Ernest Fendlerin elämäntarina

Alaskan erämaasta Jumalan Valtakuntaan

Suomentajan esipuhe

Minulla oli etuoikeus vierailla Ernest Fendlerin sukulaisten luona vuodenvaihteessa 1992-93 Sveitsissä, Wilassa. Oli todella mielenkiintoista kuulla tämän jumalanmiehen erikoislaatuisesta elämästä hänen sisarensa kertomana. Jälleen kerran sain kokea murhetta sen johdosta, että tämä niin paljon uskonelämässään ihmeitä kokenut veli ehti poistua keskuudestamme ennen kuin kukaan tuli ajatelleeksi nauhoittaa tai kirjoittaa muistiin hänen kertomuksiansa. Mutta kaikella on oma tarkoituksensa, ja varmastikin Jumalan hyvä tahto toteutui hänen elämässänsä loppuun asti. Onhan meillä käytössämme hänen kirjoittamansa lyhyt elämäntarina, jonka nyt olen suomentanut hänen omaistensa luvalla.

Minä tunnen hienoista epäröintiä tämän kirjasen julkaisemisen suhteen, sillä en halua sen ruokkivan minkäänlaista fanaattista asennetta niiden kohdalla, jotka sitä lukevat. Veljestämme William Branhamista ovat niin monet hänen kanssansa tekemisiin joutuneet ja hänen saarnojansa lukeneet antaneet täysin väärän ja kiihkomielisen kuvan ja todistuksen. Hän oli yksinkertainen, vilpitön, koko sydämestänsä Jumalalle antautunut sananjulistaja ja profeetta, jolle koko hänen elämänsä ajan oli tärkeintä Herran Jeesuksen Kristuksen korottaminen ensimmäiselle sijalle uskovaisen ja seurakunnan elämässä. On todella koskettavaa kuulla hänen niin usein saarnoissansa tuovan julki ajatuksen ja rukouksen, etteivät ihmiset näkisi häntä, vaan Suuren Jumalan paljastettuna Jeesuksessa Kristuksessa. Samasta asiasta todistaa tämä kirjanenkin kunhan vain sitä lukee oikealla ymmärryksellä ja mielellä.

Psalmissa 145 sanotaan:

»Suuri on Herra ja sangen ylistettävä, ja hänen suuruutensa on tutkimaton. Sukupolvi ylistää sukupolvelle sinun tekojasi, ja he julistavat sinun voimallisia töitäsi. Sinun valtasuuruutesi kirkkautta ja kunniaa ja sinun ihmeellisiä tekojasi minä tahdon tutkistella. Sinun peljättävien töittesi voimasta puhutaan, sinun suurista teoistasi minä kerron.«

Jo aikoinaan israelilaisten vielä ollessa Egyptin orjuudessa, ja kun Herra oli johtamaisillaan heidät ulos vapauteen, sanoi Hän Moosekselle:

»...että tekisin nämä tunnustekoni heidän keskellänsä ja että sinä kertoisit ne lapsillesi ja lastesi lapsille, mitä minä olen tehnyt heidän keskellänsä, tietääksenne, että minä olen Herra.« (2. Moos. 10: 1-2).

Tässä kirjasessa Herran luokse siirtynyt veljemme sanoo sen loppupuolella: »Jumala lähetti William Branhamin niin monien merkkien ja ihmeiden kanssa, että meidän todellakin tulisi uskoa. Aina puhutaan siitä, mitä Jumala on menneinä aikoina tehnyt ja mitä Hän tulee tekemään tulevaisuudessa, mutta hyvin usein me emme ole tietoisia siitä, mitä Hän juuri meidän ajassamme tekee.« On täysin raamatullista puhua Jumalan suurista teoista menneisyydessä, mutta jos ei käsitetä sitä, miksi kaikki on tapahtunut, ja miksi kaikesta tulee kertoa, ei saavuteta sitä päämäärää, jonka Herra on asettanut kaikelle. Miksi Jumalan suurista teoista tulee kertoa lapsille ja lastenlapsille?

»...tietääksenne, että Minä olen Herra.«

Jos me todella luemme tätäkin kirjasta oikealla ymmärryksellä ja vilpittömällä sydämellä, me emme anna kunniaa ihmiselle, vaikka hän olisi kuinkakin suuresti ollut Jumalan käytössä. On totta, että Herra on tehnyt suuria aivan lähimenneisyydessä ja on tuleva tekemään vieläkin suurempia tekoja juuri ennen Seurakunnan ylöstempaamista, mutta jos me käsitämme tänä päivänä, että Hän on Herra, joka on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti, me kaiken lukemamme johdosta huokaamme sydämissämme: »Herra, tee suuret tekosi tänäänkin meidän keskuudessamme, sillä eilinen on mennyt ja emme tiedä, elämmekö enää huomenna. Tämä päivä on meille tärkein; meidän on tiedettävä, miten me tänään voimme palvella Sinua ja elää Sinulle ja kanssaihmisillemme!«

Matteuksen Evankeliumissa, sen 22. luvussa, ovat sanat, joilla on mitä suurin merkitys meille juuri tässä päivässä. Me tahdomme noudattaa Sanaa ja palvella Herraa koko sydämestämme. Kysymykseen, mikä on suurin käsky laissa, vastaa meidän Herramme seuraavasti:

»'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi. 'Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen, TÄMÄN VERTAINEN, on: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.' Näissä kahdessa riippuu kaikki laki ja profeetat.«

Lukiessani tätä kirjasta en voinut olla panematta merkille sitä Jumalan rakkautta, joka on virrannut Pyhän Hengen kautta tämän miehen elämästä. Millaista häpeää meidän tulisikaan tuntea Herramme edessä kaiken opillisen kiivailemisemme johdosta! Kaikki laki ja profeetat, kaikki oppi ja oikea tunnustus ovat kahden edellä mainitun asian kanssa riippuvaisuussuhteessa. Vaikka kuinka korostaisimme oikeaoppisuuttamme ja ehkä vilpitöntäkin Sanassa kiinni pitäytymistämme, olemme me kaikesta huolimatta ulkokultaisia ja vääryydentekijöitä, jos elämämme hedelmänä ei ole aito ja todellinen lähimmäisenrakkaus! Mikään opillinen asia ei voi tehdä tyhjäksi tätä:

»Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.«

Suuri Jumalan profeetta meni Herransa luokse jo vuonna 1965 elämäntyönsä päättäneenä. Nyt elämme me, tämän ajan uskovaiset, vuodessa 1993 (suomennettu v. 1993, huom.). Nyt meidän on tiedettävä, miten palvella Herraa, miten kokea Hänet. Hän haluaa osoittautua meillekin samaksi Jumalaksi, joka ei ole kuolleiden Jumala, vaan elävien Jumala. Sen perusteella, mitä Hän teki niin veljemme William Branhamin kuin Ernest Fendlerinkin elämässä, me voimme päätellä jotakin siitä, mitä Hän on kykenevä tekemään meillekin, jos vain uskomme Häneen niin kuin Kirjoitukset sanovat.

Olkoon tämä kirjanen siunaukseksi jokaiselle lukijalle, on sydämeni toivomus ja rukous.

Markku Vuori, lähetyssaarnaaja

Vaikeat nuoruusvuodet

Minua on usein pyydetty kirjoittamaan elämantarinani, koska minua on johdettu niin monien erikoislaatuisten vaikeuksien lävitse. Kuitenkin olen aina epäröinyt siihen ryhtymistä. Eräänä päivänä olin lentämässä Sveitsistä valtameren ylitse kotiin ollen syvissä ajatuksissa miettiessäni erikoislaatuisia johdatuksia elämässäni. Silloin minä päätin kirjoittaa pienen kirjasen.

Minä synnyin Sveitsissä köyhään perheeseen. Meitä oli seitsemän poikaa ja kolme tyttöä. Kun minä olin kaksitoista vuotta vanha, jätin minä perheeni ansaitakseni rahaa ja auttaakseni vanhempiani ja veljiäni ja sisariani. Työpaikassani minua kohdeltiin hyvin ankarasti ja monta kertaa menin läheiseen metsikköön ja itkin koti-ikävääni. Minä kysyin itseltäni, olisiko tämä kaikki tässä elämässä; olisiko minulla ylipäänsä toivoa jostakin paremmasta elämästä. Nyt, monia vuosia myöhemmin toteutui toiveeni, siitä kiitos Jumalalle.

Kun olin 22-vuotias, enkä vieläkään voinut säästää rahaa itseäni varten, ajattelin silloin itsekseni: »Minun täytyy mennä jonnekin sellaiseen paikkaan tässä maailmassa, missä saan parhaan mahdollisen palkan työstäni.« Totesin nopeasti, että Kalifornia olisi se maa. Onnekseni minun enoni Eisenhut lainasi minulle rahat laiva- ja junamatkaa varten Kaliforniaan.

Kun olin tullut New Yorkiin, tutkittiin minut Ellisin saarella, olenko terve ja onko minulla kylliksi rahaa; valitettavasti minulta puutuivat molemmat. Niinpä meille sitten sanottiin, että meidät lähetettäisiin takaisin emmekä voisi tulla Amerikkaan. Useimmat samassa tilanteessa minun kanssani olevista olivat mustia, neekereitä. Koko yö oli pelkkää itkua ja huutoa. Tätä paikkaa ei turhanpäiten kutsuttu »Kyynelten Saareksi«.

Seuraavana päivänä minut vietiin jonkun tuomarin luokse tulkin kanssa. Minulta kysyttiin, että mitä haluaisin tehdä Kaliforniassa. Minä sanoin: »Minä haluaisin työskennellä jollakin maatilalla.« Sitten tuomari kysyi, mitä minä haluaisin tehdä ansaitsemillani rahoilla. Siihen minä vastasin: »Minä haluaisin ostaa siellä maatilan«, vaikka mielessäni oli ottaa rahat mukaani Sveitsiin ostaakseni sieltä maanviljelystilan. Mutta minä varmastikin sanoin oikeat sanat, sillä tuomari sanoi: »Te voitte mennä Kaliforniaan.«

Minä löysin sitten heti työpaikan, jossa minun täytyi kaksi kertaa päivässä lypsää 30 lehmää. Minä säästin kaiken ansaisemani, mikä oli viisi kertaa enemmän kuin Sveitsissä, sillä yksi dollari vastasi viittä frangia. Ei kestänyt kauankaan, kun saatoin lähettää enolleni takaisin hänen lainaamansa rahat.

