Perinteinen

kristillisyys

totuus

vaiko

petos ?


Ewald Frank


Alkuperäisteos:

Ewald Frank: Das Traditionelle Christentum

- Wahrheit oder Täuschung?

Copyright by Verlag Freie Volksmission Krefeld e. V.

Suomenkielinen painos:

Suomentanut Markku Vuori

Copyright

Freie Volksmission Finland

Markku Vuori

************

1. Painos 1.000

2. Painos 7.500


Jos Sinun Sanasi ei enää olisi voimassa,

niin missä olisi uskoni levossa?

Tuhansista maailmoista en mitään piittaa,

mutta Sanaasi tahdon noudattaa.

(N. L. Earl of Zinzendorf)


Sisällysluettelo

Suomentajan esipuhe
Esipuhe
Johdanto
1. Luku Koepenkissä - ajankohtainen hengellinen tutkimus
2. Luku Alkukristillisyys ja sitä seuraavat aikakaudet
3. Luku Murheellinen suunnanvalinta - tuhoisan kehityksen alku
4. Luku Paavien perättömät väitteet
5. Luku Kuka on Maria?
6. Luku Mitä on marianpalvonta?
7. Luku Uskonpuhdistus - uusi alku
8. Luku Jumaluus
9. Luku Jumalan todistus itsestänsä
10. Luku Jumala henkiruumiissa
11. Luku Herran kirkkaus
12. Luku Jumalasta lähtenyt
13. Luku Herran Nimi
14. Luku Hyödyllisiä vertailuja
15. Luku Jeesus on Herra
16. Luku Joka tunnustaa Jeesuksen ... oikea vai väärä tunnustus?
17. Luku Ihminen Jeesus Kristus
18. Luku Kaste
19. Luku Ehtoollinen
20. Luku Syntiinlankeemus
21. Luku Vanhurskauttaminen
22. Luku Uudistuminen ja uudestisyntyminen
23. Luku Pyhitys
24. Luku Henkikaste
25. Luku Valitseminen - ennaltamäärääminen
26. Luku Jumalan päivä - tuhat vuotta
27. Luku Roomalainen maailmanvalta ja sen erikoinen merkitys lopunajassa
28. Luku Johtopäätökset ja salaperäinen luku 666
Loppusanat
Liite (kuvia)


Suomentajan esipuhe

Suomensin ja julkaisin tämän kirjan ensimmäisen version pienimuotoisena monisteena noin viisi vuotta sitten. Kun tämä mitä merkityksellisin julkaisu nyt painetaan kirjapainossa, haluan heti alkuun vastata ehkä useammankin mieleen nousevaan kysymykseen: "Mitä tekemistä on kaikilla tässä selvityksessä mainituilla asioilla meidän kanssamme, sillä puhuuhan tämä kirja suurelta osaltaan roomalaiskatolisesta kirkosta ja sen opetuksista?"

Itse henkilökohtaisesti toin ensimmäistä kertaa julki haluni palvella Elävää Jumalaa, kun konfirmaatiotilaisuudessani seisoin Heinolan kaupunkiseurakunnan kirkon alttarin ääressä ja katse kohotettuna ylös sanoin Herralleni: "Tahdon olla Sinun lapsesi ja seurata sinua!" Herran Jeesuksen Kristuksen jalanjäljet ovat sen jälkeen johtaneet minut tietä, jota en tuohon aikaan osannut edes kuvitella. Minä en halua ottaa arvostelijan asemaa saati sitten tuomita ketään hänen uskonvakaumuksensa tähden. Mutta kun ajattelen tuota nuoren uskovaisuuden aikaa kuusikymmenluvun puolivälissä ja useamman vuoden toimintaani seurakuntanuorissa, en voi olla näkemättä sitä valtavaa muutosta, mikä on tapahtunut niin kansankirkkomme kuin kaikkien muidenkin hengellisten suuntien keskuudessa. Jos joku silloin olisi kyennyt kertomaan minulle tämän päivän hengellisestä tilanteesta, olisin tuskin edes kuunnellut loppuun hänen ajatuksiansa.

Minä olen jo lähes neljännesvuosisadan ajan työskennellyt suomentaja- lähetyssaarnaajana, edustaen kansainvälistä, kirkkokuntien ulkopuolella vaikuttavaa täyden Evankeliumin julkaisu- ja saarnatoimintaa. Me emme kerää jäseniä emmekä ole missään suhteessa sitoutuneet mihinkään kirkkokunnalliseen toimintaan, vaan teemme kaiken Herran käskyn mukaisesti pitäen tarjolla Elämän Sanaa, jättäen jokaiselle mahdollisuuden itse ratkaista mitä sille tekee. Siksi en katso tehtäväkseni arvostella muiden toimintaa tai näkemyksiä, mutta joudun kuitenkin esittämään kysymyksen niin itselleni kuin Sinullekin, rakas lukija: "Eikö meidän jokaisen velvollisuus ole suorittaa tietynlaista itsetutkistelua ja varmistua siitä, että uskomme perustuu Jumalan Sanaan ja Hänen suunnitelmaansa ihmiskunnan kanssa, eikä vastaanottaa kaikkea esitettyä itsestään selvänä totuutena?"

Suomenkielessä on omaksuttu käsitteet "uskonpuhdistus" ja "uskonpuhdistaja", mutta olisiko sittenkin enemmänkin kysymys niin englannin- kuin saksankielenkin sanojen tuomasta ajatuksesta "kirkkouudistus" ja "kirkkouudistaja"? Martti Lutherin aikana Jumala aivan erikoisella tavalla teki uuden alun, jonka jälkiseurauksena syntyi meidänkin kansankirkkomme. Mutta puhdistettiinko todella kaikki se, minkä tuli tulla puhdistetuksi? Uudistettiinko kaikki uudistamisen tarpeessa oleva, vai käsitettiinkö ollenkaan sitä, että tuona aikana oli kysymys vasta alusta, jonka jatkosta itsekunkin olisi tullut huolehtia, eikä ajatella veljemme Lutherin suorittaneen kaikkea?

Nämä kysymykset eivät koske ainoastaan kansankirkkoamme, vaan kaikkia hengellisiä suuntauksia maassamme, joskin nimenomaan kirkossa tapahtuva kehitys on selvimmin tuomassa esiin sen, mistä todella on kysymys. Pata ei voi soimata kattilaa, sillä koko keittiökalusto on mustan noen peitossa. Onko kehitys todellakin kohti kirkkaampaa Jumalan Sanan loistetta, vai ollaanko sittenkin palaamassa takaisin keski-ajan pimeyteen? Tuona aikana kun olin nuori uskovainen, ei olisi voitu kuvitellakaan jotakin sellaista, mitä nyt suurella innolla kannetaan hengelliseen elämään. Jos tämän kirjan ensimmäisen painoksen yhteydessä ihmettelin sitä, kuinka pappi senaikaisen asuinpaikkani kirkossa opetti lapsia tekemään ristinmerkkiä, niin ovat ihmetyksen aiheet lisääntyneet sellaisessa määrin, ettei kohta oikein osaa ihmetellä mitään. Kuvaavaa on se, kuinka Uspenskin katedraalissa esittelijä kertoo ikoneilla olevan kovaa kysyntää, sillä luterilainen kirkko enenevässä määrin haluaa hankkia niitä. On jo itsestään selvyys, että kirkoissa palavat kynttilät katolisen kirkon esikuvan mukaisesti, ja lisääntyvässä määrin omaksutaan lisää äitikirkon käytäntöä.

Koko protestanttinen liike kaikkine kirkkoineen ja kirkkokuntineen on aikanaan lähtenyt ulos katolisesta kirkosta, ja nyt useimmat uskovat olevan Jumalan tahdon, että entinen protestointi muuttuu hyväksynnäksi. Mutta haluaako Herra sitä, vai onko nykyinen kehitys todellisuudessa kauhistus Elävän Jumalan silmien edessä? Meidänkään maassamme ei ole yhtään näkyvää hengellistä organisaatiota, joka ei jossakin määrin olisi matkalla Roomaan, Vatikaaniin, mutta käsitämmekö Jumalan ajatukset ja suhtautumisen kaikkeen tähän kehitykseen? Jos emme käsitä, kuka Herra Jeesus Kristus todella on ja mitä Hän kaikesta ajattelee, niin tuskin käsitämme mitä teemme hyväksyessämme kaiken sen, mistä ennen uskonpuhdistajien ja marttyyrien veren kautta pyrittiin mahdollisimman kauaksi.

Rakas lukija, rukoilen koko sydämestäni, että asettuisit rehellisesti näiden asioiden kanssa vastakkain, lausumatta liian aikaista inhimillistä tuomiota: "Näin ei voi olla!" Vielä tänäkin päivänä ainoa ratkaiseva ja lopullinen tuomio on Elävän Jumalan Elävällä Sanalla, jonka rinnalla ihmismielipiteillä ei ole mitään sijaa!

Iankaikkisesti uskollinen Jumala siunatkoon jokaista lukijaa!

Heinolassa kesäkuun 20. päivänä 1995 Markku Vuori


Esipuhe

Euroopassa on havaittavissa selvä uskonnollisen ja poliittisen kehityksen toisiinsa punoutunut asetelma, jolla on maailmanlaajuinen vaikutus. Sen tähden minä tunnen olevani pakotettu kirjoittamaan. Olen vakuuttunut siitä, että juuri nyt käsittelemäni aihealue on mitä suurimmassa määrin ajankohtainen. Jotakin enemmän tähän aikaan liittyvää ei varmastikaan voitaisi välittää ihmisille. Jotta asioihin voitaisiin mennä pohjalle asti, on täytynyt tuoda esiin kriittisiä aiheita ja historiallisia tosiasioita: Kristillisyyden kehitys on kerrankin valaistava uudelleen alkuasetelmista lähtien. Näen nyt koittaneen ajankohdan astua laajaan julkisuuteen totuuden kanssa. Olen nähnyt vaivaa kirjoittaakseni yksinkertaisella, kaikille ymmärrettävällä tavalla. Olen yrittänyt tarkoituksella välttää teologista ja filosofista erikoissanastoa.

Koska tämä kirja julkaistaan eri kielillä ja eri maissa, haluaisin huomauttaa seuraavaa: Minä kunnioitan kaikkia uskontoja ja maailmankatsomuksia, vaikka olisinkin eri mieltä. Sen minä olen yhä uudelleen osoittanut todeksi yli sataan maahan suuntautuneilla lähetysmatkoillani. Tulisi olla itsestään selvää, että me kunnioitamme kaikkia ihmisiä heidän arvonsa mukaisesti, myöskin silloin, kun heidän uskonsa ja toimintatapansa tuntuvat meistä oudoilta ja erikoisilta. Jos yli 800 miljoonaa hindua pitää lehmää pyhänä, niin silloin se tulee hyväksyä. Jos jyrkkäuskoiset hindumiehet aamuisin sivelevät otsaansa tuhkaa pyhästä lehmänlantakasasta, ei kukaan voi estää heitä tekemästä sitä. Jos sikhi-uskonto vaatii, että jokainen ottaa kengät jalastansa ja pesee jalkansa ennenkuin astuu kultaiseen Amritsanin temppeliin, niin silloin on jokaisen tehtävä se, jos haluaa tutustua siihen. Minä olen aina pitäytynyt kussakin paikassa vallitseviin tottumuksiin niin hyvin muiden uskontojen temppeleissä kuin muhamettilaisissa pyhäköissäkin.

Niinpä olen melkein aina löytänyt avoimia ovia kristillisissä piireissä. Kokoontumisissa ja uskonkonferensseissa kaikkialla maailmassa olen saanut puheenvuoroja, ja olen ollut vierailevana puhujana mitä erilaisimmissa seurakunnissa. Myöskin roomalaiskatolisessa kirkossa Etelä-Afrikassa, jossa saarnasin protestanttina, mukauduin jumalanpalveluksen kulkuun. Pohjimmaltaan ottaen arvostan jokaista maailmankatsomusta ja suon jokaiselle oikeuden päättää itse, mitä hän haluaa uskoa ja tehdä.

Joitakin kertoja katselin, kuinka ihmiset kaikista valtioista sielunhädässänsä turhaan suutelivat Pietarin patsaan jalkaa Pietarin kirkossa. Siellä ja muissa paikoissa olen nähnyt vielä paljon enemmänkin. Näissä yhteyksissä minut on usein vallannut syvä tuska, sillä minä rakastan ihmisiä. Tässä kirjassa käsitellään raamatullisesta näkökulmasta niin oikeata kuin väärääkin. Ymmärtävän lukijan tehtäväksi jää muodostaa siitä oma arvionsa.

Pakostakin minun täytyi ensisijaisesti valaista roomalaiskatolista "maailmaninstituutiota" Jumalan Sanan perusteella Pyhistä Kirjoituksista, ja asettua vastakkain sen kanssa, sillä vain jumalallisen ilmestyksen valossa me voimme nähdä totuuden, ja saamme siten mahdollisuuden erottaa petos ja erehdys.

Roomalaisen kirkon yksinautuuttamisväite on enemmän tai vähemmän, äänekkäästi tai hiljaa, omaksuttu kaikkiin muihin kristillisiin tunnustuksiin. Kaikki haluavat tehdä autuaaksi omalla tavallansa, mutta juuri se ei ole mahdollista. Kuitenkin jokaisen kirkon, joka vetoaa Kristukseen, Pietariin ja apostoleihin, täytyy sallia koetella itsensä näiden väitteiden suhteen.

Toivotan kaikille lukijoilleni Kaikkivaltiaan Jumalan siunausta.


Johdanto

Meidän ajassamme ei ole yksinkertaista lähestyä ihmisiä aiheena Jumala ja usko. Jotkut pitävät sitä aikansa eläneenä ja täydellisesti vanhentuneena. Toiset taas etsivät jumalallista itsestänsä ja luonnosta, kun taas toiset kieltävät Jumalan olemassaolon. Sitten on myöskin sellaisia, jotka puhuvat ainoastaan jostakin korkeammasta voimasta. Katastrofitilanteissa kysyvät kummallista kyllä nekin, jotka väittävät etteivät usko: "Miksi Jumala sallii tämän tai tuon?"

Kun on käynyt aivan selväksi, mitä Jumalan nimessä ja uskonnon varjolla on tapahtunut ja vieläkin tapahtuu, kadottavat yhä useammat ihmiset luottamuksensa oikeudellisuuteen, koska he asettavat uskonnollisen järjestelmän samalle tasolle Jumalan kanssa. Historioitsijat ovat ajan kuluessa täyttäneet monia kirjoja kertomuksilla eri ajankohdissa tapahtuneista vääryyksistä. Mutta mitä juuri viimeisimpinä aikoina on tuotu valoon rohkeiden kirjoittajien välityksellä, on todellakin painostava taakka.

Kaikissa uskonnoissa on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat tietoisia siitä, ettei ole olemassa ainoastaan maallinen, vaan myöskin ylimaallinen alue. Se valottaa sitä, ettei ihminen ole syntynyt kuolemaan, vaan elämään.

Pohjimmiltaan ottaen on vain harvoja, jotka todella ovat vakuuttuneita siitä, että kuolemassa kaikki loppuu, mutta myöskin sellaiset ovat viimeistään kuolinhetkellä toteava, että he ovat erehtyneet.

Jokainen ihminenhän syntyy määrättyyn maahan johonkin uskontoon tai maailmankatsomukseen tai ideologiaan, josta hän sitten normaalisti olettaa, että se on oikea.

Melkein käsittämätön edistys, kehittyminen hevosvankkureista uudenaikaisimpiin kantoraketteihin, ajureista astronautteihin ja kosmonautteihin, vahvistaa sen, mitä Jumala melkein kuusituhatta vuotta sitten sanoi ihmisistä: "...nyt ei heille ole mahdotonta mikään, mitä aikovatkin tehdä"(1.Moos. 11:6). Sen seurauksena ihminen yhä enemmän uskoo itseensä ja omiin kykyihinsä ja samanaikaisesti yhä voimakkaammin epäilee Jumalaa ja Hänen Sanaansa ja hylkää molemmat.

Jo Eedenin puutarhassa Jumalan vastustaja saattoi Luojan sanan epäilyksen alaiseksi sanomalla: "Onko Jumala todella sanonut...", mutta ei kuitenkaan kieltänyt Häntä. Tänään hän inspiroi valistuneita ihmisiä älykkäissä ja tieteellisissä järkeilyissänsä. Mitä erilaisimmin vastaväittein hän johdattaa nousemaan Luojaa vastaan. Monet epäilevät Jumalan Sanaa, koska he katsovat niiden vajavaiseen inhimilliseen toimintaan, jotka väittävät edustavansa Häntä.

Joka on vakuuttunut siitä, että koko luomakunta on syntynyt jonkinlaisesta alkuräjähdyksestä, sen tulisi katsella tarkemmin ympärillensä jossakin paikassa, missä on tapahtunut räjähdys. Joka uskoo, että kaikki elävä on kehittynyt jostakin alkusolusta, sen tulee myöskin sanoa, kuka toi elämään tuon alkusolun! Joka edustaa kehitysteoriaa, sen tulee myöskin selittää, miten yhä vielä ovat olemassa kaikki nuo mitä erilaisimmat alemmat olennot, jos kaikki todella on kehittynyt edelleen! Luoja sanoi: "Kaikki tuottakoon lajinsa mukaan!", ja niin on vielä tänäänkin. Jokainen maailmaan tuleva elämä on päivittäin miljoonakertaisesti toistuva luomisihme.

Yhä uudelleen osoitetun todellisuuden ohitse johtavat väitteet ovat kaikki peräisin samasta lähteestä, ja niillä on sama päämäärä: tehdä Raamatun luomiskertomus epäuskottavaksi ja esittää Luoja olemattomaksi ja tarpeettomaksi.

Huomionarvoista on panna merkille seuraava tosiasia: Jumalan lähettämät profeetat eivät panneet alulle mitään uskonsuuntia, eivätkä he ole menneet historiaan jonkinlaisina uskonnon perustajina. Ei Eenok eikä Nooa, ei Aabraham eikä Mooses, ei Elia eikä Jesaja -ei yksikään profeetta, joka todella oli Jumalan lähettämä, perustanut jotakin uskontoa. Tällä tosiasialla on mitä suurin merkitys. He kaikki ainoastaan antoivat eteenpäin, mitä he olivat Jumalalta vastaanottaneet. Sen tähden koko Vanha Testamentti muodostaa sopusointuisen kokonaisuuden. Vain Yksi oli pätevä puhujana ja vaikuttajana, nimittäin Herra Jumala, joka uskoi suunnitelmansa niille, jotka Hän itse oli kutsunut. Nämä miehet olivat Hänen puhetorvensa. He elivät eri aikoina ja kantoivat jumalallisen mittapuun mukaisesti oman osuutensa profetiasta ennaltasäädetyn pelastushistorian täyttymykseksi. Vaikka he elivätkin eri vuosisatoina ja vuosituhansina, emme löydä mitään ristiriitaa, vaan täydellisen sopusoinnun heidän kirjoituksissansa.

Jumalan lähettämät apostolit eivät myöskään olleet mitään uskonnon perustajia. Nöyryydessä ja yksinkertaisuudessa he osoittivat, että vanhatestamentilliset ennustukset olivat toteutuneet pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Mutta mitä tulee Seurakunnan perustamiseen ja sen rakentamiseen, jättivät he sen kokonaan Kirkkauden Herralle, joka oli sanonut: "MINÄ rakennan Seurakuntani..." Hän ei antanut sitä sen paremmin apostoli Pietarin kuin ei Paavalin eikä kenenkään muunkaan harteille. Tosin Hän on asettanut erilaisia palvelustehtäviä Seurakunnan rakentumiseksi (Ef. 4:11; 1.Kor. 14:28 jne). Raamatullinen Seurakunta ei ole mikään ihmisten organisoima laitos, vaan elävä organismi. Se on ainoa Jumalan hengellinen järjestely maan päällä, ja se koostuu lunastetuista ja armahdetuista ihmisistä. Sitä kutsutaan myöskin Jumalan temppeliksi (Ef. 2:21) tai Jumalan huoneeksi (Hebr. 3:6). Jumala ei asu missään ihmisten rakentamassa temppelissä tai pyhitetyssä rakennuksessa (Jes. 66:1-2; Apt. 7:48-49). Hän asuu vain omiensa sydämissä. On sen tähden välttämätöntä mennä takaisin alkuperään, alkuun, voidaksemme todella saada tietää, mitä Jumalan Seurakunta on (1.Tim. 3:15), mitä se uskoo, mitä se opettaa ja miten se kastaa jne. Siihen antaa vastauksen ainoastaan Totuuden Kirja, Jumalan Sana. Tälle perustukselle ja vastuussa Jumalan edessä, on myöskin tämä kirja laadittu.

Monista raamatunkäännöksistä, joilla kaikilla on omat hyvät puolensa, päätin käyttää melkein yksinomaan Tri. Hermann Mengen käännöstä.

Tässä suomenkielisessä käännöksessä olemme käyttäneet vuoden 1938 raamatunkäännöstä (Suomentaja).


