Luku 27 Ewald Frankin kirjasta:

Perinteinen kristillisyys —totuus vaiko petos?

Roomalainen maailmanvalta ja sen
erikoinen merkitys lopunajassa

Roomalainen maailmanvalta on erottamattomasti sidottu roomalaiseen kirkkoon. Konstantinin päivinä se alkoi valtakunnankirkkona, joka sitten tuli kansankirkoksi ja lopulta valtionkirkoksi. Uskonnollinen kehitys sulautui valtiolliseen, ja uskonnollisesta instituutiosta syntyi lopulta valtion ja kirkon yhdistelmä, eli "kirkkovaltio", joka vallitsi vuosisatoja. Ei millään muulla kirkolla, mukaan lukien "Itäkirkko" ja suuri maailmanlaajuinen anglikaaninen kirkko, ole uskonnollisena instituutiona valtion luonnetta. Rooman kirkko on aivan virallisesti itsenäinen valtio toisen valtion sisällä; se on tärkein poliittinen valta maan päällä. Vatikaanilla on yli 100 maan kanssa diplomaattiset suhteet, mikä tarkoittaa sitä, että vaihdetaan lähettiläitä, joita 'pyhä istuin' kutsuu 'nuntiuksiksi'. Miksi ei millään muulla valtion- tai kansankirkolla ole sellaisia diplomaattisia suhteita? Miksi vain Rooman kirkolla? Koska se on samalla valtio, joka hallitsee kaikkia siihen kuuluvia myöskin muissa maissa. Kuitenkaan se ei ole se alkuperäinen seurakunta, jonka Kristus asetti.

Milloin tahansa paavi vierailee jossakin maassa, hän saapuu valtionpäämiehenä ja hänet vastaanotetaan sen mukaisin kunnianosoituksin. Olisiko Kristus tarkoittanut "Roomalaista valtakuntaa", jonka paavit ovat pystyttäneet kaikkien silmien edessä, kun Hän puhui Jumalan valtakunnasta? Voisiko tämä poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen maailmanvalta olla Kristuksen seurakunta? Olisiko tämä Jumalan tahto? Oliko tämä Jeesuksen Kristuksen tarkoitus, kun Hän suoritti lunastuksen Golgatalla?

Sen mukaisesti, mitä profeetta Danielille näytettiin näyissä, on nykyisen sivilisaation loppuun asti nähtävissä neljä maailmanvaltaa. Viimeinen on roomalainen maailmanvalta (Dan. 2+7). Näiden maailmanvaltojen kesto on historiallisesti määriteltävissä: Babylonialainen valtakunta kesti 606-538 eKr., Meedialaisten ja Persialaisten valtakunta 538-330 eKr.; sitä seurasi Kreikkalainen maailmanvalta Aleksanteri Suuren hallinnassa, joka kesti 330-30 eKr. Vuonna 30 eKr. otti hallinnan Roomalainen maailmanvalta, joka on kestävä aivan tämän ajanjakson loppuun asti. Näitä neljää valtakuntaa kuvattiin neljällä pedolla Dan. 7. Raamatullisessa profetiassa on peto aina esikuva vallasta tai hallitsijasta, joka harjoittaa valtaa (Dan. 7:17,23).

Se alkoi tunnetusta miehestä, Nebukadnessarista, joka yhtäkkiä fanaatikkojen vaikutuksesta ja suuruudenhulluudesta antoi käskyn, että jokainen, joka kääntyy jonkun muun jumalan puoleen, kuin hänen valtakunnassansa tunnustettujen jumalien, on kuoleman oma. Kuka ei olisi kuullut niistä kolmesta miehestä, jotka heitettiin tuliseen pätsiin, vain koska he rukoilivat ainoaa totista Jumalaa ja palvelivat Häntä? Sama syytös kohdistettiin profeetta Danielia vastaan, joka sentähden heitettiin leijonien eteen. Mutta yhtäkkiä oli kirjoitus seinällä, "Menetekel", ja tuo hallitsija sai kirjallisena suoraan taivaalta, että hänen valtakuntansa on punnittu ja hänen päivänsä ovat luetut. Näin on jälleen tapahtuva tämän sukupolven lopulla.

Viimeisinä kahtenatuhantena vuotena on Roomasta käsin harjoitettu valtaa kaikin tavoin. Aluksi poliittis-pakanallisesti, sitten poliittis- pakanallis- "kristillisesti". Oli sitten kysymys keisareista tai paaveista — aina oli päämääränä tämän valtakunnan laajentaminen, lujittaminen ja puolustaminen, tai ennalleenpalauttaminen. Se tapahtui, aina mahdollisuuksien mukaisesti, kaikin keinoin mitään kaihtamatta. Kaikki muut vallat, "Brittiläiseen imperiumiin" asti, hajosivat tai niiden täytyi mukautua. Myöskin Neuvostoliitto on hajonnut, ja koko itäblokki järjestellään uudelleen, jotta tämä yksi "mailmanvaltakunta" voi muodostua. Kirkko pitää tätä kehitystä voittonansa kommunismista, niinkuin Eurooppa-Synodissa Roomassa, marraskuu/joulukuu 1991 julistettiin. Maailmankommunismin äkillinen romahtaminen merkitsee maailmankatolismin uutta nousua.

Tässä roomalaisessa maailmanvallassa julistettiin neljännellä vuosisadalla roomalaiskatolinen kolminaisuususko ainoaksi päteväksi. Keisarit, paavit, ruhtinaat ja kaikki, joilla oli vaikutusvaltaa, tunsivat itsensä velvoitetuiksi kaikkine voiminensa huolehtimaan tämän julistetun päämäärän saavuttamisesta. Joka nyt sitten kääntyi vain yhden totisen Jumalan puoleen, kuten esimerkiksi juutalaiset ja toisinuskovat, joutuivat säälimättömän vainon kohteiksi. Tarkoitus pyhitti keinot yhä uudelleen. Oli monia niinkutsuttuja "pyhiä ja vanhurskaita" sotia, koska "pyhä ja vanhurskas" kirkko oli niiden takana.

Ei ole minkäänlaista mahdollisuutta tuoda tänään julki kaikkea sitä, mitä todella harjoitettiin. Joka näkee ne kidutusvälineet, mitä "pyhä" inkvisitio käytti, tulee huonovointiseksi. Sietämättömyys toisinuskovia kohtaan ja sokea, uskonnollinen fanaattisuus, joka tuli julki kuolettavassa vihassa, ylitti kaikki mittasuhteet. Kirjoittajat ovat vain epäröiden yrittäneet valaista tätä synkkää lukua ihmiskunnan historiassa. Ei voida liian selvästi tuoda julki sitä, että kaikki nämä raakuudet tehtiin ja vanhurskautettiin siinä kohtalokkaassa asenteessa, että tässä roomalaisessa valtakunnassa tulee hallita vain yhden ainoan uskon, eli sen, mitä roomalainen kirkko edustaa.

Paavit ja keisarit jakoivat vallan. Tänään sitä kutsuttaisiin yhteishankkeeksi tai vallanjaoksi. He hallitsivat valtakunnassansa sanoinkuvaamattomalla raakuudella. Tämä niinkutsuttu "Pyhä Roomalainen Valtakunta" ei kuitenkaan todellisuudessa ole pyhä, sillä se ei ole Jumalan Valtakunta. Se vain esitetään sellaiseksi vääryydellä, tarkoituksella tai tietämättömyydestä. Ei minään ajankohtana ole kukaan apostoli tai Herran kutsuma jumalanmies sekaantunut politiikkaan tai harjoittanut maailmallista valtaa. Todelliset Jumalan palvelijat ovat kaikkina aikoina julistaneet Jumalan Valtakuntaa ja jättäneet politiikan poliitikoille. Roomalainen maailmanvaltakunta, muodostuen poliittisesta, taloudellisesta ja uskonnollisesta vallasta, kohottautuu nyt uudelleen meidän silmiemme edessä ja levittäytyy kaikkialle. Yhdistynyt Eurooppa on aina ollut paavien unelma ja näyttelee lopunajan profetiassa mitä suurinta osaa.