Sen jälkeen minä aloin keinotella pörssissä niin että kahden vuoden kuluessa minulla oli jo joitakin tuhansia dollareita. Vanhempieni tukeminen ei enää tuntunut minusta vaikealta. Mutta sitten tuli tuo suuri pankkiromahdus. Monet menettivät kaikki rahansa - niin minäkin. Sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia itsemurhista. Minä itsekään en enää kyennyt ajattelemaan normaalilla tavalla, sillä lisäksi menetin vielä työpaikkanikin. Toiveeni pikaisesta Sveitsiin palaamisesta olivat nyt mennyttä.

Minulla oli pieni nivuskohju ja niin minä ajattelin olevan oikean ajan antaa leikata itseni. Jos se onnistuu, niin hyvä on; jos ei, ja en enää herää, silloin ei sillä enää ole suurtakaan merkitystä. Ja koska antauduin lääketieteelliseen kokeiluun, oli jälkimmäinen odotettavissa. Niinpä juuri ennen joulua minut otettiin sisälle sairaalaan San Franciscossa. Minulta kysyttiin, kenelle heidän tulisi tiedottaa asiasta, jos jotakin tapahtuisi. Minä sanoin: »Ei kenellekään.« Minä en halunnut tuottaa murhetta perheelleni Sveitsissä. Tähän asti olin lähettänyt heille rahaa säännöllisesti, ja niinpä minä lähetin heille vielä viimeiset 20 dollaria ja menin sairaalaan.

Vuoteessa vierelläni oli myös sveitsiläinen. Hänellä oli parantumaton sairaus eikä yhtään rahaa niin kuin ei minullakaan. Keskustellessamme vanhoista ajoista Sveitsissä tuli yksi sairaanhoitajattarista muistilapun kanssa, jossa luki, että minun ystäväni täytyi mennä huoneeseen 335. Hän ojensi minulle kätensä jäähyväisiksi ja sanoi: »Minä en enää näe sinua, sillä kukaan ei tule takaisin huoneesta 335, mutta minä menen mielelläni; minä olen ollut jo niin kauan sairas ja olen vain taakka seurakunnalle.«

Seuraavana aamuna tuli viisi nuorta opiskelijalääkäriä minun luokseni, koska minähän olin siellä koekaniinina. Ensiksi he sitoivat minut lujasti sänkyyn ja sitten minulle annettiin ruiske selkään. Toimenpidettä valvova lääkäri haukkui pistoksen antajaa, sillä hänen mielestään tämä ei ollut tehnyt sitä oikein. Sitten tuli toinen ja kokeili samaa. Sen jälkeen he alkoivat leikata kylkeäni auki, ja niin he kokeilivat edelleen ja avasivat myös toisen kylkeni. Silloin sanoi yksi heistä: »Jokin ei ole nyt kohdallaan, meidän täytyy kiirehtiä.« Minä tulin täysin sokeaksi. Kun he olivat valmiita, miettivät he keskenänsä, mitä heidän tulisi tehdä kanssani. Yhdellä heistä ei ollut mitenkään rohkaiseva ajatus. Hän sanoi: »Työntäkää hänet huoneeseen 335!« Eräs toinen ei ollut tyytyväinen tähän päätökseen ja toi erään toisen miehen luokseni ja kysyi: »Tunnetko sinä tämän?« Minä sanoin: » Kyllä«, vaikka en nähnyt yhtään mitään, en edes valoa. »Tämä on se mies, joka työnsi minut sisään.« Sitten hän käski viemään minut jälleen vuoteeseeni. Minua ihmetytti se, että miksi jälleen olin vastannut oikein. Myöhemmin minut työnnettiin paikasta toiseen kunnes tuli kevät.

Eräänä kauniina toukokuun aamuna minut päästettiin pois sairaalasta ja uudella vakavuudella minä päätin aloittaa aivan alusta. Minä kysyin joiltakin tutuilta, että lähtisivätkö he minun kanssani Alaskaan kultaa etsimään. Mutta he pelkäsivät intiaaneja ja karhuja. Niinpä minä lähdin yksin, mutta ensin minun täytyi ansaita kylliksi rahaa ostaakseni lipun laivaa varten. Sain työtä eräässä paikassa, missä oli kaksi peuraa, ja missä jälleen kerran olin kuolla. Toinen peuroista, uros, oli noin satakiloinen, hyvin voimakas ja ketterä. Se hyppäsi minua vastaan terävine kavioineen ja sarvineen käyttäen kaikki voimansa vahingoittaaksensa minua. me taistelimme noin puolen tunnin ajan elämästä ja kuolemasta, kunnes lopulta pääsin irti siitä ja voin paeta.

Sitten tieni johti Alaskaan. Minulla oli vielä vanha 60 dollarin arvoinen Essex-auto myytävänä, ja se vei minut aina Irmeauhun, Alaskaan asti, mikä oli puolivälissä päämäärääni kohti. Siellä vallitsevasta työttömyydestä huolimatta minun onnistui saada työpaikka, kunnes olin säästänyt kylliksi rahaa matkustaakseni Fairbanksiin. Fairbanksissa tapasin erään vanhan malminetsijän. Hänellä oli koiravaljakko seitsemine koirineen ja kylliksi elintarvikkeita kokonaiseksi vuodeksi. Pääravintona oli luonnollisestikin villieläinten liha. Niinpä me sitten lähdimme matkaan raskaasti lastatun reen kanssa, jota korien täytyi vetää. Matka kulki jäätyneiden jokien ylitse erämaahan. Lähes viikon kuluttua me sitten tulimme hänen vanhalle majallensa.

Ensin meidän täytyi lähteä metsästämään niin että meillä olisi kylliksi lihaa koiria ja itseämme varten. Sitten me aloimme kaivaa kultaa. Me kaivoimme maahan kuopan aina kallioon asti, noin 20 metriä syvän, mistä me sitten teimme pitkiä tunneleita molemmille sivuille. Se oli hyvin vaarallinen ja kova työ. Kerran minä hautaannuin sinne, kun suuri määrä maata lohkesi ja putosi päälleni. Jotenkin minun onnistui vapauttaa itseni 20 metrin syvyydestä maan alta niin että minulle jälleen kerran lahjoitettin elämä.

Eräänä päivänä, kun meillä ei ollut enää lihaa koirille, täytyi meidän jälleen kerran lähteä metsälle. Me ammuimme kolme hirveä, jotka ovat melkein yhtä raskaita kuin hevoset. Ne me leikkasimme neljään osaan. Kun menimme takaisin noutaaksemme koirat, jotta ne vetäisivät kotiin tuon noin 1000-1500 kiloa lihaa, tuli karhu ja kantoi melkein kaiken lihan pois. Seuraavana päivänä minä menin jälleen yksin takaisin tälle paikalle ampuakseni tuon karhun. Kätkeydyin erään puun taakse ja odotin. Alkoi joi hämärtää, kun yhtäkkiä aivan läheltäni tunkeutui metsästä melua korviini. Se oli tuo karhu, joka pureskeli luita. Se riitti minulle. Hiivin tieheni ennen kuin se alkaisi nakertaa minun luitani.

Sitten tuli syksy ja me laskimme kuinka paljon rahan edestä meillä oli kultaa. Se oli vain noin 60 dollaria, mikä ei ollut kylliksi edes elintarvikkeiden ostamiseen seuraavaa vuotta varten. Niinpä päätimme kulkea eteenpäin korkeille Lumivuorille, missä vuorilampaat olivat. Vuorilampailla on hyvin hieno liha, mitä voitiin myydä erittäin hyvään hintaan kylässä. Koska raha oli meille niin tarpeen, lähdimme jälleen vuorille. Kahden päivän kuluttua me tulimme pienelle hirsimajalle, joka todennäköisesti oli rakennettu Alaskan kultaryntäyksen aikana 1890.

Seuraavana aamuna John lähti aikaisin liikkeelle mennäksensä metsästämään. Hiukan myöhemmin, kun keitin aamiaisekseni kuivattuja munia, näin yhtäkkiä vuorilampaan. Otin nopeasti kiväärin ja seurasin sitä kunnes saatoin ampua sen. Sitten otin sen selkääni ja halusin kantaa sen mökillemme. Mutta sen sijaan, että olisin kulkenut mökkiä kohti, kuljin harhaan. kun huomasin kulkeneeni väärään suuntaan, laskin lampaan maahan ja harhailin tuntikausia Lumivuorilla. Pian tuli yö ja myös hyvin kylmä - noin 40 °C . Siksi kuljin alas vuorelta metsään, missä minulla olisi hiukan enemmän suojaa. Koska oli hyvin kylmä ja en ollut pukeutunut tällaista kylmyyttä varten, täytyi minun koko ajan liikkua ja juosta etten paleltuisi. Pian olin nälkäinen ja väsynyt liikkumisestani (noin 20 tuntia). Niinpä minulla oli suuri kiusaus yksinkertaisesti käydä pitkäkseni lumeen ja levätä, mutta sitä minä en saanut tehdä, sillä minulle oli selvää, että se olisi loppuni.

Minä en halunnut antaa periksi. Mökin löytäminen oli aivan kuin olisi etsinyt neulaa heinäkasasta. Joka suuntaan oli noin 500-1000 mailia lähimpään asutukseen. Raskaat ajatukset menneistä ajoista liikkuivat mielessäni ja syvä koti-ikävä valtasi minut. Jumalaa en vielä tuntenut, mutta Hän tunsi minut ja otti minut vastaan. Hän tietää lopun ennen alkua ja vaikka vielä olimme syntisiä, rakasti Jumala meitä kuitenkin kovasti.

Minä en tiedä miten se tapahtui, se oli ihme, sillä aamulla kello viisi tulin jälleen majallemme.

Minun toverini oli hämmästynyt nähdessään minut ja kertoi minulle ampuneensa ilmaan kaikki ammuksemme niin että olisin kuullut, mistä laukaukset tulivat. Mutta minä en kuullut mitään, sillä minä olin liian kaukana vuoren toisella puolella.

Seuraavana päivänä valjastimme koirat matkustaaksemme Fairbanksiin, jonne saavuimme viikon kuluttua. Oli mukavaa olla jälleen kerran ihmisten keskuudessa ja kuulla uutisia maailmalta. Mutta masennus tuli suureksi, sillä ei ollut mitään töitä löydettävissä. Niinpä minulle ei jäänyt mitään muuta mahdollisuutta kuin lähteä uudelleen Johnin kanssa erämaahan.