1. Luku

Koepenkissä-

ajankohtainen hengellinen tutkimus

Mikä minut rohkaisi kirjoittamaan vapaamielisesti, on se tosiasia, ettei tänään enää voida ottaa mitään yksinkertaisesti itsestään selvänä. Sopivan esimerkin tässä suhteessa voisimme ottaa joukkotiedotusvälineistä syyskuulta 1988. Kysymys oli "Turinerilaisesta hautaliinasta". Vuosisatojen ajan sitä oli pidetty absoluuttisen aitona, ja sitä kunnioitettiin pyhäinjäännöksenä. Nyt oli koko maailma yllättynyt, kun tutkimusten jälkeen Englannissa, USA:ssa ja Sveitsissä, kaikki kolme paikkaa riippumatta toisistansa päätyivät samaan tulokseen: Tuo liina on peräisin keskiajalta, eikä missään tapauksessa ole Jeesuksen Kristuksen hautaliina. Siitä huolimatta ihmisiä rohkaistiin julkilausuman kautta yhä edelleen kunnioittamaan tätä väärennystä pyhäinjäännöksenä, ja siten pysyttelemään paljastetussa erhetyksessä.

Lokakuussa 1988 teki kansanedustaja tri. Ian Paisley Pohjois-Irlannista jotakin sellaista Strassburgin Eurooppa-parlamentissa, mitä ei kai kukaan protestanttinen ollut uskaltanut tehdä uskonpuhdistuksen jälkeen. Hän näytti julistetta, jossa luki: "Johannes Paavali II - antikristus", ja sai aikaan metelin protestoidessaan paavin esiintymistä vastaan. Joukkotiedotusvälineet kertoivat siitä; useimmat päivälehdet julkaisivat siitä kuvan ja kertomuksen etusivulla. Seuraavana päivänä vain muutamat puhuivat siitä, ja lopulta kaikki siirtyivät jälleen päiväjärjestykseen. Onhan päivittäin niin paljon uutta kerrottavaa.

Valitettavasti ovat oppineet ja maallikot kaikkina aikoina heittäneet Jumalan ja kirkon samaan pataan, ja koska pettymys Hänen laskuunsa työnnettyä laitosta kohtaan oli niin suuri, sanoutuivat monet irti molemmista. Murheellinen, valitettava virhepäätelmä, jonka uhriksi monet ovat langenneet. En ole milloinkaan unohtava tuota iltaa eräällä kibbutsilla noin 15 km länteen Jerusalemista. Matkanjohtajana kokosin ryhmän illallisen jälkeen lyhyeen hartaustilaisuuteen. Seuraamme liittyi vielä joukko muitakin vieraita, myöskin juutalaisia. Minulle se oli aivan sopivaa. Minä luin joitakin kohtia Vanhasta Testamentista ja näytin niiden toteutumisen Uudessa Testamentissa. Yhtäkkiä huudahti eräs Varsovasta maahan muuttanut juutalaisnainen sisäisesti kosketettuna: "Minä olen lukenut Uutta Testamenttia ja voisin uskoa, että Kristus on meidän Messiaamme, jos Hän vain ei olisi ollut katolinen. Sillä puolalaiset, jotka ovat kovin katolisia, ovat tehneet meille niin paljon pahaa." Me kaikki olimme tyrmistyneitä. Sitten minä selvitin hänelle: "Messias ei ollut katolinen. Hän oli lihaan tullut Lunastaja. Ja myöskään Maria ei ollut katolinen." Sitä hän ei voinut käsittää.

Tietämättömyys juuri uskonnollisella alueella on pöyristyttävä. Kristillisyys ilman elävää ja henkilökohtaista suhdetta Kristukseen on tullut uskonnoksi, joka joidenkin väittämän mukaan on oopiumia kansalle. Tämä kirja on paljastava kaiken epäraamatullisen, mitä vääryydellä kutsutaan "kristilliseksi", ja näyttävä että uskonnolliset legendat pysyvät sellaisina mitä ovat. Ei ole väliä sillä, kuinka kauas taaksepäin niiden alkuperä voidaan johtaa.

Kun on kysymys uskosta Jumalaan ja Hänen suunnitelmastansa ihmiskunnan kanssa, täytyy meidän ottaa neuvoksemme kaikkien Kirjojen Kirja. Ilmaisu: "Minä en usko mitään enkä ketään!", on vain ihmisiin kohdistettuna oikein, mutta Kaikkivaltiaaseen ja Hänen Sanaansa kohdistettuna sitä ei voida käyttää. Hän on ja pysyy ainoana Uskottavana. Hänen Sanansa on täytetty, vahvistettu Totuus, ja sen tähden meidän absoluuttimme, joka on kaikkien epäilysten yläpuolella. Hän ei ole kuollut, niin kuin jotkut väittävät. Hän elää, ja kaikki millä on elämä, elää Hänen kauttansa. Ja Hänen Sanansa on tänään niin kuin silloinkin elävää todellisuutta.

Kaikkina aikoina on ollut ihmisiä, joiden täytettävänä oli määrätty tehtävä. Ihmiskunnan historiassa nousee esiin kirjailijoita ja säveltäjiä, kuninkaita ja keisareita, sotilaita ja poliitikkoja, niin kuin myös valtiomiehiä meidän aikaamme asti. Sama pätee tieteeseen ja tutkimukseen. Voitaisiin luetella kokonainen lista kuuluisia keksijöitä, joita ilman meidän maailmamme tänään näyttäisi aivan toisenlaiselta. Samoin oli Vanhan Testamentin aikana ja myöskin Uuden Testamentin alussa jumalanmiehiä, joilla elinaikanansa oli täytettävänänsä erikoinen tehtävä pelastushistoriallisessa kulussa. Jälkiapostolisena aikana, Nikean kirkolliskokoukseen (325 jKr.) asti, nousee myöskin esiin määrättyjä henkilöitä. Myöskin keskiajan kuluessa oli ihmisiä, jotka näyttelivät tärkeätä osaa kirkkohistoriassa. Erikoisen tunnettuja ovat meille niiden nimet, jotka astuivat esiin uskonpuhdistuksen aikaan ja sen jälkeen.

Miehillä, jotka Jumala erikoisella tavalla oli armoittanut, oli aina maailmanlaajuinen, kaikkien kirkollisten ja uskonnollisten rajojen yli ulottuva tehtävä kaikkia ihmisiä varten. Se vastaa viimeistä, kaikki mukaansa sulkevaa lähetyskäskyä: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat..." Joka todella on Jumalan lähettämä, julistaa Jumalan Sanaa sopusoinnussa kaikkien profeettojen ja apostolien kanssa. Joka tuo esiin uusia oppeja ja niinkutsuttuja "ilmestyksiä", jotka eivät kestä koetusta Pyhällä Hengellä, saattaa itsensä automaattisesti hyljättäväksi. Jumala ei voi olla itseänsä vastaan, eikä Hän myöskään voi muuttaa aikomuksiansa. Kaikessa, mitä tehdään tai opetetaan, täytyy kysyä: "Pitääkö se todellakin paikkansa? Onko se kirjoitettuna?" tai "Mitä Pyhät Kirjoitukset siihen sanovat?"

Tässä meitä eivät kiinnosta ihmisten kuvitelmat, vaan mitä Jumala on tuonut julki niiden miesten kautta, jotka Hän korvinkuultavalla äänellä on kutsunut palvelukseensa. Näitä olivat osaltaan vanhatestamentilliset profeetat. Heidän tehtävänsä oli julkituoda pelastushistorian kulku. Apostolien tehtävä taas oli osoittaa, että muinoin annetut profetiat olivat toteutuneet. Kukin kutsumuksensa ja tehtävänsä mukaisesti he palvelustehtävänsä kautta osaltaan tekivät meille selväksi Jumalan aikomukset, eli pelastussuunnitelman. Se talletettiin Pyhiin Kirjoituksiin, ja niin elävä Sana puhuu vielä tänään kaikille, jotka sallivat Hänen Henkensä puhutella itseänsä. Ei ole tarpeen, että toinen selittää ja selvittää sitä toiselle; riittää, kun kaikki koko sydämestänsä uskovat, ja lisäksi siten, kuin Kirjoitukset sen sanovat, ja siten tulevat itsensä Jumalan opettamiksi Hänen Sanansa kautta (Jes. 54:13; Joh. 6:45). Tässä ei edusteta jonkin kirkon tai vapaakirkon oppinäkemyksiä, saati sitten jotakin lahkoa, vaan tuodaan esiin Jumalan näkökulma sellaisena, kuin se on jätetty meille Hänen Sanassansa.

Joka on tutkinut kirkkohistoriaa tietää, kuinka toisistaan poikkeavasti historioitsijat arvioivat ja kuvaavat samoja ajanjaksoja, henkilöitä ja tapahtumia. Väittelyyn kuuluva aihepiiri ei ole mitään uutta. Mutta mikä tuottaa tuskaa Raamattuun uskovalle kristitylle on se tosiasia, että arvostelevassa tutkimuksessa myöskin Uusi Testamentti esitetään kyseenalaisena. Kirjoitettiinko yksittäiset osat Uutta Testamenttia, evankeliumeja ja kirjeitä aluksi hebreaksi, arameaksi vai kreikaksi, ja vasta sitten koko kaanonina kreikan kielellä, ei ole lainkaan ratkaisevaa itse asian kannalta. Varmana pysyy, että Jumala itse tunnustautuu hebrealaisiin. Mooseksen ja Aaronin tuli sanoa faaraolle: "Herra, hebrealaisten Jumala, on kohdannut meitä..."(2.Moos. 3:18). Varmaa tulisi olla myöskin sen, että Jeesus Kristus ei puhunut kreikkaa, vaan arameaa, nimittäin hebrealaista kansankieltä; oliko se sivistynyttä vai sivistymätöntä -siitä voivat sivistyneet kiistellä keskenänsä. Meille on tärkeätä, että ylösnoussut Herra yhä vielä puhui hebreaa. Näin todistaa Paavali: "Ja me kaaduimme kaikki maahan, ja minä kuulin äänen sanovan minulle hebreankielellä: 'Saul, Saul, miksi vainoat minua?'"(Apt. 26:14).

Myöskään se väite, että oli liikkeellä muitakin kirjeitä, ei missään suhteessa vie arvoa aidolta. Ymmärrettävästi voivat alkukristillisyydessä apostolit tai muut kirjoittajat laatia muitakin kirjeitä. Luukashan informoi meitä heti ensimmäisessä jakeessa, että monet ovat ottaneet tehtäväksensä kirjoittaa muistiin nuo tapahtumat. Luonnollisestikin oli myöskin muita kertomuksen laatijoita. Mitä kutsutaan "uusitestamentillisiksi apokryfeiksi", ovat syntyneet vasta myöhemmin. Herra itse piti huolen siitä, että kaanoniin päätyi vain se, mikä Hänen käskystänsä ja tahdostansa kirjoitettiin, nimittäin meille tarpeellinen.

On tärkeätä, että me kunnioitamme meille jätettyä Sanaa Jumalan Sanana (1.Tess. 2:13) ja uskomme, että kaikki Kirjoitukset ovat Jumalan antamia (2.Tim. 3:16). Kun Uudessa Testamentissa käytetään sanamuotoa "Niinkuin Kirjoitukset sanovat" tai "On kirjoitettu...", niin silloin sillä aina tarkoitetaan Vanhaa Testamenttia. Mutta Uusi Testamenttikin on aivan samoin Pyhät Kirjoitukset, ja molemmat yhdessä muodostavat kokonaisuuden. Luuk. 24:44-45 voidaan lukea: "'...että kaiken pitää käymän toteen, mikä minusta on kirjoitettu Mooseksen laissa ja profeetoissa ja psalmeissa.' Silloin hän avasi heidän ymmärryksensä käsittämään kirjoitukset."

Herra sanoi myöskin: "Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta" (Joh. 5:39). Apostoli Paavali tekee yhteenvedon: "...että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, ja että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan..."(1.Kor. 15:3-4).

Apostoli Paavali viittaa Jes. 40:8 ja asettaa Vanhan ja Uuden Testamentin sanan yhteisen otsikon alle: "...mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti. Ja tämä on se sana, joka on teille ilosanomana julistettu" (1.Piet. 1:22-25). Uusi Testamenttihan on vanhatestamentillisen profetian tulos.

Tr. Clarence Larkin, kansainvälisesti tunnustettu kyky, on kirjassansa "Dispensational Truth" osoittanut, että Kristuksen ensimmäisen tulemuksen yhteydessä 109 Vanhan Testamentin ennustusta toteutui kirjaimellisesti pienintä yksityiskohtaa myöten. Toteutunut profetia on vahvistus sille, että Raamattu on jumalallista alkuperää.

Jos halutaan koetella ja käsitellä jotakin asiaa, niin täytyy lähestyä sitä ilman ennakkoluuloja ja vastenmielisyyttä. Kun teologi Carl Schneider kirjoittaa: "Väärennökset alkavat uusitestamentillisella ajalla eivätkä ole milloinkaan lakanneet" (K. Deschner, Der gefälschte Glaube. s. 20), niin siinä hän on oikeassa. Mutta se ei alkuunkaan merkitse sitä, että meillä olisi väärennetty Uusi Testamentti, vaan että asiaan kuulumattomat jo siihen aikaan ja meidän päiviimme asti ovat tuoneet esiin vääriä oppejaan ja selityksiään. Alkuperäinen Sana on pysyvä aina alkuperäisenä Sanana huolimatta kaikista niistä vääristelyistä, joihin olemme vielä paneutuva. Mitä merkitsevät tuhoisat viittaukset väärennettyihin Pietarin kirjeisiin, yliampuvaan toteamukseen asti: "...pyhä Kirja, Raamattu, on täynnä vääriä asiakirjoja"? (K. Deschner, Der gefälschte Glaube, s. 20). Tämä on ennenkuulumaton väite ja vihamielinen valhe ylipäätänsä. Siinä viitataan oppineisiin, jotka jo ovat suorittaneet hyvän esityön. On röyhkeää syyttää Uuden Testamentin kirjoittajia pelkistä vääristelmistä ja siten leimata heidät pettureiksi ja Raamattuun uskovaiset petetyiksi! Sellaisten petostemppujen avulla ei voida pimentää loistavaa totuutta.

Luonnollisestikin olivat nuo neljä evankelistaa yksinkertaisia miehiä. Se, että heidän kertomuksissaan voidaan nähdä jotakin toisistaan poikkeavaa, osoittaa ainoastaan sen, että he eivät kopioineet toisiltansa. Jokainen kirjoitti sillä tavalla kuin häntä johdettiin, kukin sen mukaisesti, mitä hän oli henkilökohtaisesti kuullut tai kokenut, tai mitä muut todistivat. Merkitykselliset ovat toki itse osoitetut tosiasiat, eivätkä siihen liittyneet seurausilmiöt.

Katolinen teologi ja raamatunkääntäjä tri. Konstantin Rösch on havainnollistanut noiden neljän evankeliumin erilaisuutta neljän olennon, leijonan, härän, ihmisen ja kotkan välityksellä, niin kuin ne kuvataan Ilm. 4:6-8 ja muissa kohdissa. Jo Ireneus alkukristillisyydessä on kutsunut niitä symboleiksi neljälle evankeliumille. Raamattuhan on osittain kirjoitettu kuva- ja vertauskielellä. Matteuksella on ihmisen kasvot, Markuksella leijonan, Luukkaalla härän ja Johanneksella kotkan. Hesekiel 1 sanotaan meille noista neljästä olennosta, että ne kaikki omasivat ihmishahmon (jae 5) ja että niiden siipien alla oli ihmiskäsiä (jae 8). Jokaisella olennolla oli neljät kasvot, mutta kukin esittäytyi vain yksien kanssa. Jokainen evankeliumi kuvaa samaa Lunastajan esiinastumista yksittäisesti, mutta jokaisessa on toinen hahmo. Vaikka jokainen olento astui esiin eri kasvojen kanssa, ovat he kaikki sisäisesti samoja. Samoin on neljän evankeliumin suhteen: Sisäisesti, asialtaan, ovat kaikki samoja, mutta yksi näyttää Herran enemmän Ihmisen Poikana; toinen korostaa Hänen jumalallista valtaansa - esikuvana leijona, joka on kuningas eläinten keskuudessa; kolmas esittää häntä kuorman kantajana, neljäs kuvaa Häntä kotkana, joka leijailee jumalallisissa korkeuksissa.

Jos nyt yksi evankelista kertoo jostakin asiasta ja toinen ei, jos toiselle näytti olevan jokin aivan eri tärkeysasteessa kuin toiselle, niin sillä ei ole mitään merkitystä. Jos yksi evankelista kirjoittaa, että Herra ruokki seitsemällä leivällä neljätuhatta, ja sitten toinen, että Hän seitsemällä leivällä ruokki neljätuhatta miestä, lukuunottamatta naisia ja lapsia, niin silloin molemmat ovat oikeassa. Toinen meni vain enemmän yksityiskohtiin. Jos yksi kuvaa, miten Jerikon edessä kaksi sokeaa parantui, ja toinen, että yksi sokea parantui, niin silloin molemmat pitävät paikkansa. Toinen evankelista oli läsnä sen tapahtuessa, toinen tapasi sen jälkeen vain yhden parannetuista ja kertoi siitä. Yksi evankelista tuo julki, että molemmat Kristuksen kanssa ristiinnaulitut pilkkasivat Häntä (Matt. 27:44), toinen taas, että yksi, nimittäin Hänen oikealla puolellansa oleva, meni itseensä ja huudahti:"Jeesus, muista minua" (Luuk. 23:39-42), ja jälleen molemmat pitävät paikkansa. Aluksi molemmat pilkkasivat, mutta sitten toinen viimeisessä hetkessä käsitti, kuka oli ristiinnaulittu hänen viereensä ja huusi Hänelle.

Myöskin ilmaisun: "Totisesti, minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa!", ovat arvostelijat ymmärtäneet väärin, niin kuin monet muutkin kohdat. Heidän päätelmiensä mukaan Jeesuksen olisi sen mukaisesti ensin tullut olla kuolemansa jälkeen muutamia päiviä taivaassa, vaikka Kirjoitukset sanovat, että hän astui alas maan alimpiin paikkoihin. He eivät nimittäin ole käsittäneet sitä, että tuo autuaiden paikka ristiinnaulitsemiseen ja uuden liiton voimaanastumiseen asti ei ollut ylhäällä, vaan alhaalla. Luuk. 16 meille kerrotaan selvästi, että tuon autuaiden paikan ja kadotettujen paikan erotti ainoastaan kuilu, juopa, ja ettei kukaan voinut siirtyä toiselle alueelle. Kaikkia niitä, jotka olivat asettaneet toivonsa tulevaan Lunastajaan, pidettiin kuin vankilassa, ja sitten Matt. 27 mukaisesti he nousivat kuolleista Kristuksen kanssa. Vasta tuosta ajankohdasta lähtien ei tuo paratiisi, autuaiden paikka, ole enää alhaalla, vaan ylhäällä. Kristus on noussut ylös ja on vienyt mukanansa ylösnousemisessansa kaikki siellä vankina olleet, jotka uskoivat Hänen tulemukseensa (Ef. 4:8-10).

Myöskään siinä ei ole mitään ristiriitaa, jos yksi evankelista kertoo ylösnousemuksessa olleen läsnä kaksi enkeliä, jotka puhuivat naisille (Luuk. 24:4) ja toinen, että oli vain yksi (Matt. 28:2; Mark. 16:5), jos heidät kerran näytetään haudan sisällä, ja kerran haudan ulkopuolella. Kaikki nimittäin pitää paikkansa. Sisällä oli kysymys sen näyttämisestä, missä Herra oli maannut. Ulkona oli kysymys sen julistamisesta, että Hän oli noussut ylös. Niinpä se tapahtui paikan päällä. Vaikka siinä olisikin ollut kaksi, on toinen heistä puhunut, ja sen tähden on yksi kirjoittaja erikoisesti maininnut hänet. On ollut olemassa, Jumalalle kiitos, ei ainoastaan itseasetettuja arvostelijoita, vaan myöskin huomattavia miehiä, jotka ovat vakuuttavalla tavalla näyttäneet meille Kirjoitusten sopusoinnun. Heihin kuuluu tri. C. I. Scofield, kansainvälisesti tunnustettu oppinut ja raamatunkääntäjä, joka on kirjoittanut jokaisen epäilyksen yläpuolella olevan johdantopuheen evankeliumeille.

Arvostelijat eivät myöskään ole alkuunkaan ymmärtäneet Uuden Testamentin profeetallista luonnetta. Niinpä he Paavalista väittävät, että hän olisi pettynyt eskatologisessa odotuksessansa, koska hän kirjoitti: "...emme kaikki kuolemaan nuku, mutta kaikki me muutumme... meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne..."(1.Kor. 15:51; 1.Tess. 4:15) jne. Paavalin täytyi kirjoittaa nykyhetken muodossa, koska hänessä vaikuttava Pyhä Henki tiesi tulevan pelastushistorian ja sen kestoajan. Koko Uusi Testamenttihan on laadittu sellaisella tavalla, että se koko armonajan on jokaisena aikana pätevä, ja että sitä voidaan saarnata ja uskoa viimeiseen sukupolveen asti, jolloin vastaavat sanankohdat tulevat täyttymään Kristuksen tulemuksessa. Sama Paavali kirjoittaa myöskin itsestänsä: "...minun lähtöni aika on jo tullut. Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt. Tästedes on minulle talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä..."(2.Tim. 4:6-8). Yleensä ottaen on aina ollut olemassa ihmisiä, jotka aikanansa odottivat Kristuksen paluuta. Joka ei sitä tehnyt, ei ole oleva osallisena ensimmäiseen ylösnousemukseen, koska hän ei kantanut itsessänsä mitään elävää toivoa. Myöskin Martti Luther uskoi, että loppu olisi lähellä ja odotti Kristuksen paluuta. Hän kutsui antikristusta jopa "loppukristukseksi". Hän kirjoitti: "Tänä vuonna 1540 on vuosien luku täsmälleen 5500. Sen tähden on odotettavissa maailman loppu, sillä 6.vuosituhat ei ole tuleva täyteen, niin kuin eivät kuolleen Kristuksen kolme päivää tulleet täyteen." (H. Heinz, Zwischen Zeit und Ewigkeit, s. 137). Kenessä vain oli elävä toivo, hän odotti Kristuksen paluuta. Niin on myöskin tänään. On olemassa ihmisiä, jotka tässä sukupolvessa lujasti odottavat sitä raamatullisen profetian täyttymyksen perusteella.