Oli tähän roomalaiseen valtakuntaan kuuluneiden tai kuuluvien yksittäisten maiden hallitusmuoto mikä tahansa, demokratia tai diktatuuri — valtio- ja hallitusmuodot tulivat ja menivät, mutta kaiken lävitse säilyvä "valtionkirkko" seisoi rautaisena. Tehdäksensä vaikutuksen koko maailmaan, ottaa Vatikaani mukaan kaikki muutkin uskonnot ja ottaa itsellensä varjohallinnan. Tänään ei enää kirota ja julisteta pannaan, vaan tänään ojennetaan kädet kaikkia kohti. Paavi vastaanottaa samalla viikolla poliitikon Israelista ja PLO:n johtajan; hänen luoksensa tulevat niin poliittisesti kuin uskonnollisestikin vastuussa olevat kaikista johtavista maista, riippumatta maailmankatsomuksista tai ideologioista. Kaikki ovat jo käsittäneet, etteivät he ilman paavin vierailua saavuta tarpeellista arvostusta edes kotimaassansa. Yhdysvaltain uudelleen valittu presidentti, George Bush, noudatti varmastikin neuvonantajiensa ohjeita ja suoritti Euroopan matkallaan toukokuussa 1989 ensimmäiseksi kohteliaisuusvierailun paavin luokse. Michail Gorbatschow ja monet muutkin tekivät saman. Siellä myöskin tehtiin poliittinen ratkaisu Saksan yhdistämiseksi. Näin tehdään politiikkaa!

Raamatullisen profetian mukaisesti tullaan kaikkien käytyjen sotien jälkeen julistamaan näennäisrauha, historialliset viholliset tulevat ystäviksi, niin että toteutuisi se, mitä on kirjoitettu: "Kun he sanovat: 'Nyt on rauha ja turvallisuus..." (1.Tess. 5:3). Koko Eurooppa on uudistusten kourissa. Idässä ja lännessä ihmiset esiintyvät rauhan puolesta, ja he osoittavat mieltään tunnuslausein "Miekat auroiksi" ja "Rauhan puolesta ilman aseita". Viimeisimpinä aikoina on aseidenriisuntaneuvotteluissa saavutettu suurta edistystä. Mutta tätä rauhaa ei ole kuuluttava kukaan poliitikko, vaan silloin virassa oleva antikristus, joka esittelee itsensä rauhantekijänä ja välittäjänä. Todellisen ja pysyvän rauhan on tuova sen jälkeen Kristus, todellinen Rauhanruhtinas.

Pastori Markmann julkaisee lopunaikaa silmälläpitäen erään venäläisen näkijän ennustuksen: "Hiukan ennen kuolemaansa vuonna 1900 on näkijän kyvyt omaava venäläinen Wladimir Solowjow julkaissut kuuluisan 'Lyhyt kertomus antikristuksesta'. Hän antaa siinä 'Tulevaisuuden ihmisen' puhua kansojen maailmankongressin edessä nämä sanat: 'Maan kansat! Minun rauhani minä annan teille!' Ja päättää sitten näin: 'Maan kansat, lupaukset ovat toteutuneet. Iankaikkinen maailmanrauha on varmistettu... Sillä tästä lähtien on maan päällä keskusvalta, joka on vahvempi kuin muut vallat yksittäin tai yhdessä... Ja tästä lähtien ei mikään valta rohkene sanoa sota, kun minä sanon: rauha. Maan kansat! Rauha teille!'" (O. Markmann, Endzeit, Entrückung, Antichrist, s. 67).

Tällaiset sanat tulevat uskonnollisen ylijohtajan suusta, joka ratkaisevasti määrää politiikasta. Kun kristillisen uskon puolustajat puhuvat lopunajan "supermiehestä", ja yrittävät löytää hänet juutalaisuudesta tai islamista, todistaa se tietämättömyydestä. Tämä mies ei tule olemaan mikään ateisti, juutalainen, muslimi eikä myöskään mikään buddhalainen tai hindu. Hänen kohdallansa on kysymys kruunatusta miehestä, joka katsoo itsensä koko maailman hallitsijaksi. Sama mies, joka aikaisemmin esiintyy rakastettavana, on täyttävä synnin ja laittomuuden mitan X-hetkellä, niin pian kuin Saatana menee häneen Juudaksen tavoin ja ottaa hänet valtaansa.

Raamatullisen profetian toteutuminen ei ensisijaisesti koske Kiinaa, Yhdysvaltoja, tai Neuvostoliittoa, vaan "Yhdistynyttä Eurooppaa". Siitä pastori Markmann kirjoittaa: "Viimeisen sodan jälkeen on Vatikaani johdonmukaisesti asettunut puolustamaan yhdistynyttä Eurooppaa. Paavi Paavali VI on jatkuvasti alleviivannut erikoisella tavalla eurooppalaisia yhdistymisajatuksia. Jo hänen edeltäjänsä Pius XII ja Johannes XXIII puhuivat suprakansallisluonteisen Eurooppa-Unionin puolesta. Paavali VI korosti, että se on ollut katolinen usko, joka olisi 'tehnyt' Euroopan yhdeksi; sama voisi 'vertaansa vailla olevassa määrin auttaa henkäisemään hengellistä elinvoimaa tuohon yhteiseen kulttuuriin, jonka tulisi vallita sosiaalisesti ja poliittisesti yhdentyneessä Euroopassa.' Sen välttämättömyys, että Eurooppa yhdistyy, olisi päivästä toiseen tuleva kiireisemmäksi, selvitti hän 1963." (O. Markmann, Endzeit, Entrückung, Antichrist, s. 70).

Roomalaisten sopimusten synnylle oli Vatikaani toimeenpanevana voimana. Jo vuonna 1970 se loi diplomaattiset yhteydet EY:n komissioon Brysselissä. Kaikki ei ole jäävä vain Länsi-Euroopan yhdistymiseen, vaan tullaan päätymään yhdistyneeseen Koko-Eurooppaan. Monien korkealle arvostama ja koko maailman kunnioittama Michail Gorbatschow on uudelleen tuonut esiin käsitteen "Eurooppalaisen talon rakentamisesta", niinkuin jo Roomalaisten sopimusten syntymisen yhteydessä vuonna 1957 tuotiin julki. Nimekkäät poliitikot ja kirkonmiehet ovat ottaneet sen sanavarastoonsa. Kaikki arvovaltaiset äänet tuovat päättäväisyydellä julki koko Euroopan yhdistämisen ajatuksen juuri nyt.

"Paavi kehottaa 'rajattomaan Eurooppaan'. Paavi on kehottanut 'rajattoman Euroopan' rakentamiseen, Euroopan, joka ei kiellä kristillisiä juuriansa. Tämän 'rajattoman Euroopan projektin' hän uskoo Jumalanäiti Marian esirukousten varaan, sanoi hän noin 6000 ihmisen edessä maanantaina Covadongossa, Asturiassa, kolmipäiväisen Espanjanmatkansa viimeisessä vaiheessa" (Frankfurter Allgemeine Zeitung, 22.8.1989).

Jälleen se on paavi, jolle on tullut oivallus idän ja lännen välisen kuilun ylittämiseksi. Seuraava lainaus on sen suhteen valaiseva: "Paavin hellittämätön kiinnostus yhdistyneeseen Eurooppaan katolis- uskonnollisella perustalla tulee julki myöskin Euroopan suojelupyhimysten julistamisessa. Jo paavi Paavali VI oli julistanut 'Benedikt von Norcian' Euroopan suojelijaksi. Sittemmin on paavi Johannes Paavali II ilmoittanut katoliselle maailmankirkolle Euroopan lisäsuojelupyhimyksiksi pyhät veljet 'Kyrilloksen' ja 'Methodioksen', jotka 9. vuosisadalla vaikuttivat apostoleina ja opettajina slaavien keskuudessa."

"Johannes Paavali II halusi juhlallisella pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen Euroopan suojeluspyhimyksiksi julistamisellansa korostaa toisaalta heidän ratkaisevaa myötävaikutustansa Euroopan syntymiseen. Toisaalta hän halusi korostaa sitä, ettei Euroopan hengellinen ja kultturellinen profiili ole saanut leimaansa vain latinalais- roomalaisesta sivilisaatiosta ja länsimaiden hengellisistä traditioista, vaan yhtä paljon klassisesta kreikkalaisesta kulttuurista ja bysanttilaisista ja bysanttilais- slaavilaisista perimätiedoista."