Viikkokausia lämpötila oli 50-60 °C nollan alapuolella. Niin pian kuin hiukan lämpeni, lähdimme jälleen erämaahan siinä toivossa, että tällä kertaa oli enemmän onnea kuin edellisenä kesänä. Mutta kun kesä oli ohitse ja minä totesin ettei meillä ollut sen enempää kultaa kuin edellisenäkään vuotena, sanoin minä toverilleni; »Minä en voi tuhlata elämääni tällä tavoin täällä; minä menen kylään.« Siihen toverini vastasi ettei kukaan voisi kulkea täällä kesällä; minun täytyisi odottaa kunnes joet ja kaikki ovat jäätyneet.

Siitä huolimatta minä otin kiväärini, leipää ja lihaa ja hyvästelin hänet. Luonnollisestikaan minulla ei ollut mitään tietä, mitä olisin voinut seurata. Lopulta tulin paikalle, missä oli hiekkaista. Vaivuin aina vain syvemmälle ja syvemmälle hiekkaan kunnes en enää voinut irrottaa jalkojani. Muistin nyt sen kuinka John oli kertonut siitä, että kerran mies ja ratsu olivat kadonneet tällä seudulla. Sen tähden kävin pitkäkseni, irrottauduin saappaistani, jotka minulla onneksi oli jalassani, ja pyörittäydyin takaisin toiselle vuorensivustalle. Sieltä minä juoksin paljasjaloin noin 150 km lähimpään kylään.

Siellä lopultakin koin jotakin parempaa. Eräs maanviljelijä otti minut aluksi viikoksi töihin, mutta piti minut sitten kuitenkin pitempään niin että seuraavana parina vuotena saatoin jälleen säästää hiukan rahaa ja myös auttaa vanhempiani Sveitsissä.

Myöhemmin rakensin lämmitettävän uimakylvyn, jota sitten hoidin kesäkuukausina. Voidakseni työskennellä pitkien talvien ajan, ostin kuorma-auton ja ajoin sillä elintarvikkeita yli 2000 mailin pituisella Alcan-tiellä Edmontonista Kanadasta Fairbanksiin.

Ihmeen alku

Ollessani kerran matkalla Edmontoniin, näin suuren mainostaulun, jossa luki: »Sokeat näkevät, kuurot kuulevat ja rammat kävelevät!« Se tuntui minusta mielenkiintoiselta, mutta en halunnut tuhlata yhtään aikaa. Kun sitten tulin Edmontoniin, tuli tuo mainos jälleen mieleeni; minä en yksinkertaisesti voinut unohtaa sitä. Minusta tuntui kuin minun täytyisi mennä takaisin. Niinpä minä pysäköin kuorma-autoni ja lensin takaisin nuo 400 mailia takaisin sinne, missä tuo kokous oli.

Ensimmäisenä iltana näin kuinka sokea nainen parantui. Toiset hyppäsivät ylös pyörätuoleistaan. Myös monet muut parantuivat. Mutta se mikä minua eniten hämmästytti, oli kuinka tämä mies saattoi sanoa ihmisille, mitä heidän sydämissänsä oli ja hän paljasti heille heidän ajatuksensa. Joillekin hän jopa sanoi heidän nimensä ja asuinpaikkansa. Minä olin hiukan epäluuloinen, sillä minähän en tiennyt Raamatun sanovan, että Jumalan Sana on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja paljastaa sydämen ajatukset ja salaisuudet.

Kokouksen jälkeen tiellä hotelliin tapasin kaksi intiaania. Minä kerroin heille, mitä tapahtui ja halusin todeta, tuntisiko tämä saarnaaja myös heidät ja heidän sairautensa. Minä otin asiakseni koetella tämän seikan ja tarjosin heille rahaa, jos he seuraavana iltana tulisivat tuohon kokoukseen.

Seuraavana iltana olivat nuo kaksi ensimmäiset, jotka kutsuttiin. he menivät ylös puhujanlavalle, missä tuo evankelista tervehti heitä ja sanoi heille: »Te olette minulle vieraita; minä en tunne teitä. Mutta täällä on Eräs, joka tuntee teidät. Minä olen vain Hänen puhetorvensa.« Sitten hän sanoi heille heidän sairautensa, mitkä olivat sydämessä ja keuhkoissa. Molemmat intiaanit alkoivat itkeä, sillä he olivat tietoisia siitä, että siellä oli joku tuon pienen, nöyrän miehen rinnalla, jonka nimi oli William Branham.

Kun he lähtivät puhujanlavalta, kutsui hän heidät takaisin ja kysyi: »Tiedättekö te, miksi te tänä iltana olette täällä?« Sen jälkeen hän kääntyi ja katsoi suoraan minua kohti: »Tuo pieni mies sanoi teille eilen illalla, että teidän täytyy tänään tulla kokoukseen.« Hän kertoi heille kaiken sen, mitä olin puhunut heidän kanssansa edellisenä iltana. Se riitti minulle. Minä menin hotellihuoneeseeni ja itkin katkerasti pyytäen Jumalaa antamaan anteeksi epäuskoni ja monet muut syntini.

»Nyt minä tiedän«, sanoin minä, »että SINÄ olet Jumala ja elät, SINÄ tunnet meidät kaikki.« Psalmissa 139: 1-3 on kirjoitettuna:

»Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minut. Istunpa minä tahi nousen, sinä sen tiedät; sinä ymmärrät minun ajatukseni kaukaa. Käynpä tahi makaan, sinä sen havaitset, ja kaikki minun tieni ovat sinulle tutut.«

Kun minä jälleen nousin seisomaan, tiesin että syntini oli annettu anteeksi, sillä tunsin oloni niin ihanaksi. Kun sinä pyydät sitä Häneltä, olet sinäkin kokeva sen. Hänhän sanoo Jesaja 1: 18:

»Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi.«

Herra oli niin todellinen minulle, että sanoin Jumalalle: »Nyt minä haluaisin kysyä Sinulta jotakin, sillä tuo saarnaaja sanoi, että tulee valvoa ja rukoilla aina, niin että olette valmiit, kun Hän jälleen tulee. Onko näin?« Silloin kuulin sanottavan: »Ota Raamattu.« Minä sanoin: »Minulla ei ole sellaista.« Sitten kuulin: »Tuolla pöytälaatikossa on yksi.« Kyllä, siellä oli Raamattu. Sitten minä kuulin: »Avaa Raamattu.« Kun minä avasin sen, oli juuri siinä kirjoitettuna:

»Minä olen ovi; jos joku minun kauttani menee sisälle, niin hän pelastuu, ja hän on käyvä sisälle ja käyvä ulos ja löytävä laitumen.«

Hän näytti minulle, että työskentelemme me, nukumme tai rukoilemme, jos meidän nimemme on Elämän Kirjassa, voimme me mennä ulos ja sisälle eikä meidän tarvitse huolehtia mistään. . Minä menin polvilleni kiittääkseni Häntä vastauksesta. Silloin minä kuulin äänen sanovan: »Älä unohda - Johannes.« Sitten näin kaksi kättä kymmenine sormineen ja sen jälkeen kaksi kättä ja yhdeksän sormea. Minä en voinut ymmärtää, mitä sillä tarkoitettiin. Vasta kun Hän kolmannen kerran näytti sen minulle ja puhui, ymmärsin minä, mitä Hän halusi näyttää minulle. Nimittäin että se löytyy Joh. 10: 9.

Nuo kokoukset kestivät viikon ajan. Se oli erikoislaatuinen, mutta ihana viikko, jonka minä vietin siellä Grand Prairiella.

Seuraavana päivänä, kun olin matkalla hotelliin, hyppäsi yhtäkkiä kaksi suurta koiraa minua kohti aivan kuin ne olisivat tahtoneet repiä minut kappaleiksi. Minä pelkäsin todella paljon, mutta sanoin niille: »Makuulle!« Heti suurempi niistä kävi makuulle ja minua jopa säälitti se, koska se niin antautuvasti katseli minua. Toinen juoksi tiehensä ja kaikki tuntui minusta niin oudolta. Mutta Jeesus Kristushan sanoo, että Hän on meidän kanssamme ja meissä. Kun sitten tulin hotelliin, tapahtui jälleen kerran jotakin aivan erikoislaatuista. Minä olin kolmannessa kerroksessa ja katselin ulos ikkunasta. Ulkona niityllä näin miehen, joka asetti tikkaat pylvästä vasten ottaaksensa alas eräänlaisen taulun. Tämä asia on vielä mainitsemisen arvoinen. Miksi? Tälle miehelle ei onnistunut mikään. hän kääntyili sinne ja tänne eikä saanut taulua alas. Se oli hupaisaa. Ja joka kerta, kun hän kääntyi minua kohti, kumarruin alas niin ettei hän voinut nähdä minua. Mutta kerran hän käänsi päänsä niin nopeasti minua kohti, että en ehtinyt piiloutua. Ja minä aloin sanoa hänelle, miten hänen tuli tehdä se. Mies ulkona niityllä ei luonnollisestikaan voinut kuulla mitään siitä. Minä sanoin: »Tee se nyt edestä.« Hän ryhtyi heti jälleen työhön ja sai siten taulun alas.

Minä ihmettelin, koska kaikki tämä oli niin erikoislaatuista. Voisiko se olla merkki siitä, että kristityt saavat voiman, kun pahat ajat ja vainot tulevat?