Sokeudella leimatun arvostelun kohokohdan muodostaa väärä väittämä, että Kristuksen ennustus: "Totisesti minä sanon teille: tämä sukupolvi (saks. 'dieses Geschlecht') ei katoa, ennenkuin kaikki nämä tapahtuvat."(Matt. 24:34) olisi mennyt vikaan. Sillähän tarkoitetaan toki juutalaisia sukukuntana (Geschlecht), eikä jotakin sukupolvea. Juutalainen sukukunta on raakalaismaisesta murhaamisesta huolimatta säilynyt nykyiseen aikaan asti, niin kuin Jumalan pelastussuunnitelmassa on määrätty ja niin kuin Jeesus siitä sanoi. Myöskin lainaus: "...te ette ehdi loppuun käydä Israelin kaupunkeja, ennenkuin Ihmisen Poika tulee"(Matt. 10:23), on täysin väärinymmärretty, ja sekoitettu Hänen paluunsa kanssa. Eikö Hän tullutkin Johanneksen luokse Patmoksen saarella Ihmisen Poikana, joka käyskentelee seitsemän kultaisen lampunjalan keskellä? Hän ilmestyi kuninkuudessansa, nimittäin kuninkaallisessa majesteettiudessansa. "Ja hänen päänsä ja hiuksensa olivat valkoiset niinkuin valkoinen villa, niinkuin lumi, ja hänen silmänsä niinkuin tulen liekki; hänen jalkansa olivat ahjossa hehkuvan, kiiltävän vasken kaltaiset, ja hänen äänensä oli niinkuin paljojen vetten pauhina."(Ilm. 1:14-15). Niinpä toteutui kirjaimellisesti se, mitä Jeesus sanoi. Jumalan Sanan kanssa voidaan todistaa vääräksi jokainen väite, joka on tarkoitettu asettamaan jotakin kysymyksenalaiseksi.

Ei Jeesus eivätkä apostolit ole erehtyneet kirkkohistorian kulun aikana, vaan Raamattua arvostelevat apologeetat ja eksegeetikot. Nykyhetkeen asti he puhuvat ja kirjoittavat sen mukaisesti, mitä saman petoksen uhriksi joutuneet panevat heidän suuhunsa, olematta siitä tietoisia. Mutta sen kautta he paljastavat tietämättömyytensä Jumalan pelastussuunnitelman suhteen. He ovat olleet hyvin kykeneviä tuomaan niin vakuuttavasti esiin historiallisen osan, nimittäin virhekehityksen kristillisyyden piirissä, erikoisesti maailmanlaajuisessa kirkossa. Mutta kun tulee kysymys Sanasta ja Jumalan valtakunnan asioista, epäonnistuvat he surkealla tavalla. Raamattuun uskovana kristittynä ei voida yksinkertaisesti vaikenemalla hyväksyä sitä, kun ihmiset, joilla ei ole mitään osuutta Pyhiin Kirjoituksiin ja niihin kätkettyyn ja paljastettuun pelastussuunnitelmaan, varustavat kaiken kysymysmerkillä. He puhuvat suurimmasta väärennöksestä ja löytävät ristiriidan toisensa perään, selittäessään ne itse mahdottomalla tavalla.

Jotakin historiallista todistetta Jeesuksen Kristuksen olemassaololle ei tarvita, sillä Hän on pelastushistorian keskipiste, ei historian. Onko Josefus tai joku muu historioitsija kirjoittanut Hänestä vai ei, ei lainkaan ole väittelyn asia. Profeetat ja apostolit tekivät sen, koska heidät suoranaisesti velvoitettiin tekemään se; se on uskottavaa ja riittää. Minä omalta osaltani uskon niitä, jotka olivat läsnä, kun jotakin yliluonnollista tapahtui, ja kertoivat meille siitä. Kristuksen syntymästä Hänen taivaaseenastumiseensa asti on totisia silminnäkijöitä ja kuulemastansa todistavia. Mutta vielä tänään, niin kuin silloinkin, vaietaan täysin siitä, mitä yliluonnollista Jumala tekee maan päällä. Koska se ei tapahdu vakiintuneiden kirkkojen ja uskontojen sisäpiirissä, ei se saavuta lainkaan asioista kertovia. Uskovaisille on kaikki todistettu riittävästi, ja vasta myöhemmin ilmaantuneita vääriä todistajia ei kenenkään tarvitse kuunnella.

Kun kirkkohistorioitsijat kirjoittavat vääristellystä ja manipuloidusta uskosta, niin sillä ei mitenkään voida tarkoittaa alkuseurakuntaa ja apostolien tekoja, eli alkukristillisyyttä ja koko Uutta Testamenttia. Manipuloidut ja väärennetyt uskot, opit ja sanomat ovat sellaisia, jotka eivät pidä yhtä Pyhien Kirjoitusten kanssa ja ovat ilmaantuneet vasta myöhemmin.


2. Luku

Alkukristillisyys

ja sitä seuraavat aikakaudet

Kirkkohistoriassa on laajasti kuvattu alkukristillisyyttä seuranneet yksittäiset aikakaudet. Sen tähden me tässä tarkastelussamme käsittelemme näitä ajanjaksoja niin lyhyesti kuin mahdollista. Nämä kaudet voitaisiin jakaa suunnilleen tällä tavoin: alkuseurakunnan aika vuoteen 100 jKr., sitä välittömästi seuraava jälkiapostolisen ajan kausi, kehitys Nikean kirkolliskokoukseen asti (325 jKr.), valtiokirkon synty roomalaisessa valtakunnassa, ajanjakso keskiaikaan asti, uskonpuhdistus uutena alkuna, sitä seuraavat herätysliikkeet, johdatus täyteen Evankeliumiin ja seurakunnan takaisin asettaminen alkuperäiseen tilaansa ennen Kristuksen paluuta.

Kirkkohistorialliset selvitykset eivät tarjoa mitään yhtenäistä kuvaa. Monet ovat julkituoneet olettamuksia, joista on tullut legendoja, jotka toiset sitten taas esittivät tosiasioina. Sitäpaitsi on kaikille selvää, että katolisesti suuntautunut historiankirjoitus on tapahtunut aivan eri tavalla kuin protestanttisesti suuntautunut. Yleissilmäys yksittäisiin aikakausiin ja niissä tapahtuneeseen kehitykseen on tarpeen voidaksemme suorittaa vertailua alkukristillisyyden kanssa. Vain apostolien suusta me olemme saaneet "apostolien opin". Jollakin kirjoituksella, joka vuonna 1883 on löytynyt jostakin luostarista, ja olettamusten perusteella mielivaltaisesti on ajoitettu ajalle 80-120 jKr., ja kantaa nimitystä "kahdentoista apostolin oppi" tai "Didache", ei todellakaan ole mitään yhteistä Herran apostolien kanssa. Myöskään jotakin "apostolista uskontunnustusta", joka vasta neljännellä vuosisadalla neuvoteltiin ja muovailtiin eri kirkolliskokouksissa, ei voida panna apostolien tiliin. Tällä tavoin ovat syntyneet tahattomat väärennykset ja vääristelmät, joita kuitenkin pidetään aitoina. Vain itse apostolien teoista ja apostolien kirjoittamista kirjeistä, jotka on talletettu Uuteen Testamenttiin, me löydämme todellisen opin. Apostolit olivat miehiä, jotka olivat kuulleet Sanan Herransa suusta ja Hänen toimeksiannostansa antoivat sen edelleen. Heidän kauttansa on uusitestamentillinen seurakunta vastaanottanut puhtaan, väärentämättömän Jumalan Sanan, joka yksinomaan kantaa Jumalallista sinettiä.

Paavali, yliluonnollisella tavalla kutsuttu ja valituksi välikappaleeksi säädetty, liitettiin alkuapostoleihin itsensä Herran taholta. Hän oli se, joka suoranaisen lähettämisen perusteella saattoi sanoa: "Sillä minä olen saanut Herralta sen, minkä myös olen teille tiedoksi antanut" (1.Kor. 11:23). Hän on kirjoittanut suurimman osan kaikista kirjeistä, täsmälleen 100 lukua eli 2325 jaetta, kun taas Pietari kirjoitti vain 8 lukua eli 166 jaetta. Paavali oli vastaanottanut Evankeliumin samalla tavalla ilmestyksen kautta, kuin profeetat olivat vastaanottaneet Sanan (Gal. 1:11-12). Sen tähden hän myöskin voi antaa nivelet ja ytimet lävitsetunkevan varoituksen: "Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu!"(Gal. 1:8). Mikä ei pidä yhtä alkuapostolien alkuevankeliumin kanssa, on kirouksen alla. Tällä tavoin katsoen me todellakin olemme tekemisissä kirouksen alla olevan, vääristellyn kristillisyyden kanssa, mikä on ollut arvostelijoiden silmien edessä heidän käsitellessänsä asiaa.

Neljä evankelistaa todistavat Lunastajasta. He kuvaavat Hänen elämäänsä, vaikutustansa, syntymäänsä, aina Hänen kuolemaansa, ylösnousemukseensa ja taivaaseen astumiseensa asti. Siitä antavat synoptikot Matteus, Markus ja Luukas toisiansa täydentävän kokonaiskuvan. Johannes sen sijaan ei käsittele sen paremmin Beetlehemiä kuin ei sukurekisteriäkään, vaan hän suorittaa "korkealentoa", ja näyttää heti ensimmäisen luvun ensimmäisessä jakeessa kuka Kristus todella on. Nuo neljä evankelistaa antavat kokonaisnäkemyksen toteutuneesta lunastuksesta, jonka Jumala on suorittanut Kristuksessa täällä maan päällä. Ne ovat uskottavia, koska ne on jätetty meille totisten todistajien kautta, jotka omine silminensä ja korvinensa ovat todistajia (2. Piet.1:16-18; 1.Joh. 1:1-3).

Apostolien teot asettaa ensimmäiseksi silmiemme eteen alkuseurakunnan yliluonnollisen perustamisen Pyhän Hengen kautta (luku 2.). Siinä oli todellakin kysymys taivaasta tulleesta tapahtumasta. Ensimmäisessä saarnassansa julisti Hengellä täytetty apostoli Pietari uskoon tulleille Jumalan toimeksiannosta kääntymyksessä välttämätöntä parannusta, raamatullista vesikastetta (jae. 38), ja samaa hengenkasteen kokemusta, jonka nuo 120 juuri olivat kokeneet. "Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu ja kaikille, jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme kutsuu" (jae 39). Jumala yksin pelastaa ja liittää uskoon tulleet Pyhän Hengen kautta Seurakuntaansa (Apt. 2:47).

Alkuseurakunta koostui ihmisistä, jotka todella olivat kokeneet Jumalan. Uskoon tulleet kastettiin vedessä ja yliluonnollisella tavalla Pyhän Hengen kautta yhden Ruumiin jäseniksi (1. Kor.12:13), joka oli varustettu Hengen lahjoilla (1.Kor. 12:7-11) ja Hengen hedelmillä (Gal. 5:22-23). Niin kuin Jumalalla oli Kristuksessa yksi ruumis temppelinä, jossa Hän asui ja jonka kautta Hän vaikutti, niin muodosti alkuseurakunta lunastettuna joukkona Herran Ruumiin (1.Kor. 12:12), jota Hän Päänä (Kol. 1:18) käytti palvelustehtävänsä jatkamiseen. Hän sanoi: "Niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät" (Joh. 20:21). Jotta moninaiset tehtävät voisivat tulla hoidetuiksi, asetti Hän Seurakuntaan apostoleja, profeettoja, paimenia, opettajia ja evankelistoja (Ef. 4:11).

Alkukristillisyydessä ei ollut mitään arvohenkilöitä. Oli vain miehiä, jotka korkean kutsumuksensa arvon mukaisesti suorittivat palvelustehtävänsä Pyhän Hengen johdatuksessa ja innoituksessa. Alkukristityt eivät tunteneet sen paremmin pappeutta kuin saarnaajiakaan viranhaltijoina, vaan lunastettujen ja uudestisyntyneiden seurakunta kokonaisuutenansa oli kuninkaallinen papisto ja pyhä kansa (1.Piet. 2:9; Ilm. 1:6). Jo mainitut viisi palvelustehtävää ovat määrätyt kokonaisseurakunnalle, eivätkä sentähden rajoitu johonkin paikalliseen seurakuntaan. Seurakunnan johtajat tai valvojat tai seurakunnan vanhimmat pitivät huolta kaikista suvereenisista seurakunnista. Seurakunnan esimiehiä tai valvojia tai seurakunnan vanhimpia suvereenisissa paikallisseurakunnissa kutsuttiin piispoiksi, ja heidän täytyi olla naimisissa (1.Tim. 3:1-7; Tiit. 1:5-8). Oli jopa paikallisia seurakuntia, joissa oli useampia piispoja, eli siis useampia kuin yksi seurakunnan vanhin (Fil. 1:1). Tämä pitää yhtä Jaak. 5:14 kanssa, missä on kirjoitettuna, että sairaaksi tulleen tulee kutsua seurakunnan vanhimmat luoksensa. Paavalin ja Barnabaan ottivat Jerusalemissa vastaan seurakunta ja apostolit ja vanhimmat (Apt. 15:4). Alkukristillisyydessä vallitsi vielä jumalallinen seurakuntajärjestys.

Käytännöllisten asioiden hoitoa varten paikallisissa seurakunnissa kutsuttiin diakonit, joiden myöskin täytyi olla naimisissa (1.Tim. 3:8-13). Tämä oli välttämätöntä, että piispat ja diakonit voisivat auttaa ja neuvoa seurakunnan jäseniä avioliitto- ja perhevaikeuksissa käytännön kokemuksen perusteella. Sellaisessa muodossa kuin piispan virkaa harjoitetaan nyt, ei alkuseurakunta tunne sitä lainkaan. 1.Tim. 3:15 mukaisesti on Kristuksen perustama elävän Jumalan Seurakunta totuuden pylväs ja perustus, eli siis kantava elementti, totuus. Omatekoisilla selityksillä ja väärällä ei ole siinä mitään sijaa. Jumalallisena laitoksena maan päällä sen kautta tulee Jumalan tahdon tapahtua maan päällä niin kuin taivaassakin.

Ensimmäisenä aikana uusitestamentillisen seurakunnan perustamisen jälkeen oli siinä puhdas evankeliumin julistus, raamatulliset opit ja apostolien harjoittama käytäntö. Alkuseurakunta oli Kristuksen elämän läpitunkema, Hengen johtama organismi, ei siis mikään organisoitu kirkkokunta.

Myöhemmin täytyi Paavalin ja muiden apostolien jo asettua vastakkain harhaoppien ja eksyttäjien kanssa. Siitä alkoi moninainen kehitys; useammat hengelliset virtaukset kulkivat rinnakkain toistensa kanssa. Yksi koostui todellisista uskovaisista, jotka ojentautuivat Sanan ja Jumalan asettamien apostolien Evankeliumin mukaisesti ja elivät sen käytännössä. Johannes vahvistaa sen sanoin: "Joka tuntee Jumalan, se kuulee meitä; joka ei ole Jumalasta, se ei kuule meitä. Siitä me tunnemme totuuden hengen ja eksytyksen hengen" (1. Joh.4:6).

Muut uskonsuunnat muodostuivat totuuden ja omien selitysten sekoituksesta, jotka myöhemmin tulivat opeiksi. Sellaisia miehiä Pyhät Kirjoitukset kutsuvat "vääriksi veljiksi", jotka hiipivät mukaan, ilman että olisivat saaneet Jumalallisen kutsumuksen palvelustehtävään. Paavali tekee sen selväksi: "Noiden pariimme luikertaneiden valheveljien tähden..." (Gal. 2:4). Oli miehiä, jotka julistivat jotakin toista Jeesusta, olivat ottaneet vastaan toisenlaisen hengen ja saarnasivat toisenlaista evankeliumia (2.Kor. 11:4). Pietari varoittaa uskovaisia vääristä veljistä, jotka salaa kuljettivat sisään turmiollisia oppeja (2.Piet. 2:1-3). Apostoli Juudas puhui näistä suunnista tällä tavoin: "Voi heitä, sillä he kulkevat Kainin teitä ja heittäytyvät palkan tähden Bileamin eksytykseen ja hukkuvat niskoitteluunsa niinkuin Koora!"(Juuda 11). Väärät veljet ovat väärentäneet, eksyvät ovat eksyttäneet. Niin syntyivät eri hengelliset suunnat.

Johannes näkee näissä poikkeavissa virtauksissa antikristillisen liikkeen alun. Anti tarkoittaa "vasta, vastaan", ja sen seurauksena kaikki, mikä ei pidä yhtä Kristuksen ja Hänen Sanansa kanssa, on Häntä vastaan ja siten antikristillistä. Hän kirjoittaa: "Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme" (1.Joh. 2:19). Paavali kutsuu näitä miehiä raateleviksi susiksi (Apt. 20:28-30). Ilm. 2:2 sanotaan aidoista, jotka pystyvät erottamaan henget: "...sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseänsä apostoleiksi, eivätkä ole, ja olet havainnut heidät valhettelijoiksi." Miten he voivat erehtymättömästi koetella, miten todeta, että nämä miehet vain väittivät olevansa apostoleja, vaikka eivät olleet sitä? He tutkivat, saarnasivatko he sitä, mitä Pietari ja Paavali olivat saarnanneet. Koettelemisen täytyy aina seurata apostolista julistusta ja käytäntöä, joka pätee ainoana mittapuuna. Kysymys: "Mikä on totuus ja mikä on vääristelmä?" asetettiin jo silloin.

Mainituissa raamatunkohdissa on selvästi puhe haarautumisista, jotka väärinä uskonsuuntina kehittyivät rinnakkaisesti Jeesuksen Kristuksen Seurakunnan kanssa. Vielä ennen ensimmäisen vuosisadan loppua oli erilaisia vääriä oppeja ja sekoituksia: jotkut pitäytyivät Bileamin oppiin, jotkut nikolaiittain oppiin, kun taas jotkut kuuntelivat erästä Iisebeliksi kutsuttua naista, joka sanoi olevansa profetissa ja toimi opettajana (Ilm. 2:20).

Jotta me tarkalleen tietäisimme, mikä on oikein, jätettiin meille apostolien puhdas oppi Pyhissä Kirjoituksissa. Myöskin mainitaan erilaisia muita oppeja, jotka asiaa ymmärtämättömät ovat liittäneet mukaan. Kehoitus: "Koetelkaa kaikki..."(1.Tess. 5:21) pätee yhä vielä. Monet ovat omaksuneet sen, mutta eivät ole kuitenkaan toteuttaneet sitä oikein käytännössä. He ovat koetelleet muita oman tietonsa näkökulmasta ja omien opinnäkemystensä mukaisesti, mutta jättäneet täysin huomioimatta sen, että on vain yksi ainoa Jumalan edessä pätevä mittapuu, jolla voidaan koetella kaikki: Jumalan Sanan kokonaistodistus.

Toisen vuosisadan kuluessa levittäytyivät mitä erilaisimmat uskonsuunnat elävän Jumalan Seurakunnan rinnalla, joka yhä vielä uskoi ja toimi, niin kuin Kristus oli antanut opettaa apostolien välityksellä. Sanasta poikkeavat oppikäsitykset saivat yhä enemmän kannatusta. Kaitaa tietä levitettiin, ja ahdasta porttia laajennettiin; jokainen suuntaus pyrki saamaan useimmat jäsenet, niin kuin vielä tänäänkin on. Mutta todelliselle Kristuksen Seurakunnalle pätee kaikkina aikoina lupaus: "Älä pelkää, sinä piskuinen lauma; sillä teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan" (Luuk. 12:32). Tuohon pieneen laumaan kuuluvat tarkkaavat ainoastaan Hyvän Paimenen ääntä, joka on antanut lampaiden tähden elämänsä, joka nimittäin on Hänen Sanansa. Tämä "Ecclesia" oli kaikkina aikoina pieni, uloskutsuttu joukko, joka tekemättä kompromisseja seurasi Paimenta.

Jälkiapostolisena aikana kohottautuvat tosin uskonpuolustajina esiin Polycarpus († 155), joka vielä oli yhdessä Johanneksen kanssa, ja Ireneus († 202), Polycarpuksen oppilas, mutta tarkemman tutkimuksen mukaisesti ei enää ollut kysymyksessä ainoastaan puhdas, alkuapostolien julistama uskonasia. Astuminen jumalallisesta organismista inhimilliseen organisaatioon tuli ilmeiseksi.

Kehityskulku Nikean Kirkolliskokoukseen (325 jKr.) on vastakkainen. Puhtaasti ulkonaisesti levittäytyi "turmeltu" kristillisyys kaikissa muodoissansa yhä enemmän, kunnes Keisari Konstantin tunnusti sen valtiollisesti. Siten siitä tuli vakavasti otettava voima koko roomalaisessa valtakunnassa. Uskosta tuli uusi filosofia. Itämaiset perinnäissäännöt, sekoitettuna hellenistisellä ajatustavalla, vesittivät alkuperäisen uskonsisällön. Kiistat niinkutsutusta "kristologiasta" tulivat tilalle ja liikuttivat mieliä.