Saksalaisen piispakonferenssin esimies, Kardinaali Josef Höffner selvitti lisäksi Kölnissä, että uusien suojelupyhimysten vaikutusta 'slaavien apostoleina' voitaisiin verrata siihen, mitä pyhä Benedikt sai aikaan Länsi- ja Keski-Euroopassa. Kaikki nämä kolme pyhää olisivat siten 'Euroopan hengellisiä rakentajia, koko Euroopan'.

Paavin ratkaisu olkoon kehoitus kaikille 'koko Euroopan uskomiseksi näiden kolmen suuren pyhän esirukouksien varaan, myöskin katolisen kirkon ja ortodoksisen kirkon täyteen yhteyteen johtavalla tiellä jo suoritettujen ratkaisevien askelien suhteen.'" (O. Markmann, Endzeit, Entrückung, Antichrist, s. 72-73).

Vatikaani näyttelee pääroolia Euroopan yhdentymisessä niin poliittisessa kuin uskonnollisessakin suhteessa. Ilman sitä ei voitaisi ajatella lopunajan profetiaa. Sen strategia on toisen maailmansodan jälkeen muuttunut perusteellisesti, mutta päämäärä on pysynyt samana. Asioista perillä olevat katsovat toisen maailmansodan yritykseksi luoda katolinen Eurooppa väkivalloin sotilaallisen vallan voimalla.

Vatikaani, ylipäätänsä koko paavin hovi ja läntiset hallitukset näkivät ateistisen bolsevismin suureksi vaaraksi kristillisille länsimaille. Mussolini asettui kirkon palvelukseen, kun hän 1929 luovutti nykyisen "Vatikaanivaltion" silloisen paavi Pius XI:n itsenäiseksi hallinta-alueeksi. Vatikaanista on todellisuudessa tuon ajan kuluessa jälleen tullut itsenäinen valtio.

Monet historioitsijat ovat käsitelleet kirkon roolia vuoteen 1945 asti. Seuraavassa joitakin lainauksia tri. Karlheinz Deschnerin kirjasta "Abermals krähte der Hahn", luvut 67 ja 68, joka mitä perusteellisimmin perustuu historiallisiin tosiasioihin.

"Ensimmäinen palvelus, jonka exsosialisti (Mussolini) suoritti Pyhälle Istuimelle, oli taloudellinen. Hän nimittäin pelasti konkurssilta 'Banko di Roman', jolle niin paavin huone kuin monet sen arvohenkilöt olivat uskoneet suuria summia, kun hän Italian valtion kustannuksella sijoitti noin 1,5 miljardia liiraa... Kardinaali Vannutelli, niinkutsutun pyhän kollegiumin dekaani, julisti jo silloin hänestä, että hän olisi 'valittu kansan pelastukseksi ja heidän onnensa ennalleenasettamiseksi'."

"Paavi Pius XI katsoi itsensä 13.helmikuuta 1929 vielä kerran velvolliseksi kutsumaan Mussolinia siksi mieheksi, 'jonka kohtalo on lähettänyt meille'... Lainausmerkeissä tulkoon huomautetuksi, että lateraanisopimuksen allekirjoittamisen jälkeen silloinen Kölnin ylipormestari Konrad Adenauer vakuutti Mussolinille onnittelusähkeessä, että hänen nimensä kirjattaisiin kultaisin kirjaimin katolisen kirkon historiaan'."

"Kun melkein koko maailma tuomitsi fasistisen hyökkäyksen (Abessiniaan), asettui katolinen kirkko, erityisesti korkea italialainen papisto, Mussolinin puolelle. 27. elokuuta 1935, kun sotavalmisteluja suoritettiin Italiassa suurella kiireellä, julisti paavi, että puolustussota (!) kasvavan väestön laajenemisen tarkoituksessa (!) voisi olla vanhurskas ja oikein. Vain muutamia päiviä senjälkeen, neljä viikkoa ennen hyökkäystä, lähettivät 19 arkkipiispaa ja 57 piispaa Mussolinille 'Osservatore Romano':ssa julkaistun sähkeen, joka kuuluu: 'Katolinen Italia rukoilee rakastetun isänmaansa kasvavan suuruuden puolesta, joka hallituksensa ansiosta on yhtenäisempi kuin koskaan.'... Tarentin arkkipiispa kutsui hyökkäystä, luettuaan messun sukellusveneessä, 'pyhäksi sodaksi, ristiretkeksi'... Milanon arkkipiispa, kardinaali Schuster, joka syksyllä 1935 oli siunannut kentälle lähtevät joukot, vertasi Mussolinia Ceasariin, Augustinukseen ja Konstantiniin ja opetti italialaista koulunuorisoa, että Ducen teon kautta 'Jumala olisi vastannut taivaasta'. ... Vielä 12. tammikuuta vastaanotti Mussolini 72 piispaa ja 2340 pappia Palazzo Veneziassa, missä arkkipiispa Nogara eräässä puheessa pyysi Jumalaa kaikissa taisteluissa seisomaan Ducen rinnalla, kristillisen Italian menestymiseksi... 'Pyhässä innostuksessa, kansan äänellä ja sydämellä me huudamme: Heil Duce!'"

"Jo 1933 vaativat espanjalaiset piispat paimenkirjeessä, ja paavi kiertokirjeessä 3. kesäkuuta 'pyhää ristiretkeä kirkollisten oikeuksien täydelliseksi ennalleenpalauttamiseksi'. ... Francos Schwager, Serrano Suner, katolisen nuoriso-organisaation sihteeri, myöhemmin espanjalainen sisä- ja ulkoministeri, oli Mussolinin ja Hitlerin ystävä; paavi kunnioitti häntä kesäkuun 1942 lopulla Pius IX:n veljeskunnan suurristillä. Kaksi kuukautta aikaisemmin oli Suner tanskalaisen sanomalehtikirjeenvaihtajan läsnäollessa tuonut julki, että jo 15.000 espanjalaista taisteli itärintamalla ja heidän lukumääränsä, Saksan tarpeen mukaisesti, voisi kohota miljoonaan... Saksalaiset piispat julkaisivat jo 30. elokuuta 1936 kardinaalisihteeri Pacellin suoranaisesta ohjeesta paimenkirjeen, jossa Espanjaan viitaten sanotaan: 'Millainen tehtävä siten on tullut kansamme ja isänmaamme osaksi, on itsestään selvää. Onnistukoon Johtajallemme Jumalan avulla suorittaa tämä valtavan raskas puolustuksen (!) työ horjumattomalla lujuudella ja kaikkien kansalaisten uskollisimmalla myötävaikutuksella.' Ja jo 3. tammikuuta 1937 muokkasivat saksalaiset piispat uskovaisiaan uudelleen Espanjaan viitaten: 'Rakkaat hiippakunnan asukkaat! Johtaja ja valtakunnan kansleri Adolf Hitler on laajakatseisesti nähnyt bolsevismin etenemisen ja suunnannut mielensä ja huolensa siihen, että tämä hirvittävä vaara käännetään pois saksalaisen kansamme ja länsimaiden puolesta'."

"Samana vuotena (1933) solmi katolinen von Papen konkordanssin Natsisaksan ja Vatikaanin välillä... Vuosina 1934-1938 valmisteli Papen saksalaisena lähettiläänä Wienissä natsien vallanottamista Itävallassa."

"Eivät milloinkaan kääntyneet saksalaiset piispat vastustajiaan kohtaavia monia tuhansia oikeusmurhia vastaan, liberaalien, demokraattien ja kommunistien vainoa vastaan, mitä he juuri toivoivatkin... Eivät milloinkaan he protestoineet raakamaisia juutalaisvastaisia julistuksia vastaan, he eivät vastustaneet enemmän kuin kahdensadan synagoogan hävittämistä, juutalaisten nöyryyttämistä, vapauden riistoa ja kaasuttamista, joita heidän oma kirkkonsa puolentoista vuosituhannen ajan yhä uudelleen oli vainonnut ja tappanut. Milloinkaan he eivät protestoineet kansallissosialismia vastaan sellaisenaan. Ennemminkin toivat julki korkeat hengenmiehet kuten kardinaali Faulhaber Mynchenistä, kardinaali Schulte Kölnistä, piispa Matthias Ehrenfried Würzburgista (vuonna 1935), täyden valmiutensa yhteistyöhön natsismin kanssa ja valittivat ulkopuolelle jättämistänsä."