No niin, viikko kului loppunsa ja minun täytyi lentää takaisin Edmontoniin. Lentokentälle asti minä otin taksin. Tuossa taksissa oli vielä kolme muuta matkustajaa, jotka tunsivat toisensa. Tämän matkan ajan lentoasemalle he käyttivät kertoaksensa vitsejä ja kiroillaksensa. Minä en enää voinut sietää sitä. Sydämessäni kyselin itsekseni, täytyikö minun kuunnella kaikkea tätä koko puolen tunnin ajan lentoasemalle asti. Siihen Jumala vastasi heti. Yksi heistä oli juuri puhumassa. Hänet pysäytettiin kesken lauseen. Kukaan ei voinut enää puhua sanaakaan kunnes me olimme puolen tunnin kuluttua saapuneet lentokentälle. Tunnettiin, että tässä taksissa oli vieras ilmapiiri. Raamattu sanoo 1. Joh. 4: 4:

»Lapsukaiset, te olette Jumalasta ja olette voittaneet heidät; sillä hän, joka teissä on, on suurempi kuin se, joka on maailmassa.«

Kun Jumalan Sana on niin todellinen, ei voi muuta kuin uskoa. Tämän viikon lopulla minä tunsin, että minun täytyi päästä tämän jumalanmiehen luokse. Mutta sitten minä ajattelin: »Hän on maailmanlaajuinen evankelista ja kuka olen minä suhteessa häneen; mitä minulla on tekemistä sellaisen jumalanmiehen kanssa?« Niinpä minä päätin mennä erääseen hotelliin Edmontonissa soittaakseni hänelle. Minä seisoin pitkään ja epäröiden puhelimen vieressä. Tuleeko minun soittaa vai eikö minun tule, minä aprikoitsin. Lopulta päätin olla soittamatta. Mutta samassa hetkessä tapahtui jotakin. Puhelin näytti tulevan minua kohti suristen kuin kahvikone ja sitten siitä tuli rahaa ulos. Ihmetellen katselin ympärilleni nähdäkseni, paniko kukaan muu sitä merkille. Kyllä - siellä istui joku iäkkäämpi herra tuijottaen puhelinta suu ja silmät ammollaan. Myös hän oli nähnyt sen. Minä ihmettelin sitä, miksi tämä tapahtui samassa hetkessä kun minä päätin olla soittamatta. Samanaikaisesti kuulin vakavan äänen äänekkäästi ja selvästi sanovan: »Miksi sinä epäilet, miksi sinä et usko, että minä annoin sinulle tuon rahan?« Siellä oli niin erikoinen ilmapiiri, että tuo mies takanani kaatui tajuttomana lattialle. Kuuliaisesti tottelin tuota ääntä. Tämä kuulostaa ehkä hiukan liioitellulta. Myös Raamatussa (Matteus 17: 27) on kirjoitettu sellaisesta ihmeestä. Hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Jumalalla oli tarkoituksensa johtaessansa minut yhteyteen veli Branhamin kanssa kuten te myöhemmin tulette näkemään.

Minun täytyi nyt mennä jälleen töihin; tuo ihana aika oli nyt ohitse. Minä ostin itselleni vielä yhden kuorma-auton ja tein sillä useita matkoja Yhdysvalloista niin kuin Edmontonistakin Fairbanksiin Alaskaan. Samanaikaisesti rakensin kolmen osakkaan kanssa viisitoista taloa, lujassa vakaumuksessa tulla rikkaaksi. Mutta kun päädytään siihen, että raha näyttelee pääosaa elämässämme, kaikkoamme me pois Jumalasta.

Minä osallistuin erääseen projektiin, joka vei monta vuotta elämästäni ja jonka kautta menetin kaikki rahani. Tämän kokeilun jälkeen minä työskentelin vielä viisi vuotta eräässä valimossa. Sitten vetäydyin eläkkeelle ja olen siitä lähtien elänyt vaatimattomalla maatilalla. Todellisuudessa minä olen nyt hyvin rikas, sillä minun Isälleni taivaassa kuuluu kaikki ja Hänen lapsensa ovat Hänen perillisiänsä.

Vietettyäni ensimmäiset 13 vuotta Alaskassa, opin tuntemaan vaimoni länsirannikolla. Vaimoni Ellen kysyi minulta: »Mihin kirkkoon sinä kuulut?« Minä vastasin: »En mihinkään.« Amerikassa en vielä koskaan ollut käynyt jossakin kirkossa. Hän sanoi: »Minä käyn helluntaiseurakunnassa.« Mutta minä en tiennyt millainen kirkko se on ja kysyin joiltakin ystäviltä siitä. He nauroivat ja sanoivat: »Nämä ihmiset seisovat kaduilla, laulavat ja saarnaavat. Lisäksi he eivät saa mennä teatteriin, yökerhoihin ja vastaavaan.« Sehän on hyvä, minä ajattelin, sillä silloin ei vaimoni tuhlaa minun rahojani ja ajan kuluessa minä vielä puhun tuon kirkkoasian pois hänestä.

Kun vaimoni meni seurakuntaan, minä menin hänen kanssansa todetakseni, missä he olivat väärässä. Mutta mitä useammin minä olin siellä, sitä enemmän se miellytti minua. Kaiken lisäksi en voinut löytää mitään väärää. Musiikki ja laulaminen kiehtoivat minua ja ihmiset olivat ystävällisiä. Me menimme naimisiin ja muutimme Fairbanksiin. Ei kestänyt kauankaan, kun jouduin vaikeuksiin. Ystäväni, joiden kanssa pelasin korttia ja join, sanoivat: »Me olemme kuulleet, että sinä käyt helluntaiseurakunnassa.« Minä vastasin: »Voi, se vain näyttä sellaiselta, minä vain vien vaimoni sinne.« Nyt minun täytyi joka kerta kirkosta tullessani tarkata, ettei kukaan vanhoista ystävistä nähnyt minua, ja joka kerta, kun tulin pelisalista, tuli minun tarkata, ettei kukaan kirkkoihmisistä nähnyt minua. Kaikki kuitenkin muuttui, kun palasin takaisin ensimmäisestä William Branhamin kokouksesta. Tämän ihanan viikon aikana minut myös kastettiin Pyhällä Hengellä. Raamattu sanoo (Ap. t. 1: 8):

»...vaan kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajani...«

Ylistys Herralle, niin oli myös minun kohdallani, enkä enää hävennyt vaan minusta tuli Hänen todistajansa!

Jo mainitun uuden yrityksen johdosta minun täytyi myydä kylpyläni ja kuorma-autoni, koska minun täytyi muuttaa Yhdysvaltoihin. Siellä minä ostin toisen kuorma-auton ja matkustin sillä joitakin vuosia kaupungista kaupunkiin. Sitten minulla oli usein mahdollisuus ottaa kyytiin kulkureita, mikä itseasiassa ei ollut sallittua. Mutta se ei juuri vaivannut minua ja minä otin heitä mukaan kunnes auto oli täynnä. Sitten minä puhuin heille Jumalan Sanasta.

Kerran, keskiyön jälkeen, eräässä syrjäisessä paikassa Dakotassa, minä puhuin heille Raamatusta ja siitä, että Jumala on aina läsnäoleva auttaja hädässä. Juuri kun kerroin tästä, autoni ajautui sivulle. Minä astuin ulos ja totesin, että ilma tuli ulos eräästä renkaasta. Herra, minä ajattelin, minä juuri sanoin heille, että Sinä olet läsnäoleva Auttaja ja nyt tapahtuu tämä. Tällä seudulla ei ole mitään autoverstaita ja sitä paitsi minulla ei ole edes vararengasta mukanani. Me kaikki astuimme ulos autosta ja näimme, että tuo rengas oli melkein litteä. Me myös kuulimme kuinka ilma virtasi ulos. Minusta kuitenkin tuntui siltä kuin joku olisi sanonut: »Astukaa vain kyytiin ja ajakaa edelleen.« Niin me astuimme kyytiin ja ajoimme matkoihimme. Jumala oli korjannut tuon renkaan ja täyttänyt sen ilmalla. Se ei ollut minun uskoni johdosta, sillä sitä minulla ei lainkaan ollut, mutta Jumala pysyi Sanassansa. Psalmissa 46: 1 Hän sanoo:

»Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme, apumme hädässä aivan vahva.«

On niin ihanaa, kun saa kokea, miten Hän vahvistaa Sanansa, sillä se on Totuus ja Elämä. Kun Raamattu sanoo, että joka Minuun uskoo, ei kuole, vaan hänellä on iankaikkinen elämä, niin silloin se on niin. Tämän tapauksen jälkeen oli yksinkertaista puhua heille Jumalasta, ja heillä ei ollut enää mitään vastaväitteitä, kun ylistin Herraa.

Jumala vastaa rukouksiin

Erään toisen kerran kaikki neljä peukalokyytiläistä astuivat ulos Galgaryssa, Kanadassa. Minä ajoin vielä 200 mailia Edmontoniin. Sunnuntaina menin seurakuntaan. Yhtäkkiä tuli eräs mies sisään ja meni suoraan saarnaajan luokse tarkoituksella tulla pelastetuksi. Kun hän kääntyi, huomasin hänen olevan yksi noista neljästä kulkurista, jotka Galgaryssa päästin kyydistä. Hän sanoi minulle haluavansa puhua kanssani. Minä kysyin häneltä: »Miten ihmeessä sinä tiesit minun olevan tässä kirkossa? Niitähän on monta tässä kaupungissa.« Tuo mies vastasi minulle, että Jumala oli näyttänyt hänelle, että minä olen täällä. Hän sanoi minulle myös: »Juuri nyt olen työtön. On syksy eikä ole löydettävissä mitään paikkoja. Miehet sanotaan irti talveksi, ja työttömien määrä on noussut tuhanteen.« Me rukoilimme yhdessä ja seuraavana päivänä hän tuli ilosta säteillen minun luokseni ja kertoi, että hän oli saanut työpaikan. Jumala kuulee rukouksia.

Edellä mainittu tapahtuma muistuttaa minua eräästä vanhasta avioparista, jolle Jumala tuli avuksi.

Minä olin kotimatkalla Edmontonista Wisconsiniin. Siellä näin yhtäkkiä noin kello kolme siivenkaltaisten varjojen tulevaan esiin auton edessä pysäyttääksensä minut. Minä kuitenkin halusin olla kello kahdeksan Wisconsinissa ja minulla oli vielä edessäni noin viiden tunnin ajomatka. Mutta nuo varjot eivät väistyneet autoni edestä ja ne pakottivat minut pysähtymään. Minua suuresti ihmetytti tämä ilmestys ja hiukan myöhemmin huomasin, että minun autokarttani oli levällään autossa. Minä totesin, että minä olin risteävällä tiellä ja aikeissa ylittää viimeisen tien. Jos minä olisin ajanut sitä eteenpäin, olisin minä tarvinnut kaksi tuntia kauemmin tullakseni Wisconsiniin. Jumalalla oli tuona iltana minua varten tehtävä, ja siksi Hän asettui tielleni.

Kello kahdeksan paikkeilla saavuin Wisconsinissa kokouspaikalle. Mutta jokin minussa sanoi: »Ei tänne.« Kysyin itsekseni että miksi, sillä täällä heillä oli aina hyviä kokouksia, mutta päätin sitten kuitenkin, etten jää tänne. Niinpä minä lähdin liikkeelle ja päädyin lopulta köyhälistökortteliin, missä köyhät ja juomarit asuvat. Siellä oli joitakin lähetysrakennuksia. Minä menin yhdestä toiseen ja yhä uudelleen tunsin äänen, joka sanoi: »Ei tänne« kunnes lopulta tulin sinne, minne Jumala minut halusi ja minä tunsin tämän olevan sen paikan.