3. Luku

Murheellinen suunnanvalinta -

tuhoisan kehityksen alku

Niin kauan kuin Evankeliumi säilyi juutalaisella maaperällä ja pääasiassa juutalaisissa seurakunnissa, ei ollut mitään väittelyitä Jumaluudesta. Nyt tuli kristillispohjaisiin selvittelyihin roomalainen, kreikkalainen, pakanallinen ajattelu jumalista ja jumalattarista. Hengellisprofeetallinen näkemys, että Vanhassa Testamentissa oli varjokuva siitä, mitä Uudessa Testamentissa tuli todellisuuteen, katosi yhä enemmän, vaikka Tertullianus vielä korostaen viittasi siihen, "että Vanha ja Uusi Testamentti ovat sopusoinnussa keskenään. Ennustus muodostaa siteen Vanhan ja Uuden Testamentin välille" (F. Hauss, Väter der Christenheit, s. 30). Kristillisyys irrotettiin opetuksellisesti yhä enemmän juutalaiselta perustukselta ja asetettiin pakanalliselle maaperälle. Se tapahtui vastakohdaksi apostoleille ja suoranaiselle jälkiapostoliselle ajalle. Vanhaa Testamenttia käytettiin nyt yhteydessä Uuden Testamentin kohtiin juutalaisia vastaan. Jo toisella vuosisadalla hengellisesti sokeat johtajat ja myöskin roomalaiset keisarit asettivat suunnan juutalaisvastaisuudelle (antisemitismille) otollisesti. (Käsite 'antisemitismi' yksinomaan juutalaisiin viitaten ei ole oikein. Myöskin kaikki arabikansat ovat semiittejä. -Kirj. huom.)

Rooman keisari Konstantin, suuri strategi, käytti hyväksensä maailmallistunutta kristillisyyttä, mutta ei kuitenkaan turmellut sitä pakanuudella. Hän suosi aluksi niinhyvin pakanallisten temppeleiden kuin myöskin kirkkojen pystyttämistä. Jo vuonna 315 Konstantin julisti juutalaisuuteen kääntymisen valtionrikokseksi. Kääntyvä juutalainen ja juutalaisuuteen kääntyvä kristitty sai kuolemanrangaistuksen. Vuonna 321 säädettiin pyhävapaa lain voimalla. Eikä siinä kylliksi: Juutalaiset pakotettiin rangaistuksien uhalla kieltämään sapatti ja "pyhittämään" sunnuntai. Konstantin sääti sen, mitä jo tuohon aikaan huomattaviksi henkilöiksi tulleet piispat hänelle esittivät.

Nikean kirkolliskokouksessa (325 jKr.) olivat Arius ja Athanasius kumpikin pääpuhujina. Heidän esityksensä on säilytetty laajasisältöisesti kirkkohistoriassa. Aivan ilmeisestikään ei Ariuksella ollut mitään tietoa Kristuksesta. Athanasius sen sijaan vakuutti vapaamielisesti, "että Jeesuksessa Jumala itse on ilmestynyt meille. Jumala itse on tehnyt itsensä meidän tiettäväksemme ja on lunastanut meidät, ja että meillä Hänessä on Isä itse... että Jeesuksessa Isä itse on lunastanut meidät" (K. D. Schmidt, Grundriss der Kirchengeschichte, s. 98).

Tästä hetkestä lähtien alkoi Rooman kirkon muodostaminen. Nikean kirkolliskokouksen aikana ei ollut olemassa sen paremmin paavia kuin ei kardinaaliakaan. Siellä ei myöskään astunut esiin ketään roomalaista piispaa, joka olisi vaatinut ensimmäistä sijaa. Tässä suhteessa on kirkkohistoriaa osittain päivätty aikaisemmaksi, manipuloitu tai suoranaisesti väärennetty. Se oli Keisari Konstantin, joka kutsui koolle tuon kirkolliskokouksen ja harjoitti sen kohdalla varjohallintaa. Hänen päämääränsä oli yhdistää erilaiset suunnat yhdeksi kirkoksi ja asettaa valtion palvelukseen. Valtion ja kirkon yhdistyminen tapahtui, ja niin syntyi "valtionkirkko".

Vuonna 380 Theodosius Suuri ja Gratian lopettivat yleisen uskonnonvapauden. "II Ekumeenisessa Kirkolliskokouksessa (381) hyväksyivät piispat keisari Theodosius I:n helmikuussa 380 antaman julistuksen, jossa hän vaatii kaikkia Rooman alamaisia kristillisen kolminaisuususkon vastaanottamiseen, siten kuin se Nikean Kirkolliskokouksessa 325 muotoiltiin... Kolminaisuususko, joka sisältää Isäjumalan, Pojan ja Pyhän Hengen kolminaisuuden, on siten korotettu kaikille kristityille päteväksi uskontunnustukseksi ja valtiollisesti suosituksi uskonnoksi." (B. Harenberg, Chronik der Menschheit, s. 212). "Gregor von Nyssa oli yksi keskeisistä hahmoista II Ekumeenisessa Kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa. Hän puolusti nikealaista uskontunnustusta ja oli ratkaisevalla tavalla muovaamassa kolminaisuusoppia" (B. Harenberg, Chronik der Menschheit, s. 214). "...jokainen kansalainen oli velvoitettu olemaan ortodoksinen kristitty; pakanuus ja harhaoppisuus olivat tulleet valtionrikoksiksi" (K. D. Schmidt, Grundriss der Kirchengeschichte, s. 83). Kaikki ne, jotka omantunnon syistä eivät seuranneet tätä määräystä, eivätkä liittyneet tähän "valtionuskontoon", polttomerkittiin harhaoppisiksi. Tästä lähtien alkoi kristillisen "valtionkirkon" vaino myös raamatullista seurakuntaa vastaan.

Paavi Leo Suuren aikana (440-461) koki maailmanlaajuinen kirkko valtavan kehityksen. Useimmat kirkkohistorioitsijat pitävät häntä ensimmäisenä paavina. Herder sijoittaa Leo I:sen 45. paaviksi paavilistassansa, jossa on 264 paavia mukaanlukien Paavali VI. Hänen listansa mukaan, joka alkaa Pietarista, on hän ensimmäisten viidentoista perään laittanut kysymysmerkin. Ylivoimainen enemmistö protestanttisia historioitsijoita asettaa 44 ensimmäisen jälkeen kysymysmerkin. Ollaan yksimielisiä siitä, että paavihistoria alkaa ylipäänsä vasta Leo I:sestä. Hänen itsensä täytyi Chaldeconin Kirkolliskokouksessa (451 jKr.) vielä tyytyä siihen, että hänet asetettiin samaan asemaan Konstantinopolin piispan kanssa. Mistään ensimmäisestä sijasta ei myöskään tässä ole vielä mitään nähtävissä, mutta se valmisti jo tietään.

Tuo "valtionkirkko"-laitos tuli valmiiksi keisari Justinianuksen aikana (527-565), kun hän asetti papit "valtion virkamiehiksi". On itsestään selvää, ettei Kristus ollut tämän maailmanlaajuisen "valtionkirkon" perustaja, vaan poliittiset ja uskonnolliset hallitsijat, jotka olivat kiinnostuneet voiman keskittämisestä koko Rooman valtakunnassa. Neljännestä ja viidennestä vuosisadasta lähtien me kirkkohistoriallisesti katsoen emme ole ainoastaan tekemisissä Jeesuksen Kristuksen Seurakunnan pelastushistorian ja erilaisten poikkeavien suuntien kanssa, jotka tuohon ajankohtaan asti olivat kehittyneet. Nämä kaikki johtivat yhteen suureen kirkkoon, ja siten olemme ennen kaikkea tekemisissä "pakanalliskristillisen" maailmanjärjestelmän mitä raakalaismaisimman tuhohistorian kanssa.

Piispoista tuli arvohenkilöitä, jotka oli varustettu uskonnollisella ja poliittisella vallalla. Heillä kaikilla oli aluksi sama titteli, koska he antoivat pitää itseänsä hengellisinä isinä. Koska Roomaa pidettiin länsimaiden pääkaupunkina, tunkeutuivat roomalaiset piispat järjestelmällisesti esiin ja vaativat yhä uudelleen mitä erilaisimpia kunnianimiä. Se alkoi "Pontifex Maximuksella". Tätä nimitystä kantoivat pakanalliset ylipapit ja keisari Rooman valtakunnassa, jopa Konstantin. Mutta mikä seurasi tätä paavinkirkon väärää kehitystä liittyneenä arvonantoon ja valta-asemaan, on monella tapaa käsittämätöntä. "Bonifatius VIII:sta (1294-1303) lähtien on usko paaviin jopa pelastukselle välttämätön, sillä hänelle ovat kaikki maan asukkaat alamaisia. Niin sanoi myöskin Gregorius VII (1073-1085) 'Dictatus papaessaan': 'Yksinomaan roomalaista Pontifexia voidaan oikeutetusti kutsua maailmanlaajuiseksi.'" (H. Heinz, Zwischen Zeit und Ewigkeit, s. 176). Syntyi kirkollistunut "kristillisyys", jossa ei enää annettu mitään arvoa henkilökohtaiselle suhteelle Kristukseen, vaan ainoastaan tähän järjestelmään kuulumiselle. Arvovalta otettiin järjestelmällisesti yhä enemmän pois Kristukselta ja Jumalan Sanalta ja siirrettiin tälle laitokselle ja sen edustajille. Niin kuin Kristus on Seurakuntansa Pää, niin on kulloinenkin paavi tämän universaalin kirkon ylin pää.

Ihmiset kastettiin pakolla tähän valtionkirkkoon ja myöhemmin tehtiin syntymästä lähtien jäseniksi, ilman mitään omaa ratkaisumahdollisuutta. Niin luotiin tällä epäraamatullisella pakkojäsenyyteen johtavalla kastekäytännöllä perustus valtionkirkolle, ja kirkollisveron määräämisellä taloudellinen perustus ja valta kirkolle.

Rinnakkaisesti jo niin aikaisin alkaneen "pois-Jumalan-Sanasta"-kehityksen kanssa tapahtui irtautuminen juutalaisuudesta ja sitten myöhemmin juutalaiskristillisistä seurakunnista. Mutta siihen se ei jäänyt. Jo Justinus, Smyrnan piispa († 167 jKr.), oli ilmaissut halveksintansa juutalaisia kohtaan. Nyt olivat kristityt "Jumalan Israel"; juutalaiset sitävastoin olivat hylkiöt ja poislangenneet. Apostoli Paavali näki sen aivan toisin: "Sillä ei ympärileikkaus (juutalaiset) ole mitään eikä ympärileikkaamattomuus (kansakunnat), vaan uusi luomus. Ja kaikille, jotka tämän säännön mukaan vaeltavat, kaikille heille rauha ja laupeus, ja Jumalan Israelille!"(Gal. 6:15-16). Apostoli Pietari oli jo liittänyt tähän aiheeseen seuraavaa: "Nyt minä totisesti käsitän, ettei Jumala katso henkilöön, vaan että jokaisessa kansassa se, joka häntä pelkää ja tekee vanhurskauden, on hänelle otollinen"(Apt. 10:34-35).

Juutalaisvastainen polemiikki alkoi jo hyvin varhain ja tuli yhä vihamielisemmäksi. Ignatius Antiokialainen (98-117 jKr.) aloitti juutalaisvastaisen mielialan lietsomisen. Se, mitä kirkon edustajat jo ensimmäisellä vuosisadalla olivat ilmaisseet ja kirjoittaneet juutalaisvastaisina käskyinä, piti huolen siitä, että jo siihen aikaan yli miljoona juutalaista polttomerkittiin Kristuksen ja Jumalan murhaajina, ja tapettiin tavalla tai toisella. Käskyn: "Älä tapa!" poisti kirkko voimasta itsensä kohdalla.

Kirkko-opettaja Chrystosomos (354-407), yksi pahimmista juutalaisten vihollisista, opetti: "...juutalaisten kanssa saa olla tekemisissä yhtä vähän kuin paholaisen kanssa. He eivät ole 'parempia kuin siat tai pukit' ...Synagooga ei ole vain teatteri, se on porttola, ryövärien luola ja saastaisten eläinten pakopaikka, paholaisen asuinsija... kristittyjen ei tule kysyä neuvoa keltään juutalaiselta lääkäriltä, vaan mieluummin kuolla, karttaa juutalaisia kuin ihmiskunnan ruttoa ja kulkutautia." (K. Deschner, Kriminalgeschichte des Christentums, osa 1. s. 134).

Cyrill († 444), Alexandrian patriarkka, toi jo esiin juutalaiskysymyksen "lopullisen ratkaisun", joka sitten 20. vuosisadalla saavutti kohokohtansa. Kyprianus ja Tertullianus, Athanasius ja Hieronymus, Gregor Nyssalainen, Ambrosius, Augustinus, Justinianus ja monet muut joutuivat enemmän ja vähemmän juutalaisvihan valtaan, mikä siirtyi kaikkien aikojen koko papistoon. Tämä piti huolen siitä, että juutalaisvastainen kiihotus asettui myöskin kansan tietoisuuteen. Juutalaisia syytettiin kaikesta, niin että heidät kaikin mahdollisin keinoin yritettiin hävittää olemassaolosta. Juutalaisten kohdalla toteutui siis myöskin yleisesti ottaen, mitä Ihmisen Poika oli ennustanut seuraajistaan: "He erottavat teidät synagoogasta; ja tulee aika, jolloin jokainen, joka tappaa teitä, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle. Ja sen he tekevät teille, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Mutta tämän minä olen puhunut teille, että, kun se aika tulee, te muistaisitte minun sen teille sanoneen"(Joh. 16:2-4).

Nuo murhaajat olivat todellakin vakuuttuneita siitä, että tekivät Jumalalle ja kirkolle palveluksen, säilyttääkseen kolminaisuuskristillisyyden puhtaana yksijumalaisesta juutalaisuudesta. Vaino laajennettiin koskemaan kristittyjä, jotka tiesivät olevansa yhteydessä Kristuksen kanssa, eivätkä voineet hyväksyä tätä veren tahraamaa järjestelmää. Myöskään arvostettu uskonpuhdistaja Martti Luther ei voinut aivan päästä eroon juutalaisvihasta, joka oli tunkeutunut hänen munkin vereensä ja lihaansa. Voimme lukea: "Luther sanoo vielä viimeisessä saarnassansa 15. helmikuuta 1546 juutalaisista lääkäreistä, että he määräävät aineita, joiden johdosta jonkun täytyy myöhemmin joutua perikatoon"(H.-J. Gamm, Das Judentum, s. 64).

Vuosisadasta vuosisataan tuo viha vain kasvoi, ja juutalaisvihamieliset sanamuodot tulivat yhä törkeämmiksi. Osittain otettiin Kirjoituksista ilmaisuja vanhurskauttamaan noita julmuuksia. Kun Jeesus puhuu uskosta osattomista juutalaisista, silloin se on aivan eri asia kuin että Hän puhuu uskovaisista juutalaisista.

Ottaen huomioon sen, mitä kirkko päämääränsä saavuttamiseksi itsepintaisesti on tehnyt juutalaisille, pakanoille ja toisinuskovaisille, on esitettävä kysymys, että onko se aikaansaanut pelastusta vaiko turmiota mitä raaimmassa mitassa. Sen innoituksessa harjoitetut sodat tulevat vielä sen lisäksi. Se on vainonnut, riistänyt, murhannut, ja pääsi siten keskiajalla omistamaan kolmanneksen koko eurooppalaisesta maaperästä. Niin eläviltä kuin kuolleiltakin se otti itselleen omaisuuden. Ruhtinaat ja kuninkaat eivät uskaltaneet nousta sitä vastaan, vaan päinvastoin: he toimivat innokkaasti mukana. "Rudolf von Habsburg julisti 1286 juutalaiset persoonana ja tavarana hänelle kuuluviksi" (H.-J. Gamm, Das Judentum, s. 84).

Kaikki erikoisesti paavien, piispojen ja papiston yhä uudelleen lausumat kiroukset ovat luoneet perustan sille, että roomalaiskatolinen kirkko on kaikkina aikoina armottomasti vainonnut juutalaisia ja toisinuskovaisia. Viimeisellä tuomiolla tullaan selvittämään, ovatko ne kuusi miljoonaa juutalaista, jotka "Kolmannen Valtakunnan" aikana murhattiin Euroopassa, menevä Saksan kansan taakaksi, vaiko roomalaisen kirkon tilille. Katolisille Hitlerille, Himmlerille ja jesuiitta Göbbelsille oli maaperä valmistettu jo aikaa sitten. Jo paavit puhuivat yhä uudelleen "kaitselmuksesta", niin kuin harhaanjohtaja Hitlerkin teki.

Joka lukee asianomaista kirjallisuutta paaveista ja heidän tekemisistänsä viimeisimpiin aikoihin asti, on todella järkyttynyt. Juutalaisia ja toisin uskovia ei katsottu minkään arvoisiksi. Jesuiittapappi Leo XIII (1878-1903) selvittää: "Kirkonkirous sen ylle, joka sanoo, ettei Pyhä Henki haluaisi meidän tappavan harhaoppisia!" (E. Paris, The secret history of the Jesuits, s.167). Mistä lähtien on Pyhä Henki tappanut? Kirjoitusten todistuksen mukaisesti Pyhä Henki tekee eläväksi. Mutta kirkko piti kaikkia, jotka eivät olleet uskollisia sille, harhaopettajina ja kerettiläisinä, ja papisto otti itsellensä oikeuden likvidoida nämä ihmiset. Tästä näkökulmasta meidän täytyy myöskin nähdä Paavi Piius XII:n toimiminen juutalaismurhien suhteen ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Kivenheiton matkan päässä Vatikaanista syttyi juutalainen synagooga liekkeihin, ilman että paavi sanoi mitään sitä vastaan. Nykyinen paavi antoi sokeudella lyötyjen juutalaisten juhlia itseänsä uudelleenrakennetussa synagoogassa kuin Messiasta itseään, kun hänen sisälle saapuessaan laulettiin psalmia 150.

Herran kohdatessa Aabrahamin ensimmäistä kertaa, antoi Hän hänelle lupauksen: "Niin Minä teen sinusta suuren kansan, siunaan sinut ja teen sinun nimesi suureksi, ja sinä olet tuleva siunaukseksi. Ja minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat." (1.Moos. 12:3). Tämän ilmaisun olisi toki tullut pysyä niiden silmien edessä, jotka väittivät uskovansa Jumalaan ja Jumalan Sanaan.

Tiukka yksijumalisuus, joka yksinomaan oli juutalainen uskonasia, oli näiden pakanuudesta peräisin olevien piispojen ajattelun tiellä. He eivät aluksi halunneet olla missään tekemisissä juutalaisuuden kanssa, ja sitten ei myöskään juutalaisten Jumalan kanssa. Niin tuli hebreankielisestä sanasta "Maschiah" (Messias) kreikankielinen "Kristus" (suomeksi "Voideltu"); hebreankielisestä "Jahschua":sta kreikankielinen "Jeesus". Sanamuodot Jumalisuudesta olivat nyt peräisin hellenistisestä ajattelusta, niin kansalle kuin Israelin Jumalallekin täysin vieraalla tavalla. Uusi Testamentti ei myöskään tunne mitään juutalaisuutta, niin kuin jotkut historioitsijat sen esittävät. Mikä heiltä kaikilta näyttää jääneen huomaamatta, on Herran ilmaisu: "Sillä pelastus on juutalaisista."(Joh. 4:22).

Jo profeetat Vanhassa Testamentissa olivat ennustaneet, että myöskin kansakunnat tulevat olemaan osallisina Jumalan pelastukseen. "MINÄ, Herra (Jahweh), olen vanhurskaudessa kutsunut sinut, olen tarttunut sinun käteesi, varjellut sinut ja pannut sinut kansoille liitoksi, pakanoille valkeudeksi..." (Jes. 42:6). "...MINÄ panen sinut pakanain valkeudeksi, että minulta tulisi pelastus maan ääriin asti" (Jes. 49:6-7). Herra aloitti juutalaisten kanssa, kun Hän puhui: "...vaan menkää ennemmin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö!" (Matt. 10:6). Pietari koki ensimmäisenä apostolina, että roomalainen päämies nimeltään Kornelius pelastui koko perheinensä (Apt. 10). Paavalille Herra huudahti: "Mene, sillä Minä lähetän sinut kauas pakanain tykö!" (Apt. 22:21). Lähetyskäskyssä Herra oli jo antanut selvän ohjeen: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni..." (Matt. 28:19). Elävän Jumalan Seurakunta koostuu kaikista kansoista, kielistä ja heimoista.

Roomalainen maailmanvaltakunta oli kaikkialla läsnä, ja siten voi roomalainen valtionkirkko ottaa käyttöönsä kaikki maailmalliset välineet saavuttaaksensa päämääränsä. Ei milloinkaan ole ollut olemassa jotakin "kristillistämistä", mutta kylläkin katolisoiminen. Kansat eivät toki tulleet Kristukseen uskovaisiksi Evankeliumin julistuksen kautta, vaan heidät pakotettiin ottamaan vastaan katolinen "valtionuskonto". Roomalaiskatolisen kirkon lähes tuhatvuotisen yksinhallinnan aikana kasteltiin maa verellä. Marttyyrien lukumäärät arvioidaan hyvinkin eri lailla, mutta yhteensä arvioidaan heitä olleen noin 68 miljoonaa. Kaikki toisin uskovat olivat vapaata riistaa. Itse "vastauskonpuhdistuskin" oli verinen, maailmallisin välinein suoritettu toimenpide, ja sillä ei ollut mitään tekemistä Evankeliumin julistuksen kanssa pelastussanomana -päinvastoin: jälleen aikaansaatiin turmiota kirkollisen ja siihen liittyneen maailmallisen vallan taholta. Kuka ei olisi kuullut espanjalaisesta inkvisiitiosta, noitaoikeudenkäynneistä ja polttorovioista, waldenseriläisten ja mennoniittojen karkoituksesta, toisin uskovien vainoista koko Euroopassa? Bartholomeuksen yönä (23.-24.elokuuta 1572) niinsanottujen "verihäiden" johdosta murhattiin yksin Pariisissa 3000, koko Ranskassa yli 20.000 hugenottia. "Paavi Gregor XIII juhlii ranskalaisten protestanttien murhaa 'Te deumilla'" (B. Harenberg, Chronik der Menscheit, s.437).