"Maaliskuussa 1938 valloittivat Hitlerin joukot Itävallan. Kardinaali Innitzer Wienistä, joka neuvotteluissa Vatikaanin kanssa oli suositellut Schuschniggille antautumista ja oli selittänyt: 'Anschluss (liittäminen) on väistämätön asia', juhli Saksan armeijan maahanmarssia kirkonkellojen soitolla ja kirkoissa liehuvin hakaristilipuin ja käski papistoaan tekemään saman. 12.maaliskuuta hän velvoitti heidät kiitosjumalanpalveluksen pitämiseen. Kun Hitler 15. maaliskuuta otti kardinaalin vastaan ja varmisti hänelle kirkollisten oikeuksien säilymisen, vaativat kaikki itävaltalaiset piispat, Linzin piispaa lukuunottamatta, kansaa yhtymään Hitleriin, ja päättivät kehoituksensa tervehdykseen: 'Heil Hitler!'"

Silmätyksin sen tosiasian kanssa, että tämän maailmankirkon poliittinen päämäärä on pysynyt samana, täytyy menneisyyden tapahtumat ymmärtää varoituksena tulevaisuutta varten. Niin kutsuttu "Pyhä Roomalainen Saksan Kansakunnan Valtakunta" koostui uskonnollisesta ja poliittisesta vallasta. Tämä sanamuoto on oikeutettu siinä mielessä, että Vatikaani on aivan erikoisella tavalla käyttänyt saksalaisia hyväksensä päämääriinsä pyrkiessänsä. Myöskin Euroopan yhdentymisprosessissa on Saksasta jälleen tullut "Veturi koko junaa varten". Historioitsijat eivät ole viisaudesta tai pelosta sen paremmin kuvanneet kuin edes viitteellisesti panneet paperille tätä arkaa uskonnollista lukua.

Ennen toisen maailmansodan alkamista Vatikaani keskittyi Saksaan, joka tuli yhä mahtavammaksi. Se alkoi katolisessa Baijerissa, erikoisesti Münchenissä, missä Hitler vielä oli epäonnistunut puhdistusyrityksessänsä 1923. Vuonna 1924 Vatikaani solmi Baijerin maan kanssa konkordaatin. On jo huomionarvoista se, että myöhempi paavi Pius XII näinä vuosina oli paavin lähettiläs Münchenissä ja myöhemmin Berliinissä.

Neljässäkymmenessäviidessä saksalaisessa keskitysleirissä oli vuonna 1938 jo noin 40000 poliittista vastustajaa, ilman että kukaan arvohenkilö olisi korottanut äänensä häpäistyjen puolesta. Franz von Papen selitti: "...kansallissosialismi on kristillinen reaktio vuoden 1789 henkeä vastaan." (E. Paris, The secret history of the Jesuits, s. 130). Sillä hän viittasi yksiselitteisesti Ranskan vallankumoukseen, joka johti siihen, että valtio ja kirkko erotettiin ja johti "Pyhän Saksan kansakunnan roomalaisen valtakunnan" päättymiseen. Kun äänet ulkomailla kovenivat Saksan tapahtumia vastaan, puolusti niitä "Stürmerin" julkaisija, Julius Streicher, sanoin: "...se on anglosaksista protestanttien propagandaa meitä vastaan." Joka sai paavilta selustatukea, tunsi itsensä yksinkertaisesti ylenmäärin vahvaksi.

Asioista perillä olevat tietävät, että Vatikaani halusi voittaa bolsevismin poliittisena vastustajana. Samoin se halusi saada irrottautuneen kreikkalais- venäläis- ortodoksisen kirkon uskonnollisena kilpailijana oman määräysvaltansa alaiseksi. Kuinka moni on itseasiassa tietoinen siitä, että Hitlerin SS-joukot olivat erikoisesti asepukuisten jesuiittojen organisoimat ja johtamat? Näihin kuului muiden muassa myöskin Goebbels. Joka tietää tämän, se voi myöskin käsittää, miksi saksalaisten joukkojen marssiessa Venäjälle ei roomalaiskatolisessa Ukrainassa vahingoitettu yhtään uskonnollista rakennusta, kun taas muissa Venäjän osissa kaikki hävitettiin mistään piittaamatta. Seuraavassa vielä joitakin lainauksia kirjasta "Abermals krähte der Hahn (Vielä kerran kukko lauloi)" Dr. Karlheinz Deschner, luvut 67 ja 68:

"Saksalaisten Neuvostoliittoon tapahtuneen hyökkäyksen jälkeen vuonna 1941 osoitti katolinen kenttäpiispa (Franz Justus Rarkowski), josta itsestänsä katolisella puolella myönnettiin, että hänen paimenkirjeensä vain 'uhkuvat... kansallissosialistista sodan tukemista', paimenkirjeen katolisille Wehrmachtiin kuuluvien omaisille, jossa muun muassa sanotaan: 'Niinkuin jo usein historiassa on Saksa tässä ajassa tullut Euroopan pelastajaksi ja esitaistelijaksi ... Monet eurooppalaiset valtiot ... tietävät sen, että sota Venäjää vastaan on eurooppalainen ristiretki ... Tämä teidän panoksenne voimakas ja velvoittava kokemus idässä on tuova tietoisuuteenne sen, miten sanomattoman suuri on se onni, että me saamme olla saksalaisia'."

"Ja eräässä kaikkien Saksan katolisten piispojen asiakirjassa 10. joulukuuta 1941 tunnustavat kirkolliset arvohenkilöt: 'Tyydytyksellä me seuraamme taistelua bolsevismin valtaa vastaan, josta me katoliset piispat olemme lukuisissa paimenkirjeissämme varoittaneet Saksan katolisia vuodesta 1921 vuoteen 1936, ja kehottaneet valveutuneisuuteen, kuten valtakunnan hallitus tietää'."

"Tuo suuri rauhanpaavi vaikeni siis. Hän vaikeni myöskin, kun lähes kaksituhatta kirkkoa ja yli viisisataa synagoogaa tuhottiin. Hän vaikeni myöskin, kun lukuisia papiston jäseniä murhattiin sodan aikana idässä. Halusihan toki Vatikaani, niinkuin muillakin Hitlerin armeijan miehittämillä alueilla, myöskin ortodoksisella Venäjällä levittää katolismia ... Jesuiittojen yhteistyöstä SS:n ja Gestapon kanssa oli jo vuonna 1940 suoritettu keskusteluja jesuiittojen kenraalin, kreivi Ledochowskin (1866-1942, munkkikunnan kenraali vuodesta 1915) ja Hitleriläisen salaisenpalvelun edustajien välillä ... Vuodesta 1919, sanotaan dokumentissa, olisi Vatikaani yrittänyt syöstä vallasta kommunistisen hallituksen ... Vatikaanin tarkoituksena oli 'lähettää Venäjän miehitetyille alueille niin monia pappeja kuin mahdollista, valmistamaan maaperää vatikaanisen politiikan Venäjää koskevia laajakantoisia suunnitelmia varten'. 8.11.1941 neuvoi Wehrmachtin ylijohto idässä olevan saksalaisen armeijan kaikkia komentajia 'Huomioimaan Vatikaanin kanssa tehty sopimus ... helpottamaan miehitetyillä alueilla katolisten pappien lähetystoimintaa' ... Ja eräs saksalaisen salaisen palvelun johtaja, SS-ylijohtaja Schellenberg, kirjoittaa eräässä viisisivuisessa selvityksessä ulkoasiainministeriölle keskustelusta paavin kanssa: 'Paavi on tekevä kaiken mahdollisen varmistaaksensa saksalaisen voiton. Hänen päämääränsä on Venäjän tuhoaminen'."

"... Dr. Adenauer 20 vuotta myöhemmin: 'Sentähden me olemme mitä suurimmassa määrin varuillamme tämän (itäisen) maailman suhteen, joka pohjimmiltaan ottaen on meidän perivihollisemme' ... 'Mutta ei ole kysymys yksinomaan Neuvostoalueesta, vaan on kysymys koko rautaesiripun takaisen Itä-Euroopan vapauttamisesta' ...'Saksa ei tule olemaan ateistisen kommunismin saalis, vaan on saava sen lankeamaan'."