Se oli vanha halli ja vain kahdeksan henkilöä. Täällä oli tapana jakaa keittoa ja leipäsiä köyhille. Minä tunsin jatkuvasti vetoa sinne, missä oli paljon ihmisiä koolla, paljon musiikkia ja laulua. Mutta täällä minua odotti juuri vastakohta kaikelle sille, mitä minä rakastin, nimittäin rauha ja hiljaisuus.

Niinpä minä istuin noin tunnin hiljaa tarkkaillen ja ajattelin sitä, että se oli yhtä päivää ennen joulua. Minä kysyin itseltäni, miksi minä tuhlaan aikaani tällaisella tavalla, sillä tarjoutuihan paljon parempia mahdollisuuksia, missä voisin viihtyä. Sitten huomiotani kiinnitti vanha aviopari, joka nojasi seinään ja näytti hyvin surulliselta. Minä kysyin vieressäni olevalta, mitä nämä kaksi vanhaa ihmistä täällä tekivät, ja hän vastasi minulle, että he olivat vastuussa tästä lähetystalosta ja huolehtivat köyhille jaettavasta ravinnosta. Niinpä minä annoin hänelle dollarin setelin, mikä hänen tuli antaa tuolle avioparille. Kun hän ojensi tuon rahan heille, säteilivät molemmat iloa. He tulivat minun luokseni, polvistuivat ilon kyyneleet silmissänsä minun edessäni ja puhuivat taivaallisella kielellä. Tämä vanha aviopari kertoi minulle: »Meillä ei ollut enää mitään ruokaa juhlapäiviksi, millä me olisimme voineet ruokkia köyhiä. Viime yönä me rukoilimme Jumalaa, että Hän lähettäisi meille jonkun, joka auttaa meitä, ja nyt me olemme niin onnellisia, että Hän on kuullut anomisemme.« Minä annoin heille sitten vielä lisäksi rahasumman niin että he voivat olla huoletta joulun ylitse.

Se, että Kaikkivaltias Jumala, joka on luonut taivaan ja maan ja meidät kaikki, niin yksilökohtaisesti huolehtii meistä, hävetti minua niin kovasti, että minun täytyi itkeä heidän kanssansa.

Auttaaksensa nämä ihmiset hädästänsä, Hän ei sallinut minun ohittavan viimeistä tietä vaan lähetti kaksi suurta siipeä, jotka pakottivat minut pysähtymään ja levitti maantiekartan viereeni. Nyt minä tiesin, miksi nämä asiat kohtasivat minua.

Raamattu sanoo, että Jumala näyttää ihmeitänsä myös oudolla ja ihmeellisellä tavalla. Jeesus on todellinen ja Hänen armonsa niin suuri, että me emme voi kylliksi ylistää ja kiittää Häntä, ja minä en enää hävennyt todistaa Hänestä. Job 19: 25-26 sanoo:

»Mutta minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä. Ja sittenkuin tämä nahka on yltäni raastettu ja olen ruumiistani irti, saan minä nähdä Jumalan.«

Ylistys Herralle! Hän on antanut meille kaikille vapaan tahdon. Hänen Sanansa sanoo, että taivaassa on ilo jokaisesta sielusta, joka palaa takaisin Isän kotiin.

Minä menin kerran Chicagossa erääseen veli Branhamin kokoukseen. Ensimmäisenä iltana esitettiin filmi »Mustaa kultaa«, joka näytti, miten noitatohtori leikkeli pelokkaan mustan lapsen ihoa. Kun minä tuona iltana menin vuoteeseen, näyttäytyivät nuo kauniin neekerilapsen pelokkaat silmät yhä uudelleen edessäni. Minä olin melkein sairas ja kyyneleet valuivat virtanaan nähtyäni tämän kauhistuttavan lasten käsittelyn. Kun olin niin syvälle vaipuneena itseeni, koin jälleen jotakin yliluonnollista. Oli noin kello kaksi aamuyöllä, kun puhelin soi. Minä asuin yhdessä niistä sadasta hotellista, mitä tässä neljän miljoonan asukkaan kaupungissa oli, eikä kukaan tiennyt missä niistä minä yövyin. Niinpä minä nostin kuulokkeen ja olin juuri sanomaisillani: »Te olette valinneet väärän numeron«, kun kuulin toisesta päästä äänen, joka sanoi: »Täällä puhuu veli Branham. Jumala on kuullut sinun itkusi. Sinä voit nyt mennä rauhassa nukkumaan ja huomenna minä tapaan sinut.« Niin minä menin vuoteeseen ja nukahdin.

Tämä kokemus muistuttaa Jesaja 38:1-5 kerrottua tapausta. Jumala sanoi profeetta Jesajalle, että hänen tulisi viedä sanoma kuninkaalle. Ero sen aikaisen ja tämän päivän välillä perustuu siihen, että meillä on puhelin. Kuitenkin Jumala käytti meidän profeettaamme samalla tavalla, sillä HÄN on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. Jeesus todennäköisesti herätti veli Branhamin ja näytti hänelle minun puhelinnumeroni ja antoi hänelle myös ne sanat, jotka hänen tuli minulle. Hänen profeettansa tosin ei enää ole maan päällä, mutta HÄN on läsnä ja tietää jo kaukaa, missä kukin meistä on ja mitä meidän ajatuksissamme tapahtuu. Psalmi 139: 2:

»Istunpa minä tahi nousen, sinä sen tiedät; sinä ymmärrät minun ajatukseni kaukaa.«

Minä näin kahden ystäväni kuolevan kääntymättömänä pelossa ja kauhistunein silmin.

Jeesus odottaa meitä kärsivällisesti. Hän otti kaikki meidän syntimme yllensä ja kantoi ne ristille. Raamattu sanoo niin, Psalmi 116: 15:

»Kallis on Herran silmissä hänen hurskaittensa kuolema.«

Toinen niistä kahdesta ystävästä, jonka näin kuolevan, oli eräs sveitsiläinen ja asui Fairbanksissa, Alaskassa. Joskus minä yritin puhua hänen kanssansa Raamatusta, mutta hän kieltäytyi kaikesta. Sitten hän tuli hyvin sairaaksi eikä voinut syödä sen paremmin kuin ei juodakaan; kukaan lääkäri ei voinut auttaa häntä. Toivottomassa tilassaan hän salli minun rukoilla hänen kanssansa. Seuraavana päivänä hän kertoi minulle: »Tiedätkö mitä, sinun rukouksesi on auttanut minua. Nyt minä voin jälleen hyvin syödä ja nukkua.« Kun minä sunnuntai-iltana olin matkalla kirkkoon, tapasin minä hänet kadulla ja sanoin hänelle, että menen kirkkoon ja hänen tulisi tulla mukaan ja kiittää Herraa siitä, mitä Hän on tehnyt hänelle. Minun ystäväni kuitenkin kieltäytyi.

Kaksi päivää myöhemmin me veimme hänet sairaalaan ja hän kuoli samana iltana. En milloinkaan ole unohtava niitä silmiä, joilla hän katsoi minua, kykenemättömänä sanomaan sanaakaan - oli liian myöhäistä.

Jumala vaatii, että me nöyryytämme itsemme ja pyydämme anteeksiantamusta synneillemme. Mutta monille se näyttää kuitenkin olevan hyvin vaikeaa.

Ilmestyskirja 20: 12-15 näyttää, että jokainen syntinsä hautaan mukanaan vievä tuomitaan tekojensa mukaan. Mutta Jumala puhuu Jesaja 1: 18:

»Niin tulkaa. käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne olisivat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi.«

Kerran - myöhään yöllä - ollessani kotimatkalla, tunsin itseni todella onnelliseksi tietäessäni, että Jumala on todellisuutta ja Hänen Sanansa on tosi ja että Hän toi minut ulos erämaasta. Täynnä kiitollisuutta irrotin käteni ratista, kohotin ne ja ylistin Herraani. No niin, minä tiedän, että luonnollisestikin on typerää tehdä jotakin sellaista, sillä auto kulki 80-90 km/t. Mutta minä olin niin vaipunut Häneen, että unohdin ohjauspyörän. Silloin oli kuin joku olisi sanonut minulle: »Varo, auto putoaa ojaan!« Minä sanoin: »Silloin minä ylistän Herraa yhä vielä ojassa.« Minä olin yhtä huoleton kuin nuo kolme miestä tulisessa pätsissä tai kuten Daniel, kun hänet heitettiin leijonien luolaan.

Kun minä jonkin ajan kuluttua aukaisin silmäni, näin että auto kulki yhä vielä kauniisti oikealla tienpuoliskolla. Tämä antoi minulle yhä enemmän syytä ylistämiseen ja kiittämiseen kohotetuin käsin ja kovalla äänellä. Minä uskon, että Jumala asuu lastensa ylistyksessä. Jonkin ajan kuluttua minusta jälleen tuntui toisen ja kolmannenkin kerran kuin joku puhuisi minulle: »Varo, auto putoaa ojaan!« Mutta minä en välittänyt mitään siitä, minä en ollut oma itseni. No niin, minä en tiedä kuinka monta kilometriä minä ajoin siten Herraa ylistäen. Minä en voi odottaa, että ihmiset uskovat kaiken tämän kertomani, mutta minua kiinnosti se, uskoiko veli Branham tämän minulta, sillä hänellehän Jumala paljasti sydämen salaisuudet. Minä kysyin häneltä siitä ja hän vastasi: »Luonnollisestikin, se tapahtui kolme kertaa ja se on vahvistus.«

Jumala tekee ihmeen salaperäisellä tavalla

Eräänä päivänä minä sanoin seurakuntamme saarnaajalle: »Minä menen kysymään veli Branhamilta, eikö hän haluaisi tulla meidän pikku kyläseemme pitämään kokouksia.« Saarnaaja vastasi siihen: »Branham on maailmanlaajuinen evankelista. Kymmenettuhannet tulevat hänen kokouksiinsa niin ettei hyödytä ollenkaan pyytää häntä tulemaan näin pieneen kylään.«

Se ei kuitenkaan pidätellyt minua ajamasta Chicagoon seuraaviin Branham-kokouksiin ja kysymästä häneltä. Jo ensimmäisenä iltana kokousten johtaja kuulutti, ettei kenenkään tullut pyrkiä tietämään, missä veli Branham oli majoitettuna, eikä pyytää mitään henkilökohtaisia tapaamisia. »Voi«, minä ajattelin, »toivotonta, minä en kuitenkaan tapaa häntä.« Silloin Herra tarttui asioihin ja salli veli Branhamin tietää, että minä olin tullut Chicagoon puhuakseni hänen kanssansa ja pyytääkseni joitakin kokouksia meidän kyläämme. Veli Branham antoi järjestelyjen johtajan kuuluttaa nimeäni ja ilmoittaa minulle, että hän halusi nähdä minut. Siten voitiin kovaäänisestä kuulla, että Ernest Fendlerin tuli mennä järjestäjän luokse. Hän antoi minulle huoneen numeron ja sen hotellin nimen, missä veli Branham oleskeli.