Tämä kirkko suoritti opetuksellisia muutoksia, niin ettei alkuperäisestä uskonasiasta ollut enää mitään jäljellä. Pyhien Kirjoitusten lukeminen kiellettiin rangaistuksen uhalla. On järkyttävää jo se, että tämä kirkko poltti erikoisesti juutalaisia ja raamattuunuskovia kristittyjä Raamatun kanssa. Miksi sen niin tavattomasti pitää peljätä Raamattua?


4. Luku

Paavien perättömät väitteet

Koska katolinen kirkko syntyi vasta 1600 vuotta sitten, eikä 2000 vuotta sitten, niin kuin jo on tuotu esiin, niin ei ole ollenkaan yllättävää se, ettei yksi ainoakaan tuon kirkon oppi ja käytäntö pidä yhtä alkuseurakunnan kanssa. Opetukselliset käsitteet kuten "kaste, ehtoollinen ja parannus" jne. ovat jääneet jäljelle, mutta kuitenkin ne merkitsevät jotakin aivan muuta, ja ne toteutetaan käytännössä täysin toisella lailla kuin alkukristillisyydessä.

Pyhissä Kirjoituksissa ei missään kohden ole puhetta jostakin paavista, niin kuin niissä ei myöskään mainita mitään "Pietarin seuraajaa" tai "Kristuksen sijaista" tai "apostolista seuraamista". Tietyille raamatunkohdille on tehty väkivaltaa, jotta täydellisesti omavaltaiset väitteet olisi oikeutettu. Tämä on tehty erikoisesti Jeesuksen sanoille Matt. 16:18: "...sinä olet Pietari (petros), ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita." Herra ei sanonut Pietarille: "...sinun varaasi Minä rakennan seurakuntani", vaan "...tälle kalliolle..." Sana "petros" merkitsee kivi; mutta seurakunnan tuli tulla rakennetuksi kalliolle -"petralle".

Joka haluaa nähdä vaivaa, voi lukea niin Vanhan- kuin Uudenkin Testamentin kreikankielisistä teksteistä ne kohdat, jotka puhuvat kalliosta (petra). Sellainen väite, että Taivaan Herra rakentaisi Seurakuntansa jonkin ihmisen varaan, oli tämä sitten suurin profeetta tai apostoli, on mieletön. Pietari oli liikkuvainen kivi (petros), eikä mikään liikkumaton kallio (petra). Jo viisi jaetta myöhemmin kääntyi Herra hänen puoleensa sanoen: "Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten."(Matt. 16:23).

Pietari oli juuri vastaanottanut ilmestyksen siitä, kuka Kristus on, ja tälle Jeesuksen Kristuksen ilmestykselle Seurakunta perustettiin. Täytyy lukea 17. jae ennen 18. jaetta: "Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: 'Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa'." Asiayhteydestä käy selvästi esiin, että Pietari oli saanut taivaallisen ilmestyksen Jeesuksesta Kristuksesta, minkä hän lausui julki 16. jakeessa: "Simon Pietari vastasi ja sanoi: 'Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika'." Herra Jeesus oli kysynyt: "Kenenkä te sanotte minun olevan?" Vastaus oli jumalallinen ilmestys, ja tälle Jeesuksen Kristuksen ilmestykselle on Seurakunta perustettu.

Jae 19: "MINÄ olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet..." on myöskin selitetty oman hyödyn tavoittamiseksi. On kysymys taivasten valtakunnan avaimista. Johannes Kastaja saarnasi: "Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!" (Matt. 3:2). Meidän Herrastamme me luemme: "Siitä lähtien Jeesus rupesi saarnaamaan ja sanomaan: 'Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle'." (Matt. 4:17). Luuk. 16:16 näytetään meille asiayhteys: "Laki ja profeetat olivat Johannekseen asti; siitä lähtien julistetaan Jumalan valtakuntaa..."

Helluntaipäivänä tunkeutuivat ensimmäiset ihmiset Jumalan valtakuntaan ja olivat etuoikeutetumpia kuin Johannes Kastaja, joka ainoastaan oli julistanut: "Totisesti minä sanon teille: ei ole vaimoista syntyneitten joukosta noussut suurempaa kuin Johannes Kastaja; mutta vähäisin taivasten valtakunnassa on suurempi kuin hän. Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti hyökätään taivasten valtakuntaa vastaan, ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen" (Matt. 11:11-12). Pietari, jumalallisella arvovallalla varustettuna, käytti taivasten valtakunnan avaimia oikealla tavalla. Hän antoi alussa uusitestamentilliselle Seurakunnalle ainaisesti pätevät säädökset.

Avainten symboli on hyvin yksinkertainen käsittää. Kenellä on avaimet johonkin taloon, voi astua sisään; kenellä on avain autoon, voi ajaa sillä. Joka omistaa taivasten valtakunnan avaimet, hänellä on pääsy Jumalan Valtakuntaan, avaa aikaisemmin suljetut asiat ja paljastaa sen, mikä oli kätkettynä. Jumalallisen kutsumuksen ja palvelukseen asettamisen kautta asetettiin uusitestamentillisen Seurakunnan ajanjaksolle kaikki sitovasti ja mitään ei saa muuttaa.

Tuon ajan hengellisille johtajille Herra osoitti pahan syytöksen: "Voi teitä, te lainoppineet, kun te olette vieneet tiedon avaimen! Itse te ette ole menneet sisälle, ja sisälle meneviä te olette estäneet!" (Luuk. 11:52). Saattaisiko olla niin, että me tänään voimme todeta saman tilanteen?

Samoin on täysin väärin ymmärretty ja väärin toimittu sen suhteen, mitä Jeesus vielä sanoi Pietarin yhteydessä: "...ja minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivaissa!" (Matt. 16:19). Mitä apostoli Pietari julisti Seurakunnan perustamisen yhteydessä päteväksi, nimittäin parannuksen, kasteen, henkikasteen, tapahtui Pyhän Hengen johdatuksessa. Sen tähden se pätee niin taivaassa kuin maankin päällä. Tämä on avaimen itseasiallinen merkitys.

Mutta tämä jumalallinen arvovalta ei ollut rajoitettu Pietariin, joka puhui uusitestamentillisen Seurakunnan syntymän hetkellä ja julisti opetukselliset säädökset, vaan se kuuluu kokonaisseurakunnalle. Se käy yksiselitteisesti esiin Matt. 18:18, missä samat sanat ovat monikossa: "Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa." Me näemme siis, että sama arvovalta, jonka tuo ensimmäisen hetken mies sai oppien sitovaan asettamiseen, on myöskin annettu koskemaan Seurakuntaa, koska sillä on samat opit julistettavanansa. Niin kuin asiayhteydestä voidaan nähdä, pätee tämä myöskin sellaisen tilanteen arvioimisessa, joka koskee uskovaista henkilökohtaisesti. Siinä tapauksessa jos asianomainen ei kuullut sitä, mitä seurakunta Sanan mukaisesti oli päättänyt, katsottiin hänet uskosta osattomaksi. Tämä jumalallinen arvovalta ei siis ole sidottu yhteen ainoaan ihmiseen, vaan on annettu kokonaisseurakunnalle. Sitä ei kuitenkaan saa käyttää mielivaltaisesti, vaan ainoastaan sopusoinnussa Jumalan Sanan kanssa. Silloin toteutuu se, mitä heti seuraavassa jakeessa on kirjoitettu: "Vielä minä sanon teille: jos kaksi teistä maan päällä keskenään sopii mistä asiasta tahansa, että he sitä anovat, niin he saavat sen minun Isältäni, joka on taivaissa" (Matt. 18:19).

Myöskin Joh. 20:21-22 suhteen täytyy kirjoittaa muutama selventävä sana. Siellä Herra puhui apostoleille: "Rauha teille! Niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.' Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: 'Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt'." Myöskin tämä Kirjoitusten kohta on täydellisesti väärinymmärretty, ja roomalainen kirkko on selittänyt sen täysin epäraamatullisesti. Yhdelläkään ihmisellä ei ole mitään tekemistä syntien anteeksiantamisen kanssa, vaan Jumala antaa ne meille anteeksi. Ihmiset vastaanottavat saarnan aikana, uskon kautta Kristukseen ja Hänen täyttämäänsä lunastustyöhön, varmuuden siitä, että Jumala on antanut heille anteeksi. On selvää, ettei kukaan ihminen voi antaa anteeksi omia tai toisten syntejä, vaan ennemminkin Pyhät Kirjoitukset sanovat selvästi: "...ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille..." (Luuk. 24:47). "Ja teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset"(Kol. 2:13).

Mitä sitten todella merkitsee tämä monikossa lausuttu ilmaisu: "Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut..."? Kenelle se osoitettiin ja missä yhteydessä se tehtiin? Se on meidän Herramme ylösnousemuksen jälkeen yksiselitteisesti osoitettu apostoleille, ja nimenomaan yhteydessä heidän lähettämiseensä. Tässä on kysymys synnistä, joka tehdään arvovallalla varustettua Evankeliumin julistajaa vastaan. Kun meidän Herramme suoritti palvelustehtäväänsä, tekivät monet syntiä Häntä kohtaan, kun he kutsuivat Häntä beelsebuliksi ja kaikeksi mahdolliseksi. Mutta Hän sanoi: "...jokainen synti ja pilkka annetaan ihmisille anteeksi, mutta Hengen pilkkaamista ei anneta. Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa"(Matt. 12:31-32). Se koskee siis niitä miehiä, jotka helluntaina tapahtuneen hengenvuodatuksen jälkeen suorittavat arvovallalla varustettua palvelustehtävää jumalallisen kutsumuksen perusteella.

Jos joku pilkkaa jotakin Jumalan lähettämää palvelijaa, vainoaa ja kivittää häntä, niin tämä voi antaa hänelle anteeksi. Jeesus itse antoi meille esimerkin sanoessaan: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät!" (Luuk. 23:34). Kun Stefanus kivitettiin, huudahti hän rukoillen: "Herra Jeesus, ota minun henkeni! ...Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä!" (Apt. 7:58-60). Mutta jos joku syyllistyy, tekee syntiä Hengen vaikutusta kohtaan -Hengen lahjoja kohtaan, jotka jonkun Jumalan lähettilään kautta ovat vaikuttamassa -jos hän pilkkaa niitä, niin se on anteeksiantamaton synti, joka pysyy. Jumalan mieskin voi antaa anteeksi vain sille, joka on tullut syylliseksi häntä kohtaan. Se tuodaan julki "Isä meidän-rukouksessa": "...ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme!"(Matt. 6:12). "Ja kun te seisotte ja rukoilette, niin antakaa anteeksi, jos kenellä teistä on jotakin toistansa vastaan, että myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaisi teille anteeksi teidän rikkomuksenne" (Mark. 6:12). Mikäli joku on tullut syylliseksi jotakin toista kohtaan, vaikka se olisi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän, tulee kaikkien antaa anteeksi toisillensa (Matt. 18:21-35).

Jos siis joku pilkkaa todellista Jumalan palvelijaa, niin se voidaan antaa anteeksi. Mutta jos Pyhä Henki vaikuttaa jonkun ihmisen kautta, ja joku pilkkaa sitä, mitä Hengen vaikutuksen kautta tapahtuu, niin silloinhan se ei koske tuota ihmistä, jota Jumala käyttää, vaan on suoraan kohdistettu Pyhää Henkeä vastaan. Niinpä on tuo pilkkaava ihminen syyllinen Jumalan edessä ja on tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan, mitä ei voida antaa anteeksi, ja sen tähden se pidätetään. Se on "synti kuolemaksi" -iankaikkinen erottaminen Jumalasta. Kaikenkaikkiaan on jokainen ihminen syyllinen Jumalan edessä ja saa anteeksiantamuksen velastansa ja synneistänsä Häneltä, joka yksin voi antaa syntejä anteeksi: "...joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi..." (Ps. 103:3). "Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt!"(Room. 4:7).

Roomalaiskatolisen kirkon käytäntö on lievästi sanottuna epäraamatullinen. Siinä tehdään syntymästä kuolemaan asti autuaaksi, ja koko elämän ajan annetaan syntejä anteeksi. Kuoleman jälkeen sitten paljastetaan jälkeenjääneille juhlallisesti, että kuollut on kaikilla sakramenteilla varustettuna, viimeinen voitelu mukaanlukien, päätynyt kiirastuleen. Siellä hänet nyt sitten puhdistetaan (!) kaikista niistä synneistä, jotka koko hänen elämänsä ajan yhä uudelleen on annettu anteeksi. Millainen paradoksi! Ylipäätänsä on myöskin kiirastuli kaikkien muiden oppien ja opinkappaleiden ohella vain keksitty asia.

Sveitsiläinen uskonpuhdistaja Huldrych Zwingli sanoi siihen: "Koska siten kiirastulta -niin nimittäin kutsutaan tuota petollista tulisovitusta -ei voida mitenkään perustaa Jumalan Sanaan, niin miten on sitten sillä tavoin, että me olemme niin tyhmiä uskoaksemme sellaisen typerän ja epäilyttävän lörpöttelyn? Mehän näemme toki, että sellaiset henkilöt, jotka puolustavat kiirastulta ja opettavat meille, miten se täytyisi sammuttaa, itse samanaikaisesti tarjoutuvat tulen sammuttajiksi. He sanovat: Sinun täytyy antaa rahaa; siten tuli talttuu nopeimmin, kun nimittäin se, joka ottaa rahan, urheasti messuaa, rukoilee ja laulaa psalmeja. Niinpä he lukevat messua ja samanaikaisesti sujauttavat käden esiin rahaa saadakseen..." (Zwingli Hauptschriften, Der Theologe, II. Teil, s.193-194).

Maailmanlaajuisen kirkon syntymisestä lähtien on tuotu mukaan paljon asioita, opetettu ja julistettu opinkappaleiksi, joilla ei ole mitään tekemistä alkukristillisyyden kanssa. Tuon ajan uskovaiset eivät tienneet mitään sen paremmin vahakynttilöistä, suitsutuksesta kuin ei vihkivedestäkään. Sama koskee kuolleiden autuaaksi- ja pyhäksijulistamista sekä heidän kunnioittamistaan. Ei ollut mitään päivittäistä messu-uhria, ei mitään äitijumalan puoleen huutamista eikä myöskään mitään luostareita. Edessäni on luettelo erilaisista julistuksista. Siinä mainitaan jopa julkilausuma paavin erehtymättömyydestä vuodelta 1870, johon on pitäydytty huolimatta siitä, että omista piireistä nousi voimakas vastustus (yksinomaan Saksassa oli 79 teologia sitä vastaan ja 25 puolesta!). Samoin on vuonna 1950 julkistetun opinkappaleen suhteen, että Maria olisi noussut taivaaseen ruumiinensa ja sieluinensa. Kaikki nämä asiat ovat vailla minkäänlaista raamatullista perustusta, sillä sanotaanhan Raamatussa: "Ei kukaan ole noussut ylös taivaaseen, paitsi hän, joka taivaasta tuli alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa" (Joh. 3:13).

Tämä Paavi Pius XII:n julistus täytyy katsoa antikristilliseksi, koska se on suoranaisessa ristiriidassa Kristuksen opetuksen kanssa. Maria julistettiin vasta Efesoksen kirkolliskokouksessa vuonna 431 jKr. "Jumalan synnyttäjättäreksi". Sen jälkeen alettiin hänelle antaa mitä erilaisimpia titteleitä, kuten "Jumalan äiti", "Taivaan kuningatar", "Välittäjätär", "Auttajatar", "Puolesta puhujatar", "Kaiken armon äiti", "Kirkon äiti" tai myöskin "Käärmeentallaajatar". Monet näistä nimityksistä on siirretty Kristukselta Marialle, ja sen tähden on myöskin se antikristillistä. HÄN on Kuningas, HÄN on Välittäjä, HÄN on Puolustaja, HÄN tallasi käärmeen pään. Jos nyt Maria muka olisi tehnyt kaiken tämän, niin mitä sitten Kristus olisi tehnyt, ja mikä Hän olisi?

Mitä tulee ajatella kirkolliskokousten päätöksistä ja paavillisista julkilausumista, niin on Martti Luther sanonut siitä sattuvasti. Hänen sanansa Wormsin valtiopäiviltä 18.huhtikuuta 1521 ovat jääneet historian lehdille: "Koska minä en usko sen enempää paavia kuin kirkolliskokouksiakaan sen tosiasian johdosta, että ne useasti ovat erehtyneet ja kietoutuneet itseäänkin koskeviin ristiriitoihin, niin olen minä esittämieni Kirjoitusten todistusten valtaama ja vangittu Jumalan Sanaan, ellen sitten Kirjoitusten todistuksen ja selvien perustelujen pohjalta tule vakuutetuksi jostakin muusta. Peruuttaa en voi enkä tahdokaan, koska omaatuntoa vastaan toimiminen ei ole turvallista eikä terveellistä. Jumala auttakoon minua, aamen!" (F. Hauss, Väter der Christenheit, s.147). Historia todistaa sen, miten erehtyväisiä paavit olivat: "Kolmekymmenvuotisen sodan loppuun mennessä oli ollut 245 paavia, näiden joukossa 24 vastapaavia ja -kauan historiallisena totuutena pidetyn tarun mukaisesti -yksi 'paavitar'. 19 paavia lähti Roomasta, 35 hallitsi ulkomailla. 8 paavia ei hallinnut kauempaa kuin yhden kuukauden, 40 yhden vuoden, 22 kaksi vuotta, 54 viisi vuotta, 57 kymmenen vuotta, 51 viisitoista vuotta, 18 kaksikymmentä vuotta ja vain 10 paavia hallitsi kauemmin kuin 20 vuotta. Noista 245 paavista julistettiin 31 vallananastajiksi ja kerettiläisiksi, kun taas laillisista paaveista 64 koki väkivaltaisen kuoleman. 18 paavia myrkytettiin, 4 kuristettiin, 13 muuta kuolivat eri tavoin" (E. Rosenow, Wider die Pfaffenherrschaft, Bd. I, s. 42).

Rooma, tarkemmin sanottuna Vatikaani, on ottanut itselleen maailmanlaajuisen arvovallan, mitä Sana kuitenkaan ei missään muodossa laillista. Se on maailmallinen valta hurskaan verhon takana. Legenda siitä, että Pietari olisi ollut Roomassa ja jopa toiminut piispana 20 vuoden ajan, on kouristuksenomainen yritys oikeuttaa keksitty, mutta tuolle kirkolle niin tärkeä väite. Historioitsijat kertovat ainoastaan jostakin Simon Magnuksesta, joka taikatempuillaan teki suuren vaikutuksen Rooman senaattiin. Ylipäätänsä on Paavalin ja myöskin Pietarin lähetysmatkat kuvattu niin selvästi, ettei voi jäädä mitään epäilystä niiden suhteen. Jos Pietari oli tehnyt matkan Roomaan, niin se olisi ollut mitä huomiotaherättävin asia, sensaatio, ja me voisimme löytää sitä koskevan kertomuksen.

Gal. 2:9 mukaisesti tekivät Pietari, Jaakob ja Johannes Paavalin ja Barnabaan kanssa kädenpuristuksen vahvistuksella sopimuksen, että Paavali ja Barnabas vaikuttaisivat pakanoiden keskuudessa, Pietari, Jaakob ja Johannes juutalaisten keskuudessa. Paavali, joka kirjoitti Rooman seurakunnalle, tervehtii lopussa kahtakymmentäseitsemää henkilöä nimeltä mainiten, mutta niiden joukossa ei ole Pietaria. Myöskään niissä monissa kirjeissä, jotka hän Roomasta on kirjoittanut seurakunnille ja yksityisille, ei mainita Pietaria yhtään ainoata kertaa.

Tarkan Jumalan Sanan tutkistelun ja uskonnollisen kehityksen perusteella käy selväksi, ettei yksikään roomalaisen kirkon tuomista opeista kestä koetusta Pyhillä Kirjoituksilla. Paavillisen arvovallan itsestäänselvyys on täysin perusteeton ja pohjaa vailla. Koko kirkkohistoriassa ei ainoatakaan kertaa kerrota siitä, että milloinkaan joku paavi olisi kokenut jumalallisen kutsumuksen. Päinvastoin, on yleisesti tunnettu tosiasia, että paavit valitsee kardinaalikokous -konklaavi.


5. Luku

Kuka on Maria?

Me haluamme nyt nähdä, mitä toisaalta Jumala ja toisaalta ihmiset ovat tehneet hyveellisestä Miriamista, sillä siten kutsuttiin tuota Maria-tyttöä. Hän oli se neitsyt, jossa toteutui Herra Jumalan profeetta Jesajan kautta antama lupaus: "Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel" (Jes. 7:14).