Saksalaisten joukkojen marssiessa Jugoslaviaan huhtikuussa 1941 säästettiin täysin roomalaiskatoliset kroaatit, kun taas sitävastoin ortodoksiset serbit murhattiin massoittain. Fasistis- katolinen Kroatian liike, Ustashit, oli yhteistyössä valloittajavoimien katolisen sotajohdon kanssa. Tiedetään, että arkkipiispa Stepinac oli järjestelemässä asioita. Hän itse saattoi kertoa paaville, että 250.000 serbiä oli väkivaltaisesti käännytetty roomalaiskatolilaisuuteen. Siihen aikaan noin kaksimiljoonaisesta Kroatian ortodoksisesta väestöstä murhattiin virallisten tietojen mukaan 600.000. Jotkut arvioivat murhattujen lukumäärän olevan jopa 800.000. Mistään piittaamattoman teurastuksen uhriksi eivät joutuneet ainoastaan juutalaiset ja muut etniset ryhmät, vaan myöskin vähemmistöt, jotka lukeutuivat samaan kansallisuuteen.

Saksalaisten joukkojen marssiessa Puolaan kohtasi verilöyly saksalaisia protestantteja. Niinkutsutusta "Brombergin verilöylystä" on tullut käsite. Siihen aikaan puhuttiin siitä, että yli 40.000 — pääasiassa miehiä — teurastettiin puolalaisen hallinnon alla olevilla alueilla. Kehoitus siihen oli lähtenyt myöskin saarnastuoleista. Nykyisin arvioidaan kuolleiden luvut kuitenkin olennaisesti vähäisemmiksi.

Ei ole vaikeata arvata, mitä Hitler tarkoitti lausuessaan: "Mutta minä tarvitsen suuren poliittisen liikkeen rakentamiseen niin Baijerin katoliset kuin preussin protestantit. Muu tulee sitten myöhemmin" (K. Deschner, Ein Jahrhundert der Heilsgeschichte, Bd. I, s. 360). Myöskin johtavat evankeliset teologit toimivat mukana vastakohtana "tunnustavalle kirkolle". Jumalan iankaikkisen siunauksen sijasta heidän yllänsä on siten ajallinen kirous. Mitä myöhemmin olisi tullut, sen olisimme kokeneet Hitlerin voiton myötä. Juutalaisten, etnisten vähemmistöjen ja poliittisten vastustajien puhdistusaktiota olisi seurannut toinen, eli protestanttien hävittäminen.

Vielä 9. huhtikuuta 1945, kuukausi ennen sodan loppumista, teloitettiin luterilainen pastori Dietrich Bonhoeffer kaksivuotisen vangitsemisen jälkeen katolisen Himmlerin henkilökohtaisesta käskystä Flössenbergissä. Kaikki protestanttiset nuorisoryhmät olivat kielletyt kolmannessa valtakunnassa. Ensimmäiseksi olisivat puhdistusoperaation saaneet kokea tunnustavan kirkon johtomiehet, jotka olivat avoimesti puhuneet kansallissosisialistista diktatuuria vastaan, ja seuraavaksi kaikki vapaakirkkoihin ja yhteisöihin kuuluvat uskovaiset. Roomalaisen kirkon näkemys, nimittäin vakuuttuneisuus siitä, ettei sen ohella millään muulla uskolla ole olemassaolon oikeutta, on kaikille muille kuolettava.

Tosiasioiden perusteella voidaan ilman muuta kysyä, olisiko vielä tänään oleva hitler-saksalaisesti hallitun Euroopan keskellä jokin protestanttinen kirkko. Halusivathan toki erikoisesti asiaan sekaantuneet jesuiitat ja heidän organisaationsa lopultakin esitellä paaville "yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon", niinkuin katolisessa uskontunnustuksessa on sanottu. "Paavi Benedikt XV kuvaa 1915 (!) keskellä linnarauhaa 'evankelisen lahkon' tunnustajat 'Saatanan sanantuojiksi', jotka pystyttivät 'ruttosaarnatuoleja', heidän hengellisiä viranhaltijoitansa 'roistoiksi ja varkaiksi'." (O. Markmann, Irrtümer der katholischen Kirche, s. 22). Aivan käsittämätön on jokaiselle seuraava lainaus: "Jesuiitta Mayrhofer Ingolstadista opetti 'Saarnaajan Peilissä': 'Meitä ei tulla tuomitsemaan, jos me vaadimme protestanttisten tappamista; aivan yhtä vähän kuin se tapahtuisi meille, jos me vaadimme kuolemanrangaistusta varkaille, murhaajille, väärentäjille ja vallankumouksellisille'" (E. Paris, The secret history of the Jesuits, s. 35).

Katolisen kirkon asenne ja käyttäytyminen toisessa maailmansodassa ilmenee monista asiakirjoista, kuten seuraavastakin lainauksesta. Toukokuun 3. 1945 antoi Vatikaani Hitlerin kuoleman johdosta julkaista paljon puhuvan kenraali Francon Madridissa julkituoman selvityksen: "Adolf Hitler, katolisen kirkon poika, kuoli puolustaessaan kristinuskoa. On sentähden ymmärrettävää, ettei voida löytää sanoja hänen kuolemansa murheellisuuden julkituomiseksi, sillä on niin monia, jotka ylistävät hänen elämäänsä. Hänen kuolevaisten jäännöstensä yllä lepää hänen voittoisa moraalinen hahmonsa. Jumala antakoon Hitlerille marttyyrien palmun ohella hänen voittonsa laakeriseppeleen" (E. Paris, The secret history of the Jesuits, s. 163).

Monet, jotka olivat huutaneet 'Heil Hitler!', eivät todellakaan tienneet, mitä he tekivät. Mutta eikö johtohenkilöiden olisi tullut tietää se siihen aikaan? Ja kuitenkin he ojensivat käsivartensa ja todistivat 'Heil Hitler' tervehdyksellä, että nyt pelastus (Heil) tulisi Hitleriltä Jumalan sijasta. Vuonna 1933 syntyneenä jouduin kokemaan sen tietoisesti. Kuinka usein seurasinkaan joukkojen paraatimarssia! Se toki kuulosti niin valtavalta, kun niin moniäänisesti huudettiin "Sieg Heil! Sieg Heil!"

Viimeistään Hitler-diktatuurin luhistumisen yhteydessä en ollut ainoa, joka tiedosti meidän kuuluvan harhaan johdettuun, salakavalasti petettyyn sotasukupolveen. Raakamaisuuksien julkistaminen ja Holocaustin paljastaminen sai monet sanattomiksi. Vielä tänään on olemassa ihmisiä, jotka kieltävät sen yksinkertaisesti siksi, koska he eivät pysty mieltämään sellaista raakamaisuutta. Jumalan ja Saksan kansan nimessä on 20. vuosisadalla suoritettu mitä kauhistuttavimmat rikokset. Vielä tänään kaikuvat natsiajan propagandasanat monien korviin. Jotkut muistavat myöskin sen, miten suuressa innostuksessa julistettiin: "...ja koko maailman yksi usko..." Sotilaiden vyönsoljessa luki "Jumala meidän kanssamme!" Millaista jumalanpilkkaa!

Toisessa maailmansodassa hävitettiin yli 55 miljoonaa ihmistä, mutta itseasialliset sodanlietsojat säästyivät. "Kardinaali Frings Kölnistä, joka jo eräässä radiopuheessa 16. joulukuuta 1945 kaipasi yksinomaan kristillisyyden, mikä tarkoittaa luonnollisesti roomalaiskatolisuutta, leimaamia länsimaita, vaati ensimmäisenä julkisesti Saksassa katolilaisuudenpäivänä Bonnissa 23. kesäkuuta 1950 saksalaisten uudelleenvarustamista ja 'Jumalan- järjestyksessä' lepäävää rauhaa! ... Niin kannatti piispa Muench, kuten Pius XII, 1945 eräässä paimenkirjeessä 'suopeaa ymmärtäväisyyttä' saksalaisia sotarikoksia kohtaan. 1951 hän sai saksalaiselta liittovaltionpresidentiltä suuren ansioristin ja paavi Johannes XXIII nimitti hänet kardinaaliksi." (K. Deschner, Abermals krähte der Hahn, s. 647-650).