Kun sitten tulin hänen luoksensa tuohon huoneeseen, tiesi hän jo kaiken, mitä minä halusin sanoa hänelle. Hän sanoi iloitsevansa siitä, että tulisi joiksikin päiviksi meidän luoksemme Shawanoon muutamaa kokousta varten. Koska hän oli valmis tulemaan, olin minä halukas antamaan muutaman sataa dollaria ilmoittaakseni lehdessä: »Sokeat näkevät, kuurot kuulevat.« Minä en pelännyt toimia siten, sillä minä olin nähnyt kylliksi Jumalan suurta voimaa.

Shawanossa monet ihmiset ottivat Jeesuksen vastaan Lunastajanansa ja parantuivat sairauksistansa. Viimeisenä iltana joku toi sokean naisen rukousta varten eteen. Kun hän seisoi ja odotti siellä vuoroansa, jotta hänen puolestansa rukoiltaisiin, astuin minä hänen luoksensa ja näin kauhistukseksi, ettei hänellä ollut lainkaan silmämunia. Hänen silmänsä olivat puolittain suljetut ja voitiin nähdä vain hiukan valkoista. Minä olin mainostanut lehdessä: »Sokeat näkevät.« Mutta nyt koeteltiin uskoani. Minä toivoin salassa, että veli Branham lopettaisi ennen kuin tuon naisen vuoro tuli.

Tämä nainen oli viimeinen jonossa. Askel askeleelta me tulimme lähemmäksi tuota jumalanmiestä kunnes sitten seisoimme hänen edessänsä. Veli Branham sanoi yksinkertaisesti: »Tässä on sokea nainen; olkaa hyvät ja kumartakaa kaikki päänne.« Sitten hän rukoili ja itki samalla hiukan. »Jeesus, sokea Bartimeus tuli Sinun luoksesi ja Sinä annoit hänelle silmien valon. Sinä olet sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. Tämä nainen on ollut täysin sokea jo 40 vuoden ajan. Minä pyydän Sinua, anna hänelle jälleen silmien valo.« Sitten hän sanoi: »Saatana, sinut on paljastettu, sinä et voi enää kätkeytyä. Minä käsken sinua, sokea henki, jätä hänet Jeesuksen Kristuksen nimessä.« Sitten hän sanoi: »Sinä olet nyt parannettu, mutta älä katso vielä.« Vasta jonkin ajan kuluttua hän käski häntä: »Kosketa kädelläsi minun nenääni.« Sitten nainen kosketti hänen nenäänsä, katseli ympärillensä ja alkoi äänekkäästi riemuita ja kiittää. Hänen silmänsä olivat täysin normaalit!

Seuraavana päivänä minä kutsuin veli Branhamin meidän luoksemme kotiin päivälliselle. Hän otti kutsun vastaan, hymyili ja kertoi minulle, että Jumala oli jo vuotta aikaisemmin näyttänyt hänelle, että hän söisi päivällistä meidän kanssamme.

Minulla oli vanha kelanauhuri, jolla kuuntelin veli Branhamin saarnoja. Tuohon aikaan olin kerran eräässä pienessä kokouksessa ja siellä lähetyssaarnaaja kehotti ihmisiä rukoilemaan kelanauhuria, mitä hän tarvitsi. Kaikki rukoilivat. Silloin minä kuulin jälleen tämän tutun hiljaisen äänen: »Anna omasi.« Mutta sitä minä en halunnut kuulla, sillä olin siihen aikaan melkein vararikossa ja en voinut ostaa itselleni uutta. Samassa hetkessä minulle tuli mieleen se raamatunkohta, jossa sanotaan: »Jos joku pyytää sinulta jotakin, ja sinulla on se, niin älä rukoile hänen puolestansa, vaan anna se hänelle.« Kun he olivat lopettaneet rukouksen, minä sanoin: »Minulla on sellainen, saat sen.« Jokainen kiitti ja ylisti Jumalaa siitä, mutta en minä, sillä minulla ei nyt enää ollut nauhuria!

Pian sen jälkeen minä ajoin Jeffersonvilleen vieraillakseni veli Branhamin luona. Ensimmäinen asia, mitä hän teki, oli se että hän ojensi minulle kauniin nauhurin, joka oli paljon arvokkaampi kuin mitä minun vanha nauhurini oli ollut. Ilmeisestikin Herra oli sallinut hänen tietää, että minä olin antanut omani pois. Sana sanoo: »Anna, niin sinulle annetaan. Anna anteeksi, niin sinullekin annetaan anteeksi.«

Koska viimeisin yritykseni ei vuosiin ollut sujunut hyvin eikä tuottanut minulle mitään, otin minä työpaikan eräässä valimossa. Siellä minä käytin hyväkseni jokaisen tilaisuuden puhuakseni työläisten kanssa Jumalasta. Siellä oli myös eräs tietty mies, joka oli katolinen, ja joka jatkuvasti häiritsi keskusteluja ja aikaansai rauhattomuutta. Hän väitti vain katolisen kirkon olevan oikean. Eräänä päivänä kuulin, että tämän katolisen kymmenvuotias poika oli sairaalassa kuolemaisillansa. Toinen munuainen oli täysin kutistunut ja toinen jo voimakkaasti vioittunut.

Luonnollisesti voitaisiin ehkä ajatella: »Tämä on nyt sinun rangaistuksesi«, mutta minä tunsin syvää sääliä tätä poikaparkaa ja hänen isäänsä kohtaan. Niinpä menin sitten seuraavana päivänä tuohon katoliseen sairaalaan vieraillakseni hänen luonansa. Pojan äitikin oli siellä. Lapsi makasi elottomana vuoteessa ja minä näin ettei tällä inhimillisesti ajatellen ollut toivoa. Äiti salli minun pyynnöstäni rukoilla tuon pojan puolesta. Hän sanoi, että jo useammat papit olivat tuloksettomasti rukoilleet. Lyhyen rukouksen jälkeen minä sanoin tuolle naiselle: »Poika saa nyt kaksi uutta munuaista.«

Kahden viikon kuluttua hänen isänsä tuli täynnä iloa ja tunnusti kaikkien työntekijöiden edessä, että Jumala oli vastannut rukoukseesi ja hänen pojallansa oli nyt kaksi uutta munuaista. Tohtorit eivät voi sitä käsittää, sillä tuo poika leikkii jälleen muiden lasten kanssa. Sitten tuo isäkin pyysi, että minä rukoilisin Jumalaa hänen puolestansa, että hän pelastuisi. Minä uskon Jumalan kunnioittaneen rukoustani, koska minä yhä uudelleen olen antanut anteeksi tälle miehelle vaikka hän usein suututti minua. Raamattuun ei ole turhan päiten kirjoitettuna: »Anna meille anteeksi meidän velkamme, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme.« Jumala antaa meille anteeksi vain, jos me olemme valmiita antamaan anteeksi.

Eräässä suuressa julkisessa salissa Houstonissa, Teksasissa, kokoontuivat jotkut saarnaajat väitelläksensä veli Branhamia vastaan väittäessänsä: »Ei ole olemassa mitään jumalallista parantumista.« Veli Branham sanoi: »Tämä on uskon asia, ei mikään kiistelyn asia.« Sitten tuotiin pieni poikanen, joka lapsihalvauksen seurauksena ei vielä milloinkaan ollut kävellyt. Veli Branham kohotti tuon poikasen ilmaan, hänen kätensä ja jalkansa roikkuivat velttoina, ja kun veli Branham rukoili tämän pojan puolesta, otti eräs reportteri kuvan hänestä. Tuossa hetkessä ilmestyi veli Branhamin pään yläpuolelle leveä, yliluonnollinen valokehä. Myös negatiivien kehittämisen jälkeen tämä valoilmiö oli nähtävissä, lisäksi sen todistivat useat tuhannet ihmiset, jotka omin silminensä olivat nähneet sen. Uskosta osaton valokuvaaja huudahti tämän valtavan ihmeen nähdessänsä: »Jumala, ole minulle armollinen!«

Kun se nuori nainen, joka juuri soitti pianolla laulua Suuri Lääkäri on nyt läsnä, rakas kallis Jeesus, näki tuon poikasen, joka ei vielä koskaan elämässänsä voinut juosta, juoksevan terveenä ympäriinsä, unohti hän ilosta pianonsoiton, hyppäsi ylös ja juoksi eteen ylistämään Jumalaa. Nyt tapahtui vielä suuri ihme. Piano soitti tuon laulun loppuun ilman häntä. Liikuttuneena viisisataa ihmistä jätti paikkansa luovuttaaksensa elämänsä alttarilla Jeesukselle Kristukselle.

Halleluja, pyhitetty olkoon hänen nimensä!

Juuri nyt, rakas lukija, on paras aika ottaa HÄNET vastaan. Hän odottaa sinua. Hän sanoo:

»Joka tulee minun luokseni, sille Minä annan iankaikkisen elämän.«

Hän mielellään haluaisi nähdä meidät jälleen toisella puolella, missä ilolla ei ole oleva mitään loppua. Hän on tehnyt sen meille niin helpoksi. Lue vain Jesaja 43: 2. Myös Hän sanoo 1. Joh. 1: 9:

»Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.«

Minä toivoisin voivani tehdä sen niiden puolesta, joille se tuntuu niin vaikealta. Mutta Jumala on varustanut jokaisen ihmisen vapaalla tahdolla.