Kun uusissa raamatunkäännöksissä on käännetty nuori rouva "neitsyen" sijasta, niin se on hyvin suuri vääristelmä. Maria ei ollut tuon jumalallisen tapahtuman hetkellä mikään "nuori rouva", vaan hän oli sitä myöhemmin. Hän oli neitsyt, kun pyhä Henki varjosi hänet. Neitsyen tuntomerkit ovat puhtaus ja koskemattomuus.

"Jeesuksen Kristuksen syntyminen oli näin. Kun hänen äitinsä Maria oli kihlattu Joosefille, huomattiin hänen ennen heidän yhteenmenoaan olevan raskaana Pyhästä Hengestä" (Matt. 1:18).

Joosef oli niin pettynyt, että hän halusi jättää Marian pulaan. Me voimme asettaa itsemme hänen asemaansa voidaksemme tuntea, mitä hän tunsi. "Mutta kun Joosef, hänen miehensä, oli hurskas, ja koska hän ei tahtonut saattaa häntä häpeään, aikoi hän salaisesti hyljätä hänet." Hän ei halunnut mitään skandaalia, mutta hän oli niin loukkaantunut, että halusi erota hänestä. "Mutta kun hän tätä ajatteli, niin katso, hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: 'Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi; sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä"(jae 20).

Tässä me löydämme Pyhistä Kirjoituksista ensimmäisen viittauksen siihen, että tuosta kihlatusta myöhemmin tuli hänen aviovaimonsa. Joka lukee edelleen on toteava, että Joosef toimi tarkoin tuon hänelle annetun ohjeen mukaisesti: "...Joosef teki, niinkuin Herran enkeli oli käskenyt hänen tehdä, ja otti vaimonsa tykönsä, eikä yhtynyt häneen, ennenkuin hän oli synnyttänyt pojan. Ja hän antoi hänelle nimen Jeesus" (jae 24). Tämä on kyllin selvää. Vasta Jeesuksen Kristuksen syntymän jälkeen hänellä oli aviollista kanssakäymistä Marian kanssa. Tästä avioliitosta tuli neljä poikaa ja useampia tyttäriä, joiden lukumäärää ei ole mainittu. "Eikö tämä ole se rakentajan poika? Eikö hänen äitinsä ole nimeltään Maria ja hänen veljensä Jaakob ja Joosef ja Simon ja Juudas? Ja eivätkö hänen sisarensa ole kaikki meidän parissamme?" (Matt. 13:55-56). Tämä on raamatullinen totuus, ja kaikki muut ovat Marian kunniaksi muotoiltuja keksintöjä.

Jo Matt. 1:16 tuodaan Joosef sukurekisterissä esiin Marian aviomiehenä. Myöskin sen tosiasian, että oli olemassa avioliitto, josta syntyi lapsia, haluamme perustaa useamman todistajan varaan. Evankelista Markus kertoo siitä luvussa 6, jae 3. Luukas tuo tietoisuuteemme sen, että Hänen äitinsä ja veljensä tulivat Hänen luoksensa. Hänelle ilmoitettiin: "Sinun äitisi ja veljesi seisovat ulkona ja tahtovat nähdä sinua.' Mutta hän vastasi ja sanoi heille: 'Minun äitini ja veljeni ovat nämä, jotka kuulevat Jumalan sanan ja sen mukaan tekevät'." (Luuk. 8:19-20).

Jeesus ei tullut aikaansaadaksensa jonkinlaisen maallisen sukulaisuussuhteen, ja sen tähden Hän ei voinut ottaa mitenkään erikoisella tavalla huomioon luonnollista äitiä ja hänestä syntyneitä poikia. Hän ojensi asiaan kuuluvalla tavalla korostaaksensa sitä, ketkä ovat todellisia jumalanlapsia, nimittäin ne, jotka toimivat Jumalan Sanan mukaisesti.

Vääriä innoituksia oli jo tuona aikana. Myöskään se ei jää meiltä huomaamatta: "Niin hänen tätä puhuessaan eräs nainen kansanjoukosta korotti äänensä ja sanoi hänelle: 'Autuas se kohtu, joka on kantanut sinut, ja ne rinnat, joita olet imenyt'. Mutta hän sanoi: 'Niin, autuaat ovat ne, jotka kuulevat Jumalan sanan ja sitä noudattavat!'" (Luuk. 11:27-28). Miten tyypillinen palvontaan korotettu ääni siellä kohottautuikaan esiin!

Jotta Maria-kulttia todella voitaisiin pönkittää, on jopa Luuk. 1:28 vääristelty eli käännetty väärin: "Ja tullessaan sisälle hänen tykönsä enkeli sanoi: 'Terve, armoitettu! Herra olkoon sinun kanssasi!" (Luuk. 1:28). Katolisesta katekismuksesta voimme lukea: "Tervehditty ole sinä, Maria, täynnä armoa, Herra on sinun kanssasi!" On taivaanlaajuinen ero siinä, onko joku armoitettu, vai onko joku täynnä armoa!

Maria kulki saman elämän tien kuin kaikki tytöt. Ennen kuin enkeli Gabriel puhutteli häntä, oli hän kihloissa Joosefin kanssa ja ajatteli hänen kanssaan naimisiinmenoa. Kihlatulle Marialle huudahti enkeli: "Älä pelkää, Maria; sillä sinä olet saanut armon Jumalan edessä!" (jae 30). Luonnollisestikin hän oli hämmästynyt taivaallisen sanansaattajan ja sanoman suhteen. Tämä jae vahvistaa vielä kerran, ettei Maria ollut täynnä armoa, vaan niin kuin kirjoitettu on: "Saanut armon Jumalan edessä." Sen tähden hän sanoi: "Katso, minä olen Herran palvelijatar; tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan!' Ja enkeli lähti hänen tyköänsä" (jae 38).

Ei ole ainoatakaan kohtaa Pyhissä Kirjoituksissa, joka tekisi meidät riippuvaisiksi Marian armosta, saati sitten Joosefin suosiosta. Päinvastoin: Jumalan armo on ilmestynyt meille lihaksi tulleessa Sanassa, joka otti asunnon meidän keskellämme (Joh.1), ja on vielä tänäänkin löydettävissä yksin ja ainoastaan Lunastajassa: "Ja hänen täyteydestään (ei Marian) me kaikki olemme saaneet, ja armoa armon päälle. Sillä laki on annettu Mooseksen kautta; armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta" (Joh. 1:16-17). Myöskin tätä koskien on meille Pyhissä Kirjoituksissa jätetty selvä todistus.

Poika ei lepää sen paremmin Marian rinnalla kuin ei käsivarsillakaan, niin kuin lukemattomat kuvat näyttävät ja esittävät, vaan kirjoitetun mukaisesti Hän lepää Isän helmassa: "Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut!" (jae 18). Kaikki niinkutsutut armonkuvat ja esikuvalliset esitykset äiteinensä ja lapsinensa on otettu pakanallisten jumalien ja jumalattarien hedelmällisyyskulteista. Tämä harhaanjohtaminen vei pois jumalanpalveluksesta epäjumalien palvontaan! Jeesus ei toki ole mikään "kadehdittava" Marian hedelmä, niin kuin vääryydellä opetetaan. Maria oli ainoastaan jumalallisen kantajatar.

Seuraavissa jakeissa tuodaan silmiemme eteen Marian inhimillinen epäonnistuminen. Pääsiäisjuhlan jälkeen olivat ihmiset kotimatkallansa; vain kaksitoistavuotias Jeesus jäi temppeliin, ilman että Hänen perheensä olisi sitä aluksi huomannut. "Ja kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet pyhäköstä, jossa hän istui opettajain keskellä..." (Luuk. 2:46). On ymmärrettävää, että Maria oli täynnä huolta, eikä ollut sen tähden enää tietoinen siitä, mitä sanoi Hänelle: "Poikani, miksi meille näin teit? Katso, sinun isäsi ja minä olemme huolestuneina etsineet sinua!" (Luuk. 2:48).

Tuon poikasen vastaus oli suoranainen ojennus: "Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun pitää niissä oleman, mitkä minun Isäni ovat?" (Luuk. 2:49). Hän ei viitannut Joosefin puusepänverstaaseen, vaan Taivaalliseen Isäänsä, ja korjasi siten heti Marian ilmaisun, joka väärällä tavalla oli tuossa hetkessä sanonut Joosefia Hänen isäksensä.

Että Maria itse tarvitsi armoa ja pelastusta, voimme nähdä siitä, että myöskin hän oli Jeesuksen Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen yläsalissa, ja kuului noiden 120 joukkoon, jotka siellä olivat vastaanottaneet Pyhän Hengen. "Nämä kaikki pysyivät yksimielisesti rukouksessa vaimojen kanssa ja Marian, Jeesuksen äidin, kanssa ja Jeesuksen veljien kanssa" (Apt. 1:14). Hänen veljistänsä, jotka myöskin olivat yläsalissa, sanotaan, että he eivät alussa uskoneet Häneen (Joh. 7:3-5).

Mariaa ei palvottu siihen aikaan; hän kuului niihin, jotka itse rukoilivat kokeaksensa sitten Pyhän Hengen vuodatuksen. Pyhän Hengen henkilökohtainen vastaanottaminen on jokaiselle jumalanlapselle mitä tärkein asia, ja siten myös Marialle.

Sanotaan: "Poika täyttää Marian jokaisen toiveen!" Missä tämä muka on kirjoitettuna? Ihmisissä herätetään vääriä toiveita. Tämän ajatuksen pohjana on olettamus, että Hän olisi Jumalan ja Marian Poika. Tämä sanamuoto ei kuitenkaan ole yhtään ainoata kertaa Pyhissä Kirjoituksissa. Hän on Jumalan Poika, Maria oli ainoastaan astia.

Kun Kaanaan häissä Galileassa puuttui viiniä, sanoi Maria Jeesukselle: "Heillä ei ole viiniä!" Jeesus vastasi hänelle: "Mitä sinä tahdot minusta, vaimo? Minun aikani ei ole vielä tullut" (Joh. 2:3-4). Se oli kova vastaus vienoon ilmaisuun, ja sen tuli tuoda selvästi julki se, ettei kukaan ihminen voinut vaikuttaa Häneen, ei Mariakaan.

Kuitenkin meidän tulisi ottaa sydämellemme se hyvä neuvo, minkä Maria antoi palvelijoille: "Mitä hän teille sanoo, se tehkää" (jae 5). Tämä on suuri oppitunti koko ihmiskunnalle.

Herran ruumiillisia veljiä ei mainita ainoastaan evankeliumeissa, vaan myöskin Paavali puhuu heistä. "Eikö meillä olisi oikeus kuljettaa muassamme vaimoa, uskonsisarta, niinkuin muutkin apostolit ja Herran veljet ja Keefas tekevät?" (1. Kor.9:5).

Galatalaisille apostoli kirjoittaa: "Mutta muita apostoleja minä en nähnyt; näin ainoastaan Jaakobin, Herran veljen" (Gal. 1:19).

Huomionarvoista on, ettei enää milloinkaan helluntaina tapahtuneen uusitestamentillisen Seurakunnan perustamispäivän jälkeen mainita Mariaa, eli Apt. 2:sta Raamatun viimeiseen lukuun asti hänestä ei puhuta mitään. Raamattuun uskovalle kristitylle se tekee asian täysin selväksi. Maria oli täyttänyt tehtävänsä. Alkukristityissä ei asunut epäjumalanpalvonnan henki, vaan Pyhä Henki. He eivät kunnioittaneet luotua, vaan Luojaa.

"...7. vuosisadan jälkeen astuu voimaan täysin epäraamatullinen Marian palvominen ja jumaloiminen. 12. vuosisadalta lähtien rukoiltiin 'Ave Mariaa'. Mariajuhlat lisääntyivät noin vuodesta 1140 'Tahrattoman sikiämisen juhlalla'. 12.vuosisadalla alkoi myöskin rukousnauharukous... Marian merkeissä haluaa katolinen kirkko voittaa maailman itsellensä. Sen tähden vahvistettiin Maria-kulttia juuri toisen maailmansodan jälkeen..." (O. Markmann, Irrtümer der katholischen Kirche, s. 48-50).

Sen perusteella, mitä tapahtuu, on yksinkertaista erottaa, vaikuttaako Pyhä Henki vaiko antikristillinen henki. Kaikella painotuksella täytyy tulla sanotuksi: Se Raamatun Maria, jolle huudahdettiin: "Ja autuas se, joka uskoi, sillä se sana on täyttyvä, mikä hänelle on tullut Herralta!" (Luuk. 1:38), ja joka antaumuksella sanoi: "Minä olen Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan" (Luuk. 1:38), on aivan toinen kuin se jumalattareksi korotettu Maria, joka vuonna 431 Efeson kirkolliskokouksessa valittiin "Jumalansynnyttäjäksi".


6. Luku

Mitä on marianpalvonta?

Pyhien Kirjoitusten todistuksen mukaisesti voi ainoastaan Jumala olla uskon, kunnioituksen ja palvonnan kohde. Jos jokin muu korotetaan siihen asemaan, niin se on taikauskoa ja epäjumalanpalvontaa. Protestanttiset teologit ovat jo kyllin laajasti ja vakuuttavasti kirjoittaneet siitä. Paremman ymmärryksen saamiseksi tuotakoon julki muutamia asioita. Marianpalvonnalle ei ole olemassa absoluuttisesti mitään oikeutusta. Pyhissä Kirjoituksissa ei ole luvattu mitään Maria-ilmestyksiä. Yli tuhat vuotta kului ilman mitään sellaisia ilmestyksiä. Erikoista kyllä, nämä ovat tapahtuneet aina vain katolisissa maissa kuten Puola, Portugal, Espanja ja Ranska. Kuitenkaan hän ei ole ilmestynyt protestanttisissa, muhamettilaisissa, buddhalaisissa tai muissa maissa, missä se olisi ollut tarpeen, jos kerran pelastus on riippuvainen siitä. Kaikkien sielujen rauhoittamiseksi sanottakoon: Hän ei voi lainkaan ilmestyä, yhtä vähän kuin Pietari, Joosef tai joku muu voi ilmestyä. Se tapahtuu ainoastaan kuvitelmissa, koska sitä toivotaan. Sallitaanko tässä yhteydessä esittää kysymys, että kuka kaikilla noilla pyhiinvaelluspaikoilla tulee kunnioitetuksi ja palvotuksi? Jeesus vaiko Maria? Mikä henki se on, joka ei kirkasta Jeesusta, vaan Mariaa? Aivan varmastikaan se ei ole Pyhä Henki! Se on petoksen henki. Pastori O. Markmann kirjoittaa otsikon "Demoonisuus Marianpalvonnassa" alla seuraavaa: "Mystinen Marianpalvonta on myöskin demoonisten vaikutusten merkitsemä. Marian kunnioittamisesta kerrotaan jo ensimmäisiltä vuosisadoilta. Antiikin pakanallinen äitijumalattaren kultti tulee erikoisesti esiin nostetuksi Marianpalvonnan (Maria-kultin) kehityksessä näinä ensimmäisinä vuosisatoina." (O. Markmann, Irrtümer der katholischen Kirche, s.47).

Mistä lähtien olisi Jumalalla äiti? Jo tuo sanamuoto on täysin epäraamatullinen. Hän ei ollut Jumalan äiti, vaan hän synnytti Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme ja Lunastajamme. Efeson kaupungissa tapahtui, että kansanjoukko yksimielisesti huusi: "Suuri on efesolaisten Artemis!" (Apt. 19:28). Nyt lauletaan Maria-kongresseissa: "Suuri on Maria!" Kuinka lähellä olikaan tuo asia; painaa toinen alas ja nostaa toinen korkealle!

Vasta viidennestä vuosisadasta lähtien Marianpalvonta alkoi laajemmassa mittakaavassa. Arthur Drews kirjoitti: "Historiallisesta näkökulmasta katsoen tarjoaa Marian kunnioittaminen sellaisen näkymän, jota ihmiskunnan jäsenen on surkeata katsella. Se on mitä lapsellisimman taikauskon, mitä häpeilemättömimpien vääristelmien, selitysten, kuvitelmien ja vehkeilyjen historia, kudottu kokoon inhimillisestä surkeudesta ja puutteesta, jesuiittamaisesta viekkaudesta ja kirkollisesta vallanhalusta - näytelmä, samanaikaisesti niin itkuksi kuin nauruksikin: todellinen jumalallinen komedia." (K. Deschner, Und abermals krähte der Hahn, s. 401).

'Ave Mariasta' opinkappaleeseen hänen ruumiillisesta taivaaseenastumisestansa on kaikki epäraamatullista ja sen tähden väärää. Ne kaikki ovat keksittyä, minkä roomalainen kirkko 1600 vuoden kuluessa on liittänyt mukaan. Tänään toimitaan ikäänkuin se kaikki olisi "kristillistä uskonasiaa", ja on kuitenkin todellisuudessa vihollisen antikristillistä puuhaa. Hän haluaisi vetää ihmiskunnan pois yksin autuaaksitekevästä uskosta Jeesukseen Kristukseen ja kääntää onnettomaksi tekevään taikauskoon Mariaan. Nimekkäät teologit ovat uskonpuhdistuksesta lähtien meidän aikaamme asti puhuneet siitä aivan avoimesti ja selvästi.

Taikausko Marian ilmestyksiin eri pyhiinvaelluspaikoissa on Jumalan silmissä kauhistuttava asia, jonka vaikutuksesta vilpittömät ihmiset johdetaan harhaan. Pastori Markmann kirjoittaa nykyisestä paavista: "Eikö se olekin pilkkaamista, kun paavi Puolan vierailunsa aikana laskee mustan madonnan jalkojen juureen Jasna Gorassa Tschenstorchaussa kultaisen ruusun, ja hiljaisessa hurmiossa tämän epäjumalankuvan edessä tunnustaa: 'Totus tuum', 'kokonaan Sinun'? Tämän lyhyen rukouksen Marialle: 'Totus tuus' hän on ylipäätänsä ottanut paavin valtakautensa ja koko papinelämänsä tunnussanaksi. Rukouksensa mustalle madonnalle siellä hän päätti sanoin: 'Sinulle minä pyhitän koko kirkon -maan ääriin asti! Sinulle minä vihin ihmiskunnan ja kaikki ihmiset -veljeni, kaikki kansat ja kansakunnat. Sinulle minä pyhitän Rooman ja Puolan, Sinun palvelijasi kautta uudella rakkauden siteellä yhdistettynä. Äiti, ota meidät vastaan! Äiti, älä jätä meitä! Äiti, johda meitä!'" (O. Markmann, Endzeit, Entrückung, Antichrist, s. 32-33). Mariasta on tehty roomalaiskatolisen kirkon äiti. Hän ei myöskään ole taivasten valtakunnan äiti, vaan roomalaiskatolisen maailmanvallan kuningatar.

Joaquin Maria Alonson kirjan "Fatima" mukaisesti olisi Maria 13. toukokuuta 1917 ilmestynyt kolmelle paimenlapselle loistokkuudessa. Tuo luku 13 toistuu sitten yhä uudelleen. 13. heinäkuuta 1917 on tuo "Pyhä Neitsyt" pyytänyt noita kolmea lasta tulemaan jälleen seuraavassa kuussa. 13. syyskuuta, viidennen ilmestymisensä yhteydessä, sanoi hän kuuleman mukaan: "Minä haluan, että te 13. lokakuuta tulette tänne ja rukoilette rukousnauhaa..." Kuudenteen ilmestykseen mennessä 13. lokakuuta 1917 arvioitiin paikalle rientäneiden pyhiinvaeltajien määräksi jo noin viisikymmentätuhatta. Vuosien kuluessa ovat miljoonat vaeltaneet sinne esittääksensä pyyntönsä Marian sydämelle, tietämättä lainkaan sitä, että Maria itse oli Jumalan avun varassa, ja tähän päivään mennessä ei ole voinut auttaa ainoatakaan ihmistä.

Mariaa esitetään ja kunnioitetaan Fatimassa monissa patsaissa ja kuvissa. Nykyinen paavi Johannes Paavali II polvistui ilmestyskappelissa yhden sellaisen kuvan edessä. Tämä koko palvonta, kultti, on suoranaisessa ristiriidassa käskyn kanssa: "Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat" (2.Moos. 20:4-5).

Kuvia valmistavien ihmisten täytyy siis antaa luokitella itsensä niihin, jotka vihaavat Jumalaa. Pohjimmaltaan ottaen se ei ole mitään muuta kuin uskonnollinen tanssi kultaisen vasikan ympärillä. Yhdellä on pyhä Christoforuksensa, seuraavalla taas erilaisia muita kuvia; jopa ihmisten valmistamaa Kristusta kannetaan ympäriinsä.

Tämä muistuttaa minua eräästä keskustelusta useampien hoitolavieraiden kanssa, jolloin keskustelu kohdistui uskoonkin. Silloin minä kysyin, olisiko jollakin heistä henkilökohtainen suhde Jeesukseen Kristukseen. Aivan itsestään vastasi eräs nainen: "Minä olen myynyt Jeesukseni." Aluksi olimme hämmästyneitä, kunnes hän selitti meille, että hän antiikin keräilijänä oli myynyt eräälle kirkolle kallisarvoisen 1,25 m korkean Jeesus-patsaan.