Hyvin paljastava on myöskin seuraava lainaus: "Katolisen hallinnon luhistumisen jälkeen tulivat ratkaisevalla tavalla juuri ulkomaiset fransiskaaniluostarit massamurhaajien pakopaikoiksi; Itävallassa Klagenfurt, Italiassa Modena, ja myöskin Ranskassa." (K. Deschner, Abermals Krähte der Hahn, s. 625). On ilmeistä että he olivat selvillä asioista ja tiesivät, missä heillä ei ainoastaan ole avoimet ovet, vaan myöskin avoimet sylit. Jopa massamurhaaja Klaus Barbien, Lionin teurastajan, ranskalainen avustaja otettiin kiinni toukokuussa 1989 katolisessa luostarissa, jossa hän monet vuodet oli elänyt mukavaa elämää.

Saksan armeijan tappion jälkeen Stalingradin luona yritti paavi vetää Yhdysvallat puolellensa taistelemaan bolsevismia vastaan. Presidentti Rooseveltin ainoa vaatimus oli Hitlerin peräytyminen. Paavi anoi häntä antamaan periksi asian tähden. Mutta tällä kertaa hän puhui vallanriivaaman diktaattorin kuuroille korville. Katoliset piispat, jotka Fuldan konferenssissa maaliskuussa 1933 olivat julkituoneet solidaarisuutensa, sanoivat 1945 jotakin aivan muuta ja ottivat käyttöön aivan uuden strategian saavuttaaksensa uskonnollis -poliittisesti yhdistetyn Euroopan asetetun päämäärän.

Mikä ei onnistunut sodan voimalla, on hyvin pian tuleva todellisuudeksi diplomaattisin keinoin. Kun vielä miljoonien ihmisten, pakolaisten, sotavankien, työleireille raahattujen, täytyi kärsiä sodan seurauksista, ei papiston omaatuntoa vaivannut yhtään se, että he tekivät käännöksen ja asettivat lipun heilumaan uudelleen tuulen mukaisesti. Viattomat ovat kärsineet ja todella syylliset olivat turvassa ja jatkoivat osaansa suurella antaumuksella.

Toisen vatikaanisen konsiilin (1962-1965) jälkeen on vaihteet asetettu uudelleen. Protestanttisia kirkkoja ei enää kirota ja kutsuta luopioiksi, vaan toivotetaan avosylin tervetulleiksi eronneina veljinä. Vastauskonpuhdistus on lopetettu. Omalaatuista on vain se, ettei ainuttakaan niistä monista kirouksista, jotka pääasiassa Trientin kirkolliskokouksessa muotoiltiin protestantteja vastaan, ole peruutettu. Tähän päivään mennessä ei paavi ja kirkko ole esittänyt yhtään ainutta anteeksipyynnön sanaa juutalaisille, protestanteille ja toisin uskoville.

Ei milloinkaan merkinnyt Rooman hallitsijoille mitään toisten elämä. Joka oli valtavaatimusten tiellä, samantekevää aikuinen vai lapsi, poliittinen tai uskonnollinen vihollinen, kaikki raivattiin pois tieltä. Nero, Diokletian, Konstantin ja muut aloittivat sen. Tätä suuntausta ovat myöhemmin jatkaneet roomalaiset paavit. Joka ei mukautunut, joutui vainottavaksi ja murhatuksi, riippumatta siitä oliko kysymys pakanoista, juutalaisista, muhamettilaisista tai toisinuskovista kristityistä. Heidän ainoa rikkomuksensa perustui siihen, etteivät he tunnustautuneet roomalaiskatoliseen kirkkoon.

Konstantin keksi "valtionkirkon" ja sen brutaalin vallanharjoituksen. Hänen sanotaan nähneen taivaalla tulisen ristin ja sen vierellä kirjoituksen: "Tässä merkissä sinä olet voittava." Tämä murhaaja antoi tappaa omassa perheessänsä molemmat lankomiehensä Liciniuksen ja Bassaniuksen, veljenpoikansa, Liciniuksen pojan, appensa Maximilianin, hänen poikansa Crispuksen ja hänen puolisonsa Faustan. Samanaikaisesti hän oli taitava poliitikko. Hänelle kirkko oli valtatekijä, jota hän käytti hyväksensä. Kuitenkin hän antoi aluksi pakanoidenkin olla. Tuolta ajalta periytyy vainojen ja murhien leimaama pakanallis- kristillinen valtionkirkko. Kirkkoruhtinas Augustinus ylisti kirkkoa jo 70 vuotta myöhemmin "Jumalavaltioksi". Kuka voisi kuvitella jotain sellaista?! Hänelle Saatana oli nyt sidottu. Kuitenkin oli päinvastoin: Nyt hänet vasta oli todella päästetty irti!

Auringonjumalan syntymäpäivä julistettiin Jumalan Pojan syntymäpäiväksi. Jupiter, Diana ja muut jumalat ja jumalattaret syrjäytettiin, Pietari, Maria ja muut julistettiin pyhiksi ja korotettiin. Pohjimmaltaan ottaen tapahtui tuona aikana syntyneessä "kristinuskossa" täydellinen kreikkalais-roomalaisen jumalakultin omaksuminen ja jatkaminen. Pakanalliset jumalat ainoastaan korvattiin pyhillä ja suojeluspyhimyksillä. Koko väestö pakotettiin väkivalloin tämän poliittis-uskonnollisen vallan alle. Joka ei halunnut tai omantunnon tähden ei voinut, raivattiin pois tieltä. Valtion ja kirkon yhteistyö ei suonut toisinuskoville mitään mahdollisuutta. Oli sitten kysymys liike-elämästä, ammateista, ammattikunnista — kaikkialla kuului päiväjärjestykseen boikotti ja vainot.

Vasta kun paavi ja roomalainen kirkko on pyytänyt anteeksi niiden miljoonien ihmisten kuolemaa, jotka sen toiminnan kautta ovat menettäneet henkensä, on sillä oikeus puhua "syntymättömän elämän suojelemisesta". Nyt tulisi yhtäkkiä suojella syntymätöntä elämää, kun syntynyt elämä koko ajan on ollut vapaata riistaa! Eivätkö juuri paavit ole vaatineet suorittamaan ristiretkiä ja eivätkö juuri paavit ole siunanneet palkkasotilaat, joiden elämästä he eivät mitään piitanneet? Välitettiinkö näiden ristiretkien tai uskonnollisten sotien aikana mitään raskaanaolevista tai lapsista, tai ylipäänsä ihmiselämästä? Kuinka kohtalokasta onkaan, että erään luostarin läheisyydestä yhä edelleen löydetään lasten luurankoja!

"Katolisessa aikuisten katekismuksessa", sivu 256, julistetaan kirkko sakramentiksi. Että roomalaisessa kirkossa on seitsemän sakramenttia, on kaikkien tiedossa, mutta että kirkko itse olisi sakramentti, lienee uutta. Lainaus: "Kirkko Hengen sakramenttina. Vaikeudet kirkon kanssa. Kysymykseen Pyhän Hengen paikasta vastaa kirkon uskontunnustus sanoessaan: 'Minä uskon yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon'. Kirkko tunnustaa siis, että siinä ja sen kautta Jeesuksen Kristuksen Henki vaikuttaa edelleen historiassa. Se uskoo, että se on se paikka, niin sakramentti, mikä tarkoittaa että se on Pyhän Hengen vaikutuksen merkki ja työväline."