Kun minä kutsuin ihmisiä tulemaan kanssani kokouksiin, eivätkä he sitten tahtoneet tulla, kysyin heiltä syytä siihen. Silloin he sanoivat: »Me olemme protestantteja, me olemme katolisia tai me kuulumme johonkin toiseen kirkkoon.«

Se on vahinko. On olemassa vain yksi todellinen ja näkymätön seurakunta, johon kuuluvat kaikki ne, joilla on iankaikkinen elämä. Jos sinä olet uudestisyntynyt, silloin sinäkin kuulut siihen. Mene johonkin seurakuntaan, jossa julistetaan uudestisyntymää. Voi olla, että joudut kärsimään vainoa tai sinulle nauretaan. Mutta tuhanteen vuoteen se ei enää merkitse mitään. 2. Tim. 3: 5:

»...heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman. Senkaltaisia karta.«

Meidän tulisi kokoontua niiden kanssa, jotka uskovat koko Raamatun Evankeliumin, erikoisesti nyt, kun näemme, että loppu on lähellä. Kaikki merkit ovat nähtävissä, joista me voimme käsittää, että ei voi olla enää kovin monta vuotta jäljellä.

Pietari ei tiennyt vielä mitään atomipommeista, mutta hän sanoi ennalta, että alkuaineet ovat sulava kuumuudesta. Ilm. 16: 18 on kirjoitettuna:

»Ja tuli salamoita ja ukkosenjylinää; ja tuli suuri maanjäristys, niin ankara ja suuri maanjäristys, ettei sen vertaista ole ollut siitä asti, kuin ihmisiä on ollut maan päällä.«

Raamattu näyttää meille tapahtuvien merkkien kautta, että loppu on lähellä ja vaikeat ja huonot ajat ovat tuleva; mutta Jeesus lupasi, että kaikki Hänen luoksensa tulevat eivät joudu ulosheitetyiksi.

Kerran minä matkustin junalla Chicagosta Los Angelesiin. William Branhamilla oli siellä siihen aikaan kokouksia, ja minä halusin mielelläni ilmoittaa hänelle, että minä tulen, ja niin minä rukoilin junassa. 20000 mailin etäisyydet eivät merkitse mitään Jumalalle. Hän näytti veli Branhamille, että minä tulisin, ja hän sanoi veli Demos Shakarianille, Minor Arganbrightille ja muille Täyden Evankeliumin Liikemiehille, että he lauantai-aamupäivällä tulisivat tuntemaan minut.

Kun minä lauantaina ilmestyin kokoukseen, kutsui veli Branham minut eteen puhujanlavalle ja tutustutti minut liikemiehiin. Demos Shakarian ja Minor Arganbright kertoivat minulle, että he olivat odottaneet minua. Minä en ihmetellyt sitä aivan vähän ja kysyin. »Miten te saitte tietää, että minä olin matkalla tänne? Ei kukaan muu kuin vaimoni Wisconsinissa tiennyt, että minä matkustin Los Angelesiin.« Veljet kysyivät minulta, että enkö ollut veli Branhamin kanssa sopinut tapaamisesta heidän kanssansa lauantaina aamupäivällä. Sitten minä muistin sen, mitä olin rukoillut junassa matkalla Chicagosta. Jumala oli niin lähellä minua ja niin todellinen noina aikoina, jolloin olin taloudellisesti niin huonossa asemassa.

Joitakin kuukausia myöhemmin oli Zürichissä järjestetty kokoukset veli Branhamia varten. Eräänä iltana hänen poikansa Billy Paul kutsui minut luoksensa ja sanoi minulle, että hänen isänsä odotti minua huoneessansa. Oli niin mukavaa voida puhua hänen kanssansa kaikenlaisista asioista, mutta kun puheeksi tuli Jumala ja Hänen Sanansa, niin hän oli näissä asioissa hyvin vakava; muuten hän oli luonnollinen ja laski mielellänsä leikkiä. Hän sanoi: »Huomenna me menemme korkealle Jungfrau-vuorelle.« Minä en luonnollisestikaan tiennyt vastata mitään, mutta hän tiesi, mitä minä ajattelin ja sanoi: »Minä maksan sinulle matkalipun.«

Aikaisin aamulla me lähdimme Zürichistä. Kun me ajoimme ylös vuorelle, puhui hän hyvin mielenkiintoisesti Jumalan luomakunnasta. Kun me olimme saapuneet melkein huipulle, puhui veli Branham jostakin, mikä aina oli tuottanut minulle vaikeuksia. Hän huomasi, että olin hiukan hämmästynyt ja sanoi minulle, että se oli sanoma, jonka eräs nainen kaksi viikkoa aikaisemmin antoi hänelle. Ennen kuin veli Branham tuli Sveitsiin, profetoi eräs sisar minusta ja sanoi: »Ennen kuin Minä loin maailman, tunsin Minä sinut, siunasin ja asetin siunaukseksi. Minun armoni on sinun kanssasi; Minä olen ottava sinut vuorelle ja puhuva sinun sydämellesi.« Minä en uskonut meneväni jollekin vuorelle, mutta kaksi viikkoa myöhemmin tuli veli Branham ja johti minut tuolle vuorelle ja Jumala saattoi profeettansa kautta puhua sydämelleni.

Kun me yhdessä keskustelimme hänen huoneessansa, puhui hän minulle Chicagossa tapahtuneen rukouksen kuulemisen johdosta. Hän kertoi minulle seuraavaa: »Minä näin sinun istuvan junassa Raamattu kädessäsi, kun aurinko laski. Sinä pyysit Jumalaa sanomaan minulle, että sinä tulisit Los Angelesiin.« Sen kaltaiset asiat auttavat uskomaan, että Jeesus on todellisuutta. Raamattu sanoo:

»Mitä silmät eivät ole nähneet eivätkä korvat kuulleet ja mikä ei ole mihinkään ihmissydämeen tullut, sen Jumala on valmistanut niille, jotka Häntä rakastavat.«

Minä rakastan seuraavaa laulua:

On ihme, miten tähdet pysyvät paikallaan,
on ihme, miten kuu riippuu paikallansa,
mutta kun hän pelasti minun sieluni, tapahtui suurin ihme.

Psalmissa 14: 1 sanotaan:

»Hullu sanoo sydämessänsä: 'Ei ole Jumalaa.' Turmiollinen ja iljettävä on heidän menonsa; ei ole ketään, joka tekee, mikä hyvää on.«

Minun mielestäni tarvitaan enemmän uskoa uskomaan, ettemme ole olemassa vain sattuman johdosta, vaan että jumalallinen Arkkitehti on luonut meidät, jotta me kautta kaikkien iankaikkisuuksien voisimme olla yhdessä Hänen kanssansa.

Kerran kaksi ystävääni saattoivat minut sellaiseen tilaan, että epäilin Pyhän Hengen omistamista. Istuin masentuneena kaukana takana kokoussalissa. Saarnan jälkeen sairaat valmistautuivat rukousjonoa varten. Veli Branham sanoi, että hänen täytyi odottaa Herran enkeliä. Jonkin ajan kuluttua Hän laskeutui ja pyhä ilmapiiri levittäytyi kokoussalissa. Hän sanoi eri ihmisille heidän nimensä ja missä he asuivat, jotta heidän uskonsa Jumalan Kaikkivaltiuteen vahvistuisi. Tämän parantamisjumalanpalveluksen aikana minä tunsin, että joku oli yläpuolellani; veli Branham Jumalan profeettana oli ainoa, joka näki sen. Hän sanoi: »Sinä pieni siellä, nouse seisomaan.« Minä en halunnut, sillä minä ajattelin, että kutsu koski ainoastaan sairaita. Mutta kun hän sanoi, että asia koski Pyhää Henkeä, nousin minä seisomaan. Minä näin tulen hänen silmissänsä, kun hän äänekkäästi sanoi: »Sinulla on HÄNET!« Sen jälkeen minä menetin tajuntani.

Elämäni aikana minä olin joutunut vastaanottamaan monia kovia iskuja, jotka eivät kuitenkaan olleet niin vaikeita, että olisin menettänyt tajuntani. Näin tapahtui vain kerran Alaskassa eräässä hiilikaivoksessa, missä työskentelin muutaman vuoden ajan. Putosin kymmenen metrin korkeudesta syvyyteen ja iskeydyin olkapää edellä maahan loukaten sen sellaisella tavalla, että minulla oli kahden vuoden ajan kipuja oikeassa käsivarressa, enkä enää voinut nostaa sitä ylös.

Kun vierailin ensimmäisessä veli Branhamin kokouksessa Grand Prairiessa Kanadassa - mainitsin siitä jo - ja hän sanoi minulle: »Sinun ei ole tarpeen tulla puhujanlavalle, sillä Jumalalle on pikkuasia parantaa sinut omalla paikallasi.« Seuraavassa hetkessä minä tunsin, että olkapääni väännettiin paikalleen, ja siitä lähtien se on ollut aivan yhtä normaali kuin ennen onnettomuuttakin.