Maan päällä on miljoonia mitä erilaisimpia kuvia, jotka kaikki ovat kauhistus Jumalalle. Pyhyydessänsä Hän on lausunut tuomion kuvienpalvojille: "Kirottu olkoon se, joka tekee jumalankuvan, veistetyn tai valetun, taitajan käden tekemän, kauhistukseksi Herralle, ja joka salaa sen pystyttää'. Ja kaikki kansa vastatkoon ja sanokoon: Aamen!" (5.Moos. 27:15). Ihmiset eivät etsi pakopaikkaansa Hänen luotaan, joka yksin voi auttaa, vaan yrittävät saavuttaa avun kiertoteitä kaikenlaisten apukeinojen kautta. Siten he loukkaavat ja suututtavat Jumalan äärimmäisyyteen asti. Kysymykseen siitä, mikä on ensimmäinen käsky kaikista, vastasi Jeesus: "Ensimmäinen on tämä: 'Kuule Israel: Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa; ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi'."(Mark. 12:29-30). Tässä ei totisesti ole mitään tilaa Marialle, pyhille, suojeluspyhimyksille, kuvapatsaille, ikoneille jne.

Voisiko sitten ihminen Maria kuulla miljoonat rukoukset kaikkialta maailmasta olematta kaikkitietävä? Voisiko Maria olla taivaassa, maan päällä ja kiirastulessa, olematta kaikkialla läsnäoleva? Kaikkitietävä ja kaikkialla läsnäoleva on ainoastaan Jumala. Eivätkö tietyt pyhiinvaelluspaikat, samantekevää missä maassa, olekin Jumalalle kauhistus ja siten täysin hyljättäviä? Näin sanoo Herra: "Etsikää minua, niin te saatte elää. Älkää etsikö Beeteliä, älkää menkö Gilgaliin älkääkä vaeltako Beersebaan. Sillä Gilgal viedään pakkosiirtolaisuuteen, ja Beetel joutuu tuhon omaksi. Etsikää Herraa, niin te saatte elää!" (Aam. 5:4-6).

Tänään sen tulisi kuulua: "Etsikää Minua", sanoo Herra, "niin te olette elävä. Älkää menkö Lourdesiin älkääkä Fatimaan, ei Tschentstochauhin eikä Altöttingiin jne, jne, vaan tulkaa Minun luokseni, niin että te todella saatte iankaikkisen elämän." Joka etsii Jumalaa, on löytävä Hänet juuri sieltä, missä Hän on, sillä Jumala on kaikkialla läsnäoleva.

Vittorio Messori lainaa saksalaista kardinaalia Joseph Ratzingeria: "Ja sama Johannes Paavali II meni, salamurhaajansa 13. toukokuuta -ensimmäisen ilmestyksen vuosipäivänä portugalilaisella seudulla -haavoittamana pyhiinvaellusmatkalle Fatimaan, kiittääksensä Mariaa, jonka käsi ihmeellisellä tavalla oli ohjannut luotia" (V. Messori, Zur Lage des Glaubens, s.112). Sama kardinaali Ratzinger antaa ilmoittaa, että kirkko olisi julistanut hänen marialaiset opinkappaleensa seuraavassa järjestyksessä: "...ensin ainaisesti kestävä neitsyys ja jumalanäitiys ja sitten, pitkän kypsymisen ja ajattelun ajan jälkeen, perisynnittömyys ja Marian ruumiillinen ottaminen taivaalliseen kirkkauteen." Sen jälkeen on hirvittävä lause: "Nämä opinkappaleet suojelevat alkuperäistä uskoa Kristukseen totisena Jumalana ja totisena ihmisenä." (V. Messori, Zur Lage des Glaubens, s. 108).

Tätä ei mitenkään voida ottaa sillä tavoin. Nuo neljä opinkappaletta ovat, kuten kaikki muutkin, ilman mitään raamatullista perustusta. Raamatullisia totuuksia ei ole neuvoteltu jossakin kirkolliskokouksessa ja äänestyksen kautta saatettu voimaan, vaan Jumalan kutsumat ovat Herran nimessä julistaneet, mitä tulee uskoa ja opettaa. Kaikella päättäväisyydellä täytyy Herra Ratzinger tässä asettaa oman ilmaisunsa eteen: "Ylipäätänsä on toki itsestään selvää, ettei totuutta voida luoda äänestyksen voimalla. Jokin lausuma on joko tosi tai se ei ole tosi. Totuus voidaan vain löytää, ei luoda." (s. 62).

Mitä ovat nuo kaikki mukaan tuodut opinkappaleet, tavat ja perinnäisopit? Ovatko ne totta vai valhetta? Ovatko ne, kuten kardinaali Ratzinger itse sen sanoo, syntyneet pitkän kypsymisen ja ajattelun ajan jälkeen, eli ei siis alkuperäinen totuus, vaan olettamuksesta syntynyt? Vuosien erot puhuvat sen puolesta. Missä on nyt sitten totuus, mistä se on löydettävissä? Toki yksinomaan Jumalan Sanasta eikä mistään muualta! Raamattuun uskova kristitty, joka kuuluu elävän Jumalan Seurakuntaan, on "apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus" (Ef. 2:20). Mikään, mitä paavit vuosien kuluessa ovat liittäneet mukaan, ei pidä yhtä Raamatun kanssa, eikä siten myöskään ole apostolista. Miksi Pietari, Jaakob, ja Johannes ja Paavali eivät ole tehneet Mariasta jotakin erikoista? Siihen aikaanhan oli toki kaikki niin tuoretta ja elävässä muistissa.

Teologiassa siirryttiin kristologiasta mariologiaan. Pidetäänhän jo aivan avoimesti mariologisia kongresseja, joissa kaikki todellakin pyörii Marian ympärillä. Kristus mainitaan enää vain ohimenevästi, jos se tuntuu sopivalta. "Paavi vaati uudistusta Marianpalvontaan, joka, raamatullisesti suoritettuna, kolminaisuuden ja kristologian leimaamana, tekemättä poistoja, ottaa huomioon toisinuskovaiset ja vastaa kulloisenkin ajan ja kulttuurin ilmaisumuotoja" (Katholisher Erwachsenen Katechismus, s.173). Mitä tulisi Raamattuun uskovan kristityn sanoa sellaisiin epäraamatullisiin, harhaanjohtaviin, Jumalaa pilkkaaviin kehoituksiin Marian palvomiseksi?

Todella uskovaisille apostoli Johannes kohdisti hyvin tärkeän sanan, joka on pätevä kaikkina aikoina: "En minä ole kirjoittanut teille sentähden, ettette totuutta tiedä, vaan sentähden, että te tiedätte sen ja ettei mikään valhe ole totuudesta" (1.Joh. 2:21). Ei yksikään julistetuista opinkappaleista ole tullut Totuuden Sanasta. Niiden alkuperä on muista lähteistä. Joka ei löydä pääsyä totuuteen, nimittäin Sanaan, hänen täytyy luoda jokin korvike! Ja kenellä ei ole mitään luottamusta Jumalaa kohtaan, ajaa paavin tavoin luodinkestävässä "Paavimobiilissa" kannattajiensa joukon keskellä!

Seuraavassa vuosiluvut (jotka eivät aina ole aivan tarkkoja), jolloin liitettiin mukaan tiettyjä asioita, joita ei ollut alkukristillisyydessä. Luettelo ilman tarkempia selityksiä (L. J. King, House of Death..., s. 117-122):

310 Jotkut alkavat tehdä ristinmerkkiä

320 Vahakynttilät jumalanpalveluksessa

375 Enkeleiden ja kuolleiden pyhien kunnioittaminen alkaa

394 Aloitetaan päivittäinen messu

431 Marian kirkastamisen alkaminen

500 Papisto alkaa pukeutua yhteneväisesti

600 Gregorius I tuo latinankielen jumalanpalvelukseen.

Aletaan osoittaa rukouksia Marialle ja kuolleille pyhille.

650 Alku juhlalle Neitsyt Marian kunnioittamiseksi

709 Aloitetaan paavin jalan suuteleminen

750 Paavin maailmallisen vallan alku

788 Marian ja kuolleiden pyhien kunnioittaminen;

ristin, patsaiden, pyhiinjäännösten jne kunnioittaminen

850 Veden pyhittäminen suolalla ja papillisella siunauksella (vihkivesi)

890 Joosefin, Marian aviomiehen kunnioittaminen

965 Kellovihkimyksen aloittaminen

995 Kuolleiden pyhäksijulistaminen alkaa

998 Säädetään paastoaminen piinaviikon perjantaina

1079 Pappiselibaatti alkaa

1090 Rukousnauha otetaan käyttöön

1100 Messu-uhri otetaan käyttöön

1184 Inkvisiitio harhaoppisille säädetään

1190 Anekaupan aloittaminen

1200 Öylätti korvaa leivän ehtoollisella

1215 Opinkappale muuttumisesta; synnintunnustus (rippi) papin edessä vähintään kerran vuodessa

1220 Ehtoollisleivän palvonta säädetään

1227 Kellojensoitto osoittamaan, että pappi suorittaa muuttamisen

1229 Maallikoilta kielletään Raamatun lukeminen

1245 Kardinaalit alkavat käyttää punaista päähinettä

1264 Kristuksen ruumiinjuhlan aloittaminen

1410 Maljan kieltäminen seurakunnalta

1439 Julistetaan oppi kiirastulesta

1478 Inkvisition alkaminen Espanjassa

1545 Perinnäissääntöjen ja Pyhien Kirjoitusten asettaminen samaan

arvoon

1546 Apokryfien liittämien Raamattuun

1854 Julistus Marian saastuttamattomasta sikiämisestä

1870 Julistus paavin erehtymättömyydestä

1925 Neitsyt Marian ruumiillinen läsnäolo taivaassa

1950 Julistus Marian ruumiillisen taivaaseennousemisen

opinkappaleesta

Jokaisen järkevän ihmisen täytyy asettaa itselleen kysymys, mitä järkeä on kaikissa näissä mukaan liitetyissä, niin suurella aikavälillä julistetuissa opinkappaleissa. Uusi Testamentti on suljettu. Tähän Testamenttiin ei saa lisätä mitään. "Veljet, minä puhun ihmisten tavalla. Eihän kukaan voi kumota ihmisenkään vahvistettua testamenttia eikä siihen mitään lisätä" (Gal. 3:15). Mitä jollekin maalliselle testamentille ei koskaan saa tehdä, on tehty jumalalliselle testamentille, ja nimenomaan lisäten jälkeenpäin kaikkea mahdollista. Mihin on jäänyt kunnioitus lopullista kehoitusta kohtaan: "Jos joku panee niihin jotakin lisää, niin Jumala on paneva hänen päällensä ne vitsaukset, jotka ovat kirjoitetut tähän kirjaan" (Ilm. 22:18)? Katso myöskin Snl. 30:5-6)


7. Luku

Uskonpuhdistus -

uusi alku

Jumalallinen asioihin puuttuminen uskonpuhdistuksen kautta oli itsestään selvä asia, mutta raamatullisesta näkökulmasta katsoen se ei ollut lainkaan riittävää. (Suomenkielessä on otettu käyttöön sanat "uskonpuhdistus" ja "uskonpuhdistaja". Suomentajan mielestä oikeamman kuvan antavat sekä englannin- että saksankieliset käsitteet, jotka suomennettuna tarkoittavat lähinnä "kirkkouudistusta" ja "kirkkouudistajaa".) Tässä kohden olemme kysymyksen edessä: käsittivätkö nuo uskonpuhdistajat, jotka kaikki olivat roomalaisen kirkon poikia, lainkaan sitä, että tulisi aloittaa kaikki alusta, koska tässä täysin maailmallistuneessa ja epäraamatullisessa järjestelmässä ei ollut enää mitään puhdistettavissa. Osaltaan tuohon aikaan sopii profeetta Jeremian sana: "Raivatkaa itsellenne uudispelto, älkääkä kylväkö orjantappurain sekaan!" (4:3), mutta taas toisaalta ennustus: "Me olemme koettaneet parantaa Baabelia, mutta ei hän ole parantunut. Jättäkää hänet ja menkäämme pois..." (51:9). Se oli lähtö, ulosmurtautuminen, kuin kuultaisiin äänen taivaasta huutavan: "Lähtekää siitä ulos, te minun kansani, ettette tulisi hänen synteihinsä osallisiksi ja saisi tekin kärsiä hänen vitsauksistansa!" (Ilm. 18:4).

Toisaalta esimerkiksi Luther ymmärsi oikein ne sanat, jotka apostoli Johannes Herran Nimessä oli julistanut: "Sillä sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, ja sinun velhoutesi villitsi kaikki kansat; ja hänestä on löydetty profeettain ja pyhien veri ja kaikkien veri, jotka maan päällä ovat tapetut" (Ilm. 18:23-24). Samoin myöskin profeetta Jeremian sanat: "Baabel oli Herran kädessä kultainen malja, joka juovutti kaiken maan. Sen viinistä joivat kansat; sentähden kansat tulivat mielettömiksi" (Jer. 51:7). Siitä huolimatta uskonpuhdistajat eivät onnistuneet murtautumaan kaiken lävitse alkukristillisyyteen. Todellisuudessa vain jotakin sieltä ja täältä puhdistettiin/uudistettiin, poistettiin ja muutettiin.

Kaikessa oli ensisijaisesti kysymys anekaupasta, paavin asemasta ja yleisistä vääryyksistä. Läpitunkeutuminen tuohon valtavaan todistukseen, että ihminen vanhurskautetaan yksinomaan armosta uskon kautta Lunastajaan, muodosti Kirjoitusten mukaisen kohokohdan. Tämä oli itseasiallinen läpimurtautuminen, babylonialaisen vankilan räjäyttäminen. Mutta toisaalta otettiin mukaan oppeja, jotka ovat täysin epäraamatullisia ja tyypillisen katolisia. Niin kutsutut sakramentit ainoastaan lyhenneltiin, hyväksyttiin lapsikaste jne.

Valitettavasti sai kolminaisuususko, jonka myöskin protestanttiset omaksuivat, heidät osittain astumaan samoihin jalanjälkiin. Myöskin Luther, Schwenkfeld, ja muut tuomitsivat ankarasti juutalaiset ja toisinuskovat (esim. uudelleenkastajat). Genevessä täytyi espanjalaisen lääkärin Michel Servetin, lokakuussa 1553, Calvinin myöntymyksellä astua roviolle, koska hän hylkäsi kolminaisuusopin. (M. Rang / O. Schlisske, "Die Geschichte der Kirche", s. 132). Mitä Luther ja Melanchton ovat ilmaisseet erikoisesti uudelleenkastajista, on talletettuna meitä varten kirkkohistoriassa. On ilmeistä uskonpuhdistajien kohdalla, etteivät he täysin hyljänneet katolista asennoitumista roomalaisen kirkon "yksin autuuttavaa" väitettä kohtaan. Siten voidaan myöskin selittää heidän suvaitsemattomuutensa toisin uskovia kohtaan. Myöskin vielä tänään! Vuosisatoja olemassa olleita vapaakirkkoja kutsutaan yhä vielä lahkoiksi, vaikka tämä käsite tuleekin sanasta "osa", joka kuvaa osaa kokonaisuudesta. Websterin mukaan se ei merkitse mitään muuta kuin "organisoitua, uskonnollista yhteisöä." Tällä tavoin nähden ovat silloin kaikki organisoidut kirkkokunnat lahkoja, nimittäin osia kokonaisuudesta. Viime aikojen erilaisten kultti-uskontojen vaikutuksesta on lahkokäsite uudelleen tullut esiin, ja sillä on paha sivumaku.

Vaikka uskonpuhdistuksen aikana ei raamatullis-uusitestamentillisen seurakunnan jumalallista päämäärää läheskään saavutettu, niin oli kuitenkin otettu ensimmäinen askel kohti raamatullista uskoa: palattiin takaisin Jumalan Sanan saarnaan. Siinä suhteessa olemme velkaa kiitoksen ja tunnustuksen esiuskonpuhdistajille, jotka vielä poltettiin rovioilla, sekä itseasiallisille uskonpuhdistajille.

Tästä alkaen Jumalan valtakunta eteni uudelleen voimalla. Seurasi herätys toisensa perään, ja yhä enemmän tunkeutui Evankeliumin valo esiin. Vanhurskauttamisesta uskon kautta tultiin seuraavaan pelastuskokemukseen, nimittäin sydämen pyhitykseen Jumalan Sanan ja Hengen kautta. Palavat herätyssaarnaajat, jotka säilyivät kirkkohistoriassa, astuivat esiin ja julistivat raamatullisia totuuksia, jotka sitten kuulijat kokivat. Niin kuin Jumalan palvelijat kaikkina aikoina, eivät hekään olleet mitään virka- tai arvohenkilöitä, vaan Sanan palvelijoita, ja he saattoivat ihmiset Evankeliumin saarnaamisen kautta yhteyteen Kristuksen kanssa. Valitettavasti myöskin nämä Jumalan käyttämät miehet aikanaan pysähtyivät heille erikoisen tärkeisiin oppeihin. Toiset tyytyivät uskonpuhdistukseen, toiset pyhitykseen, toiset kääntymykseen ja uskonkasteeseen jne. Jumala kuitenkin vaikutti edelleen Henkensä kautta.

Vuosisadan vaihteessa puhkesi sitten esiin hengenvaikutus eri protestanttisten kirkkojen ja vapaakirkkojen ja kääntyneiden uskovaisten keskuudessa, jotka kaipasivat sitä. Alkukristittyjen tavoin he kokivat Jumalan yliluonnollisella tavalla. Niin alkoi 20. vuosisadan helluntailiike.

Eteenpäin astuvista uskonpuhdistus- ja uudistusliikkeistä tulivat esiin mitä erilaisimmat vapaakirkot. Inhimillisen epäonnistumisen johdosta esiintyi harhaanmenemistä ja sekoittumista, mikä ei kuitenkaan oikeuta meitä hylkäämään Jumalan virheetöntä vaikutusta. Jokaisen herätyksen tarkoitus ja päämäärä oli viedä Seurakunta lähemmäksi alkukristillistä tilaa. Jumalan Henki vaikutti jo jokaisessa herätyksessä, mutta niinkutsutussa "helluntaiherätyksessä" oli jälleen kysymys Hengen vuodatuksesta ja Hengen vaikutuksesta, jonka vanhurskautetut, uudistuneet ja uudestisyntyneet ihmiset kokevat.

Johannes Kastajahan oli sanonut: "Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi, jonka kengänpaulaakaan minä en ole kelvollinen päästämään; hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella" (Luuk. 3:16). Tämä julistus toteutui ensimmäistä kertaa helluntaina. Hengen kasteen kokemus antaa Kristukseen uskoon tulleelle varmuuden siitä, että Jumala on vastaanottanut hänet; se on todellisille Jumalan lapsille Pyhällä Hengellä sinetöiminen (Ef. 1:13; Ef. 4:30).

Tänään olemme tosin tekemisissä mitä erilaisimpien karismaattisten liikkeiden kanssa, ja on jopa olemassa roomalaiskatolinen helluntailiike. Aikaansaadaan ilmapiiri, jossa ihmiset saavat tunnekokemuksen, mutta jäävät kiinni vanhaan tilaansa ja perinnäisiin asioihinsa. He saavat tietynlaisen hengenvoitelun. Mutta onko heillä ollut sielussansa todellinen kokemus Jumalan kanssa, minkä johdosta he olisivat uudistuneet ja uudestisyntyneet? Tähän kysymykseen voi jokainen vastata vain henkilökohtaisesti. Todella Pyhällä Hengellä täytetyt Jumalan lapset ovat tunnustava iankaikkisesti pätevän lunastuksen ja tekevä iankaikkisesti pysyvän Jumalan Sanan yksinomaiseksi todistukseksensa. Heillä on Hengen hedelmät, joista heidät yksinomaan tunnetaan. Monet voivat julkituoda lahjoja, mutta Hengen hedelmät on vain niillä, jotka ovat tulleet osallisiksi Hänen jumalallisesta olemuksestansa. Vielä pätee Sana: "Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään. Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?' Ja silloin minä lausun heille julki: 'Menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät'." (Matt. 7:20-23).

Heti toisen maailmansodan jälkeen, toukokuussa 1946, alkoi U.S.A:ssa valtava herätysliikehdintä yksinkertaisen ja nöyrän saarnaajan, William Branhamin kautta († 1965). Saarnaaja Gordon Lindsay kertoo monivuotisena silminnäkijänä kirjassaan "William Branham, Jumalan lähettämä mies", että Jumala vaikutti hänen palvelustehtävässänsä samat ihmeet ja merkit, jotka tapahtuivat Jeesuksen Kristuksen ja apostolien päivinä: sokeat saivat näkönsä, rammat voivat jälleen kävellä, jopa kuolemaan tuomitut syöpäsairaat parantuivat. Tuon kirjan toisessa painoksessa, jonka "Mehr-Licht-Kustantamo" Hampurissa aikanaan julkaisi, on 4. sivulla myöskin evankeelisluterilaisen kirkon saksalaisen piispan, teol. tri. Dibeliuksen kirje, joka on osoitettu kääntäjälle, pastori M. Gensichenille: "Mitä sydämellisin kiitos Teille sen johdosta, että lähetitte minulle tuon mielenkiintoisen vihkosen evankelista William Branhamista, minkä te olette niin sujuvasti kääntänyt. Meillehän on vielä hiukan vieras tämä metodi, mitä amerikkalaiset käyttävät. Mutta on ehkä hyvä, että kerrankin tuodaan toinen henki meidän evankelioimiskäytäntöömme. Samoin pidän hyvänä suunnitelmaanne, kutsua Branham Saksaan."