Huulten tunnustuksen ja todellisuuden välillä on toki taivaanlaajuinen ero. Se ei ollut Kristuksen Henki, joka niin raa-alla tavalla vaikutti kirkkohistoriassa. Koska myöskin tässä kirkossa on tiedostettu, mitä kaikkea tapahtui, täytyi siihenkin ottaa kantaa samalla Katolisen aikuisten katekismuksen sivulla: "Tuskin mikään muu uskonkappale aiheuttaa niin paljon väärinymmärtämystä, vastustusta ja vihamielisyyttä, kuin tämä. Myöskin monilla käytännön katolisilla kristityillä on vaikeuksia kirkon kanssa. Useat sanovat: 'Jeesus, kyllä - kirkko, ei!' Pääväite kirkkoa kohtaan kuuluu, että se olisi kieltänyt Jeesuksen alkuperäisen sanoman historiansa aikana. Sillä Jeesus, niinkuin väitetään, oli köyhä ja puolusti köyhiä; kirkko sensijaan olisi rikas, olisi rikkaita ja mahtavia varten ja olisi epäonnistunut sosiaalisessa kysymyksessä. Jeesus saarnasi rakkautta vihollisten rakastamiseen asti; kirkko sensijaan on suvaitsematon ja vainoaisi, niinkuin ennenkaikkea inkvisitio osoittaa, vastustajiansa epäinhimillisellä raakuudella... Mitä tulisi katolisen kristityn sanoa tästä 'syntilistasta'? Ei tarvitse kaunistella tai vähätellä mitään. Juuri tämä kirkko, joka julistaa syntien anteeksiantamusta, voi luottamuksessa Jumalan anteeksiantamukseen tunnustaa omat syntinsä kuten Paavi Hadrian VI Nürnbergin valtiopäivillä (1522/1523) tai paavi Paavali VI vatikaanisen kirkolliskokouksen aikana (1962-1965). Kristityn ei siis tarvitse kieltää kirkkohistorian varjopuolia."

Niin yksinkertaisesti, kuin se katolisessa katekismuksessa lukee, ei se varmastikaan ole tapahtuva Jumalan edessä. Anteeksiantamus voi tapahtua vain siellä, missä todellinen katumus saa sijan. Näitä raakamaisuuksia ei tulla antamaan anteeksi, vaan aiheettomasti vuodatettu veri tullaan kostamaan (Ilm. 6:9-10; 18:7-8)), sillä se tapahtui tarkoituksella. Jos ei edessämme olisi vielä yksi raamatullisesti uskovien kristittyjen vaino, voitaisiin tuo luku katsoa selvitetyksi. Mutta ilmestyskirjallisen profetian mukaisesti tulee nyt uskonnollis-poliittinen yhteenliittymä ja senjälkeen boikotti ja vaino "...ettei kukaan muu voisi ostaa eikä myydä..." (Ilm. 13:17). Niinkuin kävi juutalaisille kolmannessa valtakunnassa ja jo eri aikoina aikaisemminkin, niin on käyvä raamatullisesti uskovaisille kristityille lyhyenä vainon aikana. Heidän rikkomuksensa on perustuva siihen, etteivät he kuulu johonkin kirkkokuntaan ja siten kirkkojen maailmanneuvostoon, eli roomalaiseen kirkkoon. Heidät tullaan katsomaan kerettiläisiksi ja yhteisöön sopimattomiksi. Kun työhön haettaessa täytyy ilmoittaa uskonto, voidaan toki esimerkiksi heti ratkaista, saako joku työn vai ei. Onnistuneeko poliitikkojen silloin vielä suojella erikoisesti toisinajattelijoiden ja toisin uskovien elämää ja arvoa?

Kirjoitukset todistavat, että tämä "pedoksi" kutsuttu valtakunta sai kuolettavan miekanhaavan (Ilm. 13:14). Tuo miekka on Jumalan Sana, ja Jumalan Sanalla uskonpuhdistajat aikaansaivat tälle vallalle kuolettavan haavan. Sen tähden heidät täytyi kaikenkaikkiaan katsoa Saatanan palvelijoiksi, koska he merkitsivät häiriötä, jopa uhkaa tälle maailmanvallalle. Niinkuin raamatullisessa profetiassa julistetaan, parantuu tuo haava kuitenkin jälleen, mitä koko maailma hämmästelee (Ilm. 13:12). Tämä parantumiskehitys on jo pitkällä.

Kaikki protestanttiset kirkot ja vapaakirkot asettivat alussansa Evankeliumin julistuksen keskipisteeksi. Tänään kuitenkin todellisuudessa myöskin useimpien niiden kohdalla on kysymys vain perityistä traditioista. Yksittäisten kirkkokuntien johtajat ovat hengellisesti sokeita eivätkä huomaa, mihin se tie johtaa, jolle on astuttu. Myöskään sellaisilla, jotka lukeutuvat fundamentalisteihin, ei ole selvää näkökykyä, että voisivat oikealla tavalla nähdä edessänsä toteutuvan raamatullisen profetian paljastetun Sanan valossa. Toiset ovat joutuneet demythologian teorian uhriksi, toiset liberaalisen vapautusteorian uhreiksi. Myöskin protestanttisella puolella jäljelle on jäänyt kansan- ja nimikristillisyys, kaste- ja vihkitodistus- kristillisyys. Vain häviävän pieni joukko on kokenut Kristuksen ja voi tulla katsotuksi raamatullisesti uskovaisiksi.

"Vaticanum Secundumin" kirkolliskokouksen valmistelujen yhteydessä perusti vuonna 1960 paavi Johannes XXIII toimiston ekumeenisille kysymyksille, jonka johtoon tuli kardinaali Augustin Bea. On tehty melkoinen määrä töitä; sanamuodot on laadittu jokaiselle eronneelle kirkolle sillä tavoin, että he ilman muuta kuulevat omaa kieltänsä ja katsovat pois ylittämättömistä eroista. "Sanakirja teologialle ja kirkolle" -teoksessa, osa 13, s. 12-26, kirjoittaa Herder II vatikaanisesta kirkolliskokouksesta aiheena "Ekumeenisuus ja yhtenäisyys" seuraavaa:

"Sihteeristötoimisto on paavillisen arvovallan luoma kanava kommunikaatiota varten ja väline, joka auttaa kaikin ajateltavissa olevin yhteistyön muodoin aikaansaamaan täysi yhteys ... Sellaisesta ymmärryksestä on myöskin Paavali VI lähtenyt liikkeelle, kun hän vielä kardinaalina ollessaan Johannes XXIII:n vihkimistilaisuudessa Milanon tuomiokirkossa 7.6.1963 puhui 'Katolisen uskon yliopistosta' ja 'Roomalaisen kirkon ekumeniasta'... Hänelle merkitsi 'katolisuuden sisäinen ekumenia' yhteyttä monipuolisuudessa suurine kehityksen mahdollisuuksinensa kirkkohistorian uudessa vaiheessa."

"Muiden kristillisten yhteisöjen suhteen on tässä kysymys eronneiden veljien kristillisen perinnön todellisesta tunnustamisesta. Tämä merkitsee kirkon kaikkien 'jälkien' tai 'elementtien' aitoa huomioonottamista, jotka Jumalan armosta ovat säilyneet tai ovat eläviä erossa olevien veljien keskuudessa, ja sen kautta tapahtuu se, että nämä — joskin eriasteisesti — jo todellisesti, joskin epätäydellisesti ja vajavaisesti kuuluvat Kirkkoon."

"Seuraavassa (§ 7) puhutaan nyt eroavaisuuksista ja jakaantumisista. 'Inhimillisestä vajavaisuudesta' tultiin riitaisuuksiin, molemminpuoliseen tuntemuksen puutteeseen ja vieraantumiseen Jeesuksen Kristuksen lauman sisällä, niin että osa kirkoista on eronnut ja muodostunut riippumattomiksi ryhmiksi. Sen johdosta on Kristuksen Kirkko raa'asti silvottu. Koska kirkko voi olla vain yksi, ei ole Pietarin seuraajien hallitseman Kirkon rinnalla 'mitään muuta kirkkoa, joka voisi tunnustautua todelliseksi ja ainoaksi'. Mikään Pietarin istuimesta erossa oleva kirkko ei ole samalla tavalla samaan, samanaikaisesti näkyvään ja taivaalliseen, kirkkoon kuuluva. - § 8 painotetaan sitä, ettei tämä välttämätön yhteys pään kanssa sulje pois monipuolisuutta ruumiin sisällä. Liian suuri samamuotoisuus vaikuttaisi ruumiin kauneuteen. Siihen perustuu oman tradition merkitys, erikoisesti se tulee julki Itämaiden kunnianarvoisissa kirkoissa. Mutta mitä enemmän annetaan sijaa erilaisuuksille, siltä enemmän vaaditaan yhtä arvovaltaa."