Tajuttomuuteni aikana Chicagon Branham-kokouksessa minut kannettiin yliluonnollisella tavalla käytävän ylitse toiselle puolelle. Se kaikki tapahtui niin salamannopeasti, ettei kukaan muu huomannut sitä kuin vain kaksi ystävääni, jotka saivat minut epäilemään Pyhän Hengen omistamista. Kun minut oli laskettu alas toisella puolella ihmisten väliin, sanoi veli Branham: »Tämä mies, joka siellä putosi, tulee Sveitsistä.« Hän puhui minun menneisyydestäni Alaskassa ja kaikki hänen sanomansa piti yhtä totuuden kanssa. Minä kuulin sen myöhemmin ääninauhalta. Kun jälleen heräsin, ihmettelin sitä missä olin ja mistä minä tulin, mutta voin sitten katsoa toiselle puolelle tyhjää tuolia. Kun tulin takaisin vanhalle istumapaikalleni, oli vieressäni istuva hyvin hermostunut ja sanoi: »Sinä katosit yhtäkkiä.«

Raamattu sanoo Room. 8: 11:

»Jos nyt hänen Henkensä, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, asuu teissä, niin hän, joka herätti kuolleista Kristuksen Jeesuksen, on eläväksitekevä myös teidän kuolevaiset ruumiinne Henkensä kautta, joka teissä asuu.«

Kun hänen Morsiamensa ylöstempaaminen tapahtuu, lahjoitetaan meille uusi elämä. Ylistys Herralle, HÄNEN Sanansa ei petä milloinkaan! Hän sanoo Matt. 11: 29:

»Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.«

Eräs peukalokyytiläinen löysi tämän rauhan. Se oli keskiyön jälkeen, pohjoiseen Millwaukeesta, kun pysähdyin hänen takiansa ja otin hänet mukaan. Minä asetin hänelle joitakin kysymyksiä, joihin hän ei kuitenkaan halunnut vastata minulle. Yhtäkkiä hän vetäisi puukon taskustansa ja kysyi: »Tiedätkö sinä, miksi minulla on tämä?« Minä olin kauhusta jäykkänä, etten voinut sanoa mitään ja ajattelin, että olin nyt ottanut mukaani viimeisen peukalokyytiläisen. Sitten hän alkoi haukkua: »Minä vihaan poliisia, minä vihaan heitä! Kaksi vuotta minun täytyi viettää New Yorkin kuritushuoneissa, ja ensimmäisen poliisin, jonka saan käsiini, minä pistän kuoliaaksi tällä puukollani!«

Kun olin hiukan tointunut kauhustani, vastasin hänelle: »Se vain pahentaisi sinun asiaasi.« Hän vastasi minulle, että hänelle olisi samantekevää, mitä hänelle tapahtuisi, koska hänen elämällänsä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä; jopa hänen vanhempansakaan eivät halunneet enää tietää mitään hänestä. Hän oli vielä nuori mies, mutta täysin holtiton. Minä kysyin hänen vanhempiensa asuinpaikkaa, joka oli Appletonissa ja vielä noin kahden tunnin ajomatkan päässä. Minä kerroin hänelle, että hänen iässänsä minun kohdallani oli aivan samoin, sillä minullekaan ei elämällä ollut suurtakaan merkitystä.

Mutta kun Jumala astuu jonkun ihmisen elämään, silloin tulee kaikki uudeksi, ja Hän heittää meidän huonon menneisyytemme unohduksen mereen.

Kun me Appletonissa tulimme hänen vanhempiensa luokse, oli hän muuttunut ihminen. »Huomenna sunnuntaina minä haluaisin tulla samaan kirkkoon, missä sinäkin käyt«, hän ilmoitti minulle. Hän oli niin onnellinen nähdessänsä jälleen vanhempansa. Minä kysyin häneltä, mitä hän ajatteli tehdä puukollensa.» Puukon minä lahjoitan äidilleni leipäveitseksi«, hän vastasi.

Tuolle pojalle tapahtui se, mitä 2. Kor. 5: 17 on kirjoitettuna:

»Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso uusi on sijaan tullut.«

Ilm. 1: 8:

»Minä olen A ja O, sanoo Herra Jumala, joka on ja joka oli ja joka tuleva on, Kaikkivaltias.«

»Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.« (Joh. 10: 10).

Hän on minulle kaikki ja kaikki on HÄNESSÄ.

Kolossalaiskirje 2: 9-10:

»Sillä hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti, ja te olette täytetyt hänessä, joka on kaiken hallituksen ja vallan pää.«

Sen tähden Pietari ja Paavali kastoivat yksinkertaisesti Jeesuksen Kristuksen nimeen, koska jumaluuden koko täyteys, Isä, Poika ja Pyhä Henki, on Jeesuksessa.

»Ja kaikki, minkä teette sanalla tai työllä, kaikki tehkää Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen Isää Jumalaa hänen kauttansa.« (Kol. 3: 17).

Sen täytyi olla jotakin ihanaa, kun Paavalin saarnan johdosta kolme tuhatta sielua pelastui. HÄNEN NIMESSÄNSÄ kastettiin kautta koko Uuden Testamentin, vuoteen 325 Kristuksen syntymän jälkeen. Kirkkohistoria osoittaa, että katolinen kirkko sai alkunsa Nikean kirkolliskokouksen yhteydessä. He asettivat säädökset, joissa sanotaan, että lapset tulee kastaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kolmeen titteliin, Herran Jeesuksen Kristuksen Nimen sijasta.

Nyt minä haluaisin kirjoittaa hiukan itse veli Branhamista niitä varten, jotka eivät vielä koskaan ole kuulleet hänestä.

Hänen syntymänsä yhteydessä 6. huhtikuuta 1906, tuli yliluonnollinen valo tuohon vanhaan majaan. Hänen äitinsä ja kätilö pelkäsivät tätä outoa ilmestystä. Jo nuoruudessansa hän saattoi ennustaa monia asioita ja hän näki näkyjä, jotka eivät milloinkaan pettäneet, sillä hän oli syntymästään asti profeetta. Mal. 4: 5 sanotaan:

»Katso, minä lähetän teille profeetta Elian, ennekuin tulee Herran päivä, se suuri ja peljättävä.«

Me kaikki tiedämme elävämme lopunajassa ja tuo kauhistuttava päivä on aivan lähellä, sillä tämä profeetta on jo tullut. Kuka hän on?

Hänen täytyi olla profeetta, joka ei saanut kuulua mihinkään kirkkokuntaan, sillä hänen sanomansa oli määrätty kaikkia varten. Kuka voisi tänään käyttää tuota Malakian kirjan kohtaa itseensä? Hänellä oli tehtävä johtaa lasten sydämet takaisin alkuperäisten helluntain isien puoleen, ja me olemme nuo lapset. William Branhamissa tämä Kirjoitusten kohta toteutui, kun hänen sanomansa kannettiin ihmisille koko maailmaan, ja se saavutti minutkin. Jumala haluaisi, että me näemme tuon Malakian sanankohdan täyttyneenä William Branhamissa ja että me olisimme tietoisia siitä, että ylöstempaaminen on lähellä ja sitten on seuraava suuri ahdistuksen aika.

Tänään minä ymmärrän myös sen, miksi Grand Prairiessa, Kanadassa, Jumalan ääni tuli niin vakavaksi, kun Hän halusi tutustuttaa minut veli Branhamin kanssa, ja minä kieltäydyin ja epäröin ottaa häneen yhteyttä puhelimitse.

Jumala lähetti William Branhamin niin monien merkkien ja ihmeiden kanssa, että meidän todellakin tulisi uskoa. Aina puhutaan siitä, mitä Jumala on menneinä aikoina tehnyt ja mitä Hän tulee tekemään tulevaisuudessa, mutta hyvin usein me emme ole tietoisia siitä, mitä Hän juuri meidän ajassamme tekee.

Elämäntarinani lopuksi minä haluaisin vielä mainita sen, että sekin on pieni ihme, että minä vielä elän kirjoittaakseni elämästäni.

Tämä tapahtui juuri ennen eläkkeelle siirtymistäni. Minä olin aamulla kahden aikaan kotimatkalla valimosta, missä minä viimeksi työskentelin ja kohtasin intiaanin, joka tuli päävankilasta. Hän sanoi minulle ettei tiennyt missä voisi nukkua ja hän oli myös nälkäinen. Niinpä minä otin hänet mukaani kotiin ja annoin hänelle syötävää ja puhuin luonnollisestikin Jumalasta hänen sielullensa. Tämän miehen täytyi istua vankilassa, koska hän oli suorittanut aseellisen ryöstön.

Yhtäkkiä hän nousi seisomaan lasittunein silmin, tempaisi käteensä puukon, joka oli pöydällä ja tuli minua kohti. Vaistomaisesti minä tartuin häntä kädestä, joka piti puukkoa ja nostin sen ylös. Minä olin luonnollisesti kuin hyttynen verrattuna tuon 25-vuotiaan intiaanin ruumiin rakenteeseen; hän oli leveäharteinen ja minua päätä pidempi. Hän yritti kaikin voimin painaa veitsen alas, mutta minä saatoin vaivattomasti pitää hänen kätensä ylhäällä. Se oli erikoislaatuista, sillä kun hän väänsi ja ponnisteli, saatoin minä vaikeuksitta pitää hänen kätensä korkealla.

Lopulta se oli minulle liikaa, sillä minä en halunnut olla tässä asennossa aamuun asti. Niinpä minä valmistauduin pakenemaan ja ajatuksissani suunnittelin pakoreitin ennen kuin päästin hänestä irti. Tarkoitukseni oli aluksi juosta makuuhuoneeseen, sitten edelleen olohuoneeseen ja lopuksi jälleen keittiöön. Kuten odotettua, hän juoksi perässäni; äkkinäisesti käännyin häntä kohti ja sanoin: »Anna puukko tänne!« Tuo nuori mies kauhistui reaktiotani, otti puukon terän käteensä ja ojensi sen minulle. Hän nosti kätensä ilmaan ja sanoi: »Se on nyt sinun käsissäsi, rukoile minun puolestani.«

Tästä me voimme jälleen nähdä, että HÄNEN Sanansa on virheetön. 1. Joh. 4: 4. on kirjoitettuna:

»...hän, joka on teissä, on suurempi kuin se, joka on maailmassa.«

Minä uskon, että meidän aikamme ei tule ennen kuin Jumala sen sallii.

Koko kertomukseni minä olen kertonut vain hyvistä asioista, mutta en ole lainkaan maininnut siitä, kuinka usein olen rikkonut ja epäonnistunut Jumalaa kohtaan. Minä häpeän suuresti rikkomuksiani ja heikkouksiani, mutta Hän on aina uudelleen antanut minulle anteeksi. Kaikki mihin voin tukeutua on vain HÄNEN armonsa ja sen johdosta minulla on suuri ilo Jeesuksessa.

Jos joku uskoo, että tämä elämä täällä maan päällä on jotakin kaunista, niin minä toivoisin hänen voivan luoda silmäyksen iankaikkiseen elämään. Minä sain kerran nähdä hiukan siitä eräässä näyssä. Mutta pääasia on se, että tämä iankaikkinen elämä on myös Sinun. Jos sinä juuri nyt vastaanotat Elämän Antajan, Jeesuksen Kristuksen, niin se on silloin sinunkin! Silloin sinä voit Paavalin kanssa sanoa (1. Kor. 15: 55):

»Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun otasi?«

Mutta kiitos Herralle, joka antaa meille voiton! Kuolema tästä maallisesta elämästä merkitsee kristitylle todellakin voittoa. Että niin on, voidaan nähdä siitä, kun kristitty kuolee. Jos minun on mentävä kotiin ennen sinua, niin minä odotan toiveikkaasti sinua siellä, missä ruusut eivät milloinkaan kuihdu.

Copyright © 2000-2001 FREIE VOLKSMISSION Finland ry. Kaikki oikeudet pidätetään.