"Joka hyvässä uskossa elää jossakin erossa olevassa kirkossa, sitä ei totinen kirkko katso vieraaksi (§ 9). Mutta hän jää siten vaille monia armonvälineitä, erikoisesti opetusviran johdatusta, joka auttaa täydellisesti säilyttämään uskon ja tavat. Erossa oleminen on vahingoksi niin sisäiselle kuin ulkonaisellekin Kristuksen perheen kasvulle. Sentähden on kirkolliskokouksen toivomus, että kaikkien 'eriuskoisten' kohdalla huolehdittaisiin Kristuksen lauman täydellisestä ykseydestä ja että he tulisivat yhteen ja samaan lammastarhaan (§ 10). Kaikessa kuitenkin tulee aina tarkata yhteistä perintöä ja vielä olemassa olevaa hengellistä sidoksellisuutta: 'Me olemme pysyneet veljinä'."

"Menneisyydessä tapahtuneiden erehdysten johdosta, joita on tehty molemmin puolin, ovat yhden kristillisen kansan veljet eronneet toisistansa eri puolille, heidän tiensä ovat eronneet. Kaikkien kristittyjen puolelta tapahtuvan parannuksen ja sovituksen hengessä on tapahtuva se, että kaikki yhdistyvät yhdessä isänkodissa (§ 31)."

"Kristittyjen tulee muodostaa yhtenäinen rintama etenevää ateismia ja kommunismia vastaan (§ 35)."

"Kirkon kaikkien samanarvoisten osien tulee kasvaa yhteen yhden pään hallinnassa, joka ei ole länsimaalainen eikä itämaalainen, vaan kaikkien isä (§ 47)."

"Seuraavassa mainitaan konkreettiset jälleenyhtymisen edellytykset, ja kuvataan tie siihen. Itämaalaisten tulee tietää: Kun he liittyvät mukaan ja haluavat jälleen ottaa paikkansa, niin ei kotiin palaavilta vaadita enempää kuin mitä on tarpeen kirkon jäseneksi tulemiseksi (§ 48). Heidän tulee yksinkertaisessa muodossa esittää uskontunnustus, johon sisältyy kirkon ykseyden tunnustaminen, ilman luopumista erehdyksistä. Itämaalaisille suodaan oikeus säilyttää oma järjestyksensä (§ 50). Heidän pappisasteensa ovat pätevät ja niitä voidaan harjoittaa edelleen (§ 51)."

"Puhukaamme siis veljiemme kanssa tätä evankelista puhetta, jota he ymmärtävät ja joka koskettaa heitä. Sanokaamme heille, että Pietarin primaatti ensinnäkin on diakonia, paimenellinen tehtävä, palvelustehtävä, jonka apostolien johtaja oli vastaanottanut Kristukselta, ei vallan harjoittamiseksi tai hallitsemiseksi, vaan Kristuksen lauman paimentamiseksi, sillä lopultahan on Pietarin juridinen täysvalta perustuva hänen pastorilliseen tehtäväänsä... Tämä on kirkon suvereenin paimenen aito kuva, joka erikoislaatuisella tavalla harjoittaa viehätysvoimaansa erossa oleviin veljiin, jotka vain rakkauden kautta lujalla kädellä johdetaan Kristuksen ainoaan majaan, joka on katolinen kirkko."

"Tänään kaikkialla kristittyjen erossa oleville yhteisöille Jumalan antama toive kaikkien ykseydeksi osoittakoon todellisen päämääränsä: kirkko on ainoa pelastuksen laitos kaikille."

"Seuraava katkelma (§ 50) osoittaa kokoonkutsun jokaiselle yksittäiselle kristitylle äitikirkon seuraamiseksi. Kirkon elementtien olemassaolo heidän keskuudessaan katsotaan vain kutsuksi astua mukaan katolisen kirkon ykseyteen. Tämä koskee erikoisesti Pyhiä Kirjoituksia ja sakramentteja, jotka kuuluvat Kristuksen kirkolle ja ovat välikappaleita ykseyteen. Kristittyjä ei siinä katsota vain yksittäisinä, vaan myöskin 'yhteisöissänsä yhtyneinä'."

"Täytyy kuitenkin, 'joka koko sydämestänsä haluaa kuunnella Kristuksen tahtoa ja haluaa kasvaa ekumeenisuuden asteessa, Kristuksen Hengen johdatuksessa enemmän ja enemmän liittyä tuohon kirkkoon, joka on Jumalan talo erilaisine asumuksineen, uskon ykseydessä, johdatuksessa ja yhteydessä, Kristuksen käskynhaltijan hallinnassa', roomalaisen paavin."

"Kaikki kastetut muodostivat nyt jo yhteisön Kristuksessa. Myöskin katolisten tulee tunnustaa syyllisyytensa jakaantumisiin ja pyytää Jumalaa, että hän omalla tavallansa johtaisi jaetun kansansa täydelliseen ykseyteen."

"Välttämättömyys todelliseen ja yhteen kirkkoon kuulumiseksi, olkoon tuotu julki 1. luvussa katolisesta ekumeniasta perusperiaatteena ja sellaisella tavalla esitettynä, jonka tulisi voittaa erossa olevien veljien vaikeudet ja huolet."

"Ekumeeninen liike on vain tekemisissä teiden 'valmistamisen' kanssa, joiden lopulta tulee johtaa kaikkien Kristuksen laumassa olevien kristittyjen ykseyden ennalleenpalauttamiseen."

On hyvin mielenkiintoista lukea jo aikaisemmin mainitusta Herdenin teoksesta koko toisen vatikaanisen kirkolliskokouksen dokumentit ja tiedonannot. Sivulla 747 sanotaan sitten lopuksi: "Rooma, St. Peter, 7. joulukuuta 1965. Minä Paavali, katolisen kirkon piispa." Kaikki on niin täydellisesti sillä mallilla, että erossa oleville kirkoille ovat ovet ja portit avoinna ja äitikirkon kädet ojennettuina. Kaikki, jotka on kastettu kolminaisen kaavan mukaisesti, tämä kirkko tunnustaa pätevällä tavalla kastetuiksi. Näin ei vielä joitakin vuosia sitten ollut.

Ratkaisun hetki on tullut, lähellä on silmänräpäys, josta ei ole mitään paluuta. Viimeinen varoitus taivaasta kuuluu: "Lähtekää siitä ulos, te minun kansani, ettette tulisi hänen synteihinsä osallisiksi ja saisi tekin kärsiä hänen vitsauksistansa" (Ilm. 18:4). Joka tuona täydellisen uskonnollisen yhteenliittymän hetkellä on tuossa suuressa "ykseyskirkossa", ei voi kuulua Jeesuksen Kristuksen Seurakuntaan. Tämä koskee myöskin kaikkia niitä, jotka ovat vapaakirkkojen ja protestanttisten uskonsuuntien jäseniä, joiden kirkkokunnat kirkkojen maailmanneuvoston kautta palaavat takaisin roomalaisen kirkon helmaan. Jokainen kirkkokunta kantaa automaattisesti tuota merkkiä — "äitikirkon" tunnusmerkkiä. Joka tunnustaa roomalaiskatolista kolminaisuusoppia ja on kastettu kolminaisuuden kaavan mukaisesti, kuuluu kirkon käsityksen mukaan siihen, ilman mitään erikoista liittymistä.

Nykyinen yhtenäisyyden ajatus tukeutuu väärinymmärrykseen: Ylipapillisessa rukouksessa Lunastaja rukoili lunastettujen ykseyttä. Hän tarkoitti sillä omiansa, ei erilaisten uskonsuuntien ykseyttä Rooman kirkossa ja paavin hallinnassa. Näin kuuluvat Hänen rukouksensa sanat: "...että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä - MINÄ heissä, ja SINÄ MINUSSA - että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut" (Joh. 17:22-23). Vain joka on todella uudestisyntynyt, voi tulla tähän jumalalliseen ykseyteen. Tässä on kysymys toisaalta raamatullisesta ykseydestä Kristuksen ja Hänen Seurakuntansa kanssa, toisaalta epäraamatullisesta ykseydestä Rooman kirkon kanssa. Jokainen ratkaiskoon itse mihin hän haluaa kuulua.