Tämä valtuutettu ja yliluonnollisesti vahvistettu palvelustehtävä antoi sysäyksen suuremmalle joukolle evankelistoja, jotka myöhemmin astuivat esiin samankaltaisen vaikutuksen kanssa. Syntyi monia tunnettuja evankeliointiyhdistyksiä, niin kuin Täyden Evankeliumin Kansainväliset Liikemiehet; myöskin karismaattinen liike ja monet muut erilaiset suunnat saivat alkunsa. Tarkemman tutkistelun perusteella voidaan kuitenkin sanoa, että uskonnollinen sekaannus on tänään suurempi kuin milloinkaan aikaisemmin. Sanotaan: "Kristus on täällä! Tuolla on Kristus!" Yhä vieläkään ei ole syntynyt mitään täysin alkukristillisyyteen verrattavaa seurakuntaa, jossa olisi vastaava raamatullinen opetus ja käytäntö, ja Kirjoitusten mukainen vahvistus. Nyt Uusitestamentillisen ajanjakson lopussa tarvitaan lopullinen, mahtava Jumalan vaikutus, jonka kautta Seurakunta pääsee täydellistämiseensä. Jumalallinen päämäärä on se, että loppu on alun kaltainen. Niin kuin Kristus vaikutti alussa, niin Hän on tekevä myöskin lopussa.

Perusteellisesti ottaen tulee kaiken Elävän Jumalan Seurakuntaan kuuluvan tulla viedyksi takaisin alkuperäiseen tilaansa. Sille on luvattu virvoituksen aika ja täydellinen ennalleenasettaminen ennen Kristuksen paluuta (Apt. 3:19-21 ja muitakin kohtia). Joka nyt kuuluu Herran Seurakuntaan, ei salli uskonnollisten innostusten ja petosten viedä itseään mukanansa, vaan tutkii Kirjoituksia ja on löytävä tätä aikaa koskevat lupaukset ja uskova. Kaiken, mitä Jumala tekee, sen Hän tekee Sanansa mukaisesti. Ennenkuin me voimme rukoilla: "...tapahtukoon Sinun tahtosi...", täytyy Jumalan tahdon ensin olla paljastettu meille Jumalan Sanasta. Tämä ei ole erikoisten miesten aika, vaan Jumalan hetki, Sanan hetki -totuuden hetki. Näiden esiin tuomiemme asioiden johdosta tulisi jokaisella olla mahdollisuus koetella, uskooko hän todella Kirjoitusten mukaisesti, vai onko hänellä vain jonkin kirkon tai vapaakirkon usko. Nyt on kysymys siitä, että saadaan yhteys Jumalan viimeiseen vaikutukseen ennen Jeesuksen Kristuksen paluuta.


8. Luku

Jumaluus

Mitä suurimmalla kunnioituksella ja pyhällä pelolla me lähestymme aihetta Jumaluudesta. Niin kuin on olemassa mitä erilaisimpia uskontoja, voimme myöskin löytää hyvin erilaisia käsityksiä ja oppeja Jumalasta. Tässä selvityksessä haluamme antaa Jumalan esittää todistuksen itsestänsä ja tuoda esiin Hänen Itseilmestystänsä.

Me emme välitä mistään sanamuodoista, sillä ei voida tehdä käsitettäväksi sellaista, mikä on käsittämätöntä, eikä voida selittää sellaista, mikä on selittämätöntä. Samoin ei voida ymmärtää sellaista, mikä on yläpuolella ymmärryksemme, ja mikä iankaikkisuuteen siirtymiseemme asti on pysyvä käsittämättömänä. "Katso, taivaisiin ja taivasten taivaisiin Sinä et mahdu" (2.Aik. 6:18). Vasta kun me itse olemme Jumalan luona kirkkaudessa, saamme me tietää enemmän Kaikkivaltiaan salaisuudesta.

Melkein kaikki raamatuntutkijat ovat omaksuneet sellaisen ajattelutavan Jumaluudesta, joka perustuu niihin väitelmiin, jotka syntyivät vasta 4. vuosisadalla jKr., ja joista sitten vasta tehtiin oppeja. Miksi tässä asiassa ei ole otettu huomioon ja avuksi sen paremmin Vanhaa- kuin Uuttakaan Testamenttia, on aivan käsittämätöntä. Ei yksikään profeetta tai apostoli ole käyttänyt sanamuotoa kolminaisuus. Pakanuudessa oli monia kolminaisuuksia, joista tunnetuin löytyy hindulaisuudesta: Brahma, luoja -Vishnu, säilyttäjä - Mahesh, tuhoaja. Mutta ei sen paremmin Vanhassa- kuin Uudessakaan Testamentissa ole puhe Jumalan useammista persoonista. Ei yhtä ainoata kertaa esittäydy Herra Sanassansa "kolmipersoonaisena Jumalana", mutta kylläkin persoonallisena Jumalana. Joka haluaa jakaa Jumalan osiin, hänellä ei enää ole yhtä todellista Jumalaa, vaan omatekoinen Jumala, jolla on kahdet tai kolmet kasvot, tai useampia jumalia.

Viime vuosina ovat erikoisesti evankeelisten kirkkojen kirkkopäivillä naisteologit ilmoittautuneet puhujiksi Jumalaa koskevissa tutkielmissa, jotka itseasiassa ovat jumalanpilkkaa. Valitetaan sitä, että Jumala on miespuolinen, eikä naispuolinen. Siten puhutaan "Raamatun miespuolisesta Jumalasta" ja "kymmenestä käskystä vain miehiä varten" ja selitetään: "Koska naisilla ei ole mitään jäsentä, joka voitaisiin ympärileikata, eivät he myöskään voineet olla juutalaisen kulttiseurakunnan 'jäseniä'" (Idea Spectrum, 1. heinäk. 1987, s. 17). On yksinkertaisesti kauhistuttavaa kokea, kuinka laajasti ihmiset voivat hairahtua ja jopa syyllistyä jumalanpilkkaan.

Noin neljätuhatta vuotta sitten Jumala solmi liiton Aabrahamin kanssa ja antoi hänelle lupauksen: "...ja sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä" (1.Moos. 12:3). Aabraham on keskeinen henkilö niin juutalaisille, kristityille, kuin muslimeillekin. Mooseksen aikaan, siis noin 3600 vuotta sitten, laskeutui Herra Jumala Siinain vuorelle ja antoi kymmenen käskyä. Myöskin tämä tapahtuma on mainittujen uskontojen keskuudessa kiistämätön asia. Tuosta ajankohdasta lähtien säädettiin Israel kaikkien pakanakansojen keskellä kantamaan todistusta yhdestä, totisesta Jumalasta.

Noin kaksituhatta vuotta sitten astui Messias esiin, Pyhän Hengen siittämänä ja neitsyt Mariasta syntyneenä. Siitä ovat kristityt vakuuttuneita. Muslimit pitävät Häntä suurimpana profeettana, ja uskovat myöskin jopa niihin ihmeisiin, mitä Hän vaikutti. Kuitenkaan he eivät näe Häntä Lunastajana. Juutalaisten suhteen on samoin, mutta heidän aikansa uskoa Häneen on hyvin lähellä. Sillä niin kuin Joosefin veljet vasta toisella kertaa ymmärsivät ja tunsivat hänet, niin on Israelkin vasta sitten tunteva Messiaan, kun Hän toisen kerran tulee heidän luoksensa (1.Moos. 45; Apt. 7:13).

Noin 1400 vuotta sitten astui esiin Muhammed johtaaksensa kansalaisensa pois monijumalakultista uskomaan yhteen Jumalaan, Kaikkivaltiaaseen, jota hän kutsui Allahiksi. Muhammed uskoi Mal. 4:23 lupauksen mukaisesti olevansa tuo viimeinen profeetta. Hänen jälkeensä olisi tuomio tuleva maan päälle, ja Allah lausuva tuomion ihmisten ylitse, minkä jälkeen toiset olisivat menevä paratiisiin, ja toiset kadotukseen. Vaikka on kulunut 1400 vuotta, ei tämä tapahtuma ole vielä toteutunut. Siitä on kuitenkin syntynyt uskonnonoppi, joka massiivisesti nousee kristillisyyttä ja juutalaisuutta vastaan. Se ei kuitenkaan ollut alkuperäinen tarkoitus. Yhä uudelleen kehotetaan Koraanissa lukemaan Pyhiä Kirjoituksia -niillä Muhammed tarkoitti Raamattua! -ja uskomaan. Tätä ei tänään kuitenkaan kukaan muslimi noudata.

Ratkaiseva on oikea Jumalan tuntemus ja oikea ymmärrys Hänen Itseilmestyksensä suhteen. Vain siten meidät voidaan viedä mukaan Jumalan suunnitelmaan. Mitä tulee Jumalan henkilökohtaiseen ilmestykseen, niin enemmistö juutalaisista ei ole sitä käsittänyt, kristityt ovat selittäneet sen mitä suurimmassa määrin väärin, ja muslimit eivät ole ymmärtäneet sitä. Tämä voidaan vakuuttavalla tavalla todistaa. Jos sama Jumala, joka puhui Moosekselle ja Kristuksen kautta, olisi puhunut myöskin Muhammedille, silloin täytyisi kaiken sanotun, kirjoitetun ja uskotun olla sopusoinnussa A:sta Ö:hön. 20.vuosisadan ihmisinä meidän täytyy kuitenkin saada kysyä, kuka on ymmärtänyt Jumalan Sanan ja suunnitelman, ja kuka on käsittänyt sen väärin. Jumalan alkuperäinen päämäärä ihmiskuntaa kohtaan ei yksinkertaisesti ole enää nykyisten uskontojen tietoisuudessa. Samoin ylivoimainen enemmistö ei ole käsittänyt eikä ymmärtänyt erilaisten Jumalailmestysten tarkoitusta ja merkitystä, saati sitten Hänen itseilmestymistänsä Kristuksessa.

Saksankielisen sanan "Gott" = "Jumala" paikalla on alkutekstissä sana "Elohim". "Alussa loi Elohim taivaan ja maan..." Sana "Jumala" esittää meille Kaikkivaltiaan "palvonnan kohteena". Ensimmäisessä Raamatun luvussa on puhe vain Elohimistä. 1.Moos. 2:4 alkaen me luemme "Herra Jumalasta" (Elohim-Jahweh). Yksittäiset ilmaisut tuovat esiin Jumalan ilmestyksen laadun ja merkityksen. Siinä on kysymys Hänen olemustensa moninaisuudesta. Itse sana Elohim on yksikössä, mutta ilmaisee kuitenkin moninaisuutta, sillä Jumalahan on monipuolinen: Luoja, Ylläpitäjä, Tuomari, Kuningas jne.

Aina kun alkutekstissä on Sana Elohim, Elah tai El, tarkoitetaan sillä Jumalaa. On vain kysymys siitä, missä ominaisuudessansa Hän puhuu ja ilmestyy. Käytetään ilmaisuja El Elyon (Korkein Jumala; 1.Moos. 14:18); El Shaddai (Huolehtiva, Vahvistava, Kaikkiriittoisa Jumala; 1.Moos. 17:1); El Olam (Iankaikkinen Jumala; 1.Moos. 21:33) ja El Gibbor (Väkevä Jumala; Jes. 9:5). On hyvin valitettavaa, etteivät raamatunkääntäjät käyttäneet näitä hebreankielisiä käsitteitä. Sen tähden on todellinen jumalantuntemus tullut vaikeammaksi, koska se merkitys, mikä noihin nimiin sisältyy, ei enää tule julki.

Lain antamiseen asti patriarkat käyttivät käsitettä Elohim puhuessansa Jumalasta. Vasta Moosekselle Jumala sanoi: "Minä olen Jahweh. Ja minä olen ilmestynyt Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille 'El Shaddaina', mutta nimelläni 'Elohim-Jahweh' en minä ole tehnyt itseäni heille tunnetuksi" (2.Moos. 6:2-3). Nyt oli edessä liiton solmiminen koko Israelin kansan kanssa, ja siten Herra Jumala paljasti liitonnimensä, nimittäin nimen Jahweh, joka hebreankielellä kirjoitetaan JHWH. Kaikkialla, missä me koko Vanhassa Testamentissa luemme "Herra Jumala", on alkutekstissä sana Elohim-Jahweh. Jahweh on Elohimin näkyvä ilmestysmuoto.

Samalla tavoin kuin Elohim kulloinkin vastaavassa yhteydessä julkituodaan moninaisuudessansa, tapahtuu myöskin nimen Jahweh suhteen: Jahweh-Jireh (Herra huolehtii, näkee; 1.Moos. 22:7-14), Jahweh-Rapha (Herra parantaa; 2.Moos. 15:26), Jahweh-Nissi (Herra minun lippuni; 2.Moos. 17:8-15), Jahweh-Shalom (Herra minun rauhani; Tuom. 6:23), Jahweh-Ra-ah (Herra minun Paimeneni; Ps. 23), Jahweh-Zidkenu (Herra minun Vanhurskauteni; Jer. 23:6), Jahweh-Shammah (Herra on läsnä; Hes. 48:35) ja Jahweh-Sabaoth (Sotajoukkojen Jumala; 1.Sam. 1:3). Jumala paljasti itsensä alusta alkaen Herrana, aina tarpeen mukaan ja tahtoansa vastaten.

Ennenkuin Herra Jumala toi julki nimensä, antoi Hän Mooseksen tietää, kuka Hän on: "Jumala vastasi Moosekselle: 'MINÄ OLEN se, joka MINÄ OLEN'. Ja hän sanoi vielä: 'Sano israelilaisille näin: MINÄ OLEN lähetti minut teidän luoksenne... ja näin minua kutsuttakoon sukupolvesta sukupolveen" (2.Moos. 3:14-15). Tuo käsite "MINÄ OLEN" perustuu nimeen Jahweh iankaikkisesti olevana, itsessänsä olevana. Hän on aina MINÄ OLEN, aivan samantekevää miten, missä ja milloin Hän tekee itsensä tunnetuksi. Vaikka Hän tulee henkiruumiista liharuumiiseen, kantaessansa uusitestamentillista liitonnimeä Jahschua (Jeesus), mikä merkitsee "Jahweh-Pelastaja", on Hän siitä huolimatta aina MINÄ OLEN. Niinpä löydämme Uuden Testamentin viimeiseen lukuun asti kirjoitettuna: "Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu" (jae 13).

Vain joka käsittää Jumalan ilmestyksen tavan ja merkityksen Vanhassa Testamentissa, vain hänellä on mahdollisuus nähdä se myöskin Uudessa Testamentissa. Pohjimmiltaan ottaen on aina kysymys samasta Jumalasta ja Herrasta, kuitenkin sillä erotuksella, että Hän Vanhassa Testamentissa ilmestyi henkiruumiissa ja Uudessa Testamentissa näkyvällä tavalla liharuumiissa.

Jumala on olemukseltansa Henki (Joh. 4:24). Henkenä Häntä ei kukaan ole nähnyt (Joh. 1:18; 1.Joh. 4:2). Häntä kutsutaan sen tähden "näkymättömäksi Jumalaksi" (1.Tim. 1:17; 1.Tim. 6:16). Joka näki Jumalan Vanhassa Testamentissa, hän näki Hänet Herrana, Jahwena, ja joka haluaa nähdä Jumalan Uudessa Testamentissa, hänen täytyy nähdä Hänet Herrana, nimittäin Immanuelina -Jumala meidän kanssamme. Niinpä Jumala paljasti itsensä Isänä Pojassa -Jumala, Henki, Herrana inhimillisessä ruumiissa. Kaikki nimitykset, jotka löydämme Jumalaa koskien, löydämme myöskin Herraa koskevina.

Vanhassa Testamentissa ei vielä ollut isä-poika- suhdetta. Se ainoastaan ennustettiin profetiassa. Kukaan profeetta ei puhutellut Jumalaa "Taivaalliseksi Isäksi"; kukaan ei Vanhan Testamentin neljäntuhannen vuoden ajanjakson kuluessa kääntynyt Jumalan Pojan puoleen. Ei ollut myöskään yhtään ainoata keskustelua Isän ja Pojan välillä, koska tämä asiantila ei vielä ollut olemassa. Oli kysymys Herrasta Jumalasta, jonka kanssa Israelin kansalla oli suhde ja jonka puoleen he kääntyivät.

Jo 1.Moos. 1:27 kohtaamme sen tosiasian, että näkymätön Jumala astui esiin kahdella eri tapaa. Tuo yksi totinen Jumala astui kerran aivan alussa esiin luomisen yhteydessä ihmisen hahmossa, ja sen tähden on kirjoitettuna: "Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa"; ja toisaalta leijaili Jumalan Henki vetten yllä. Kenenkään mieleen ei sen johdosta olisi tullut puhua useammista persoonista, henkilöistä. Jos vain halutaan, niin on jo heti alusta alkaen silmien edessä se tapa ja merkitys, miten Jumala ilmestyi. Jumalan moninaisia ilmestymismuotoja Vanhassa Testamentissa kutsutaan ammattikielellä "teophaniaksi". Uudessa Testamentissa Hän ottaa ihmisen muodon.


9. Luku

Jumalan todistus itsestänsä

Pyhistä Kirjoituksista löydämme ensimmäiseksi Jumalan oman todistuksen itsestänsä, toiseksi Hänen lähettämiensä profeettojen todistuksen, ja kolmanneksi apostolien todistuksen. Vanhassa Testamentissa Jumala ilmestyi henkiruumiissa ja ilmoitti Itsensä ilmestymisen liharuumiissa. Uudessa Testamentissa osoitetaan tämän lupauksen täyttymys ja toteutuminen.

On välttämätöntä asettua ajattelemaan näitä asioita juutalaisella tavalla ja juutalaisen uskon mukaisesti, ja siten tarkastella Jumalaa alkuperäisestä näkökulmasta. Vain Israelin kansalle on annettu tehtäväksi todistaa yhdestä totisesta Jumalasta. Herra ilmestyi Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille Kaikkivaltiaana Jumalana. Mooseksen kanssa Hän puhui kasvoista kasvoihin (2.Moos. 33:11). Koko Vanhassa Testamentissa Jumala puhui hebrealaisten profeettojen kautta.

Koska Jumala on ensimmäisellä sijalla, tulee Hänen ensin esitellä Itsensä meille muutamin sanoin:

"Ja Jumala puhui kaikki nämä sanat ja sanoi: 'Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka vein sinut pois Egyptin maasta, orjuuden pesästä. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani" (2.Moos. 20:1-3).

"Sinun on annettu se nähdä, tietääksesi, että Herra on Jumala, eikä muuta jumalaa ole kuin hän" (5.Moos. 4:35).

"...niin tiedä siis tänä päivänä ja paina se sydämeesi, että Herra on Jumala ylhäällä taivaassa ja alhaalla maan päällä, eikä muuta jumalaa ole" (5.Moos. 4:39).

"Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi!" (5.Moos. 6:4).

"Katsokaa nyt, että minä, minä olen, eikä yhtäkään jumalaa ole minun rinnallani!" (5.Moos. 32:39).

"...jotta te tuntisitte minut ja uskoisitte minuun ja ymmärtäisitte, että minä se olen. Ennen minua ei ole luotu yhtäkään jumalaa, eikä minun jälkeeni toista tule" (Jes. 43:10).

"Jotta tiedettäisiin auringon noususta sen laskemille asti, että paitsi minua ei ole yhtäkään: minä olen Herra, eikä toista ole!" (Jes. 45:6).

"Mutta minä olen Herra, sinun Jumalasi... muuta Jumalaa sinä et tunne kuin minut, eikä ole muuta auttajaa kuin minä" (Hoos. 13:4).

Nyt tulee vielä joidenkin Uuden Testamentin sanankohtien vahvistaa lainauksemme Vanhasta Testamentista:

"Kuule Israel: Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa... 'Oikein sanoit, opettaja, totuuden mukaan, että yksi hän on, ja ettei ketään muuta ole, paitsi hän'" (Mark. 12:29,32).

"...koskapa Jumala on yksi" (Room. 3:30).

"...niin on meillä kuitenkin ainoastaan yksi Jumala..." (1. Kor.8:6).

"Välimies taas ei ole yhtä varten; mutta Jumala on yksi" (Gal. 3:20).

"...katoamattomalle, näkymättömälle, ainoalle Jumalalle, kunnia ja kirkkaus!" (1.Tim. 1:17).

"Sillä yksi on Jumala" (1.Tim. 2:5).

"Sinä uskot, että Jumala on yksi" (Jaak. 2:19).

"...hänelle, ainoalle Jumalalle ja meidän pelastajallemme Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, hänelle kunnia, majesteetti, voima ja valta ennen kaikkia aikoja ja nyt ja iankaikkisesti! Amen." (Juuda 25).

Vanhan Testamentin, profeetallisen Sanan, kohdat, ja Uuden Testamentin, apostolisen Sanan kohdat, todistavat samaa. Yhdessäkään kohtaa ei puhuta jostakin "kolmiyhteisestä" tai "kaksiyhteisestä" Jumalasta tai "iankaikkisesta Pojasta". Olisi voitu säästää monien "Totuus pyhästä kolminaisuudesta"- aiheisten kirjojen kirjoittamisen vaiva, jos vain olisi hyväksytty raamatullinen oppi ja jumalantuntemus. Niinkutsuttua "pyhää kolminaisuutta" ei milloinkaan ole ollut olemassa, ei tänään eikä iankaikkisuudessakaan. Aina on Jumala oleva lopullinen, ja mikä on Hänestä lähtenyt, julkituodaan Hänen yhteydessänsä: Jumalan Poika, Jumalan Sana, Jumalan Henki jne. Kaikilla niillä on lähtökohtansa Jumalassa. Jumalalla ei ole sellaista, sillä Hän on Ainoa, Iankaikkinen- Hän on Ensimmäinen, kaikki kaikessa.

Uudessa Testamentissa sanotaan sitten edelleen: "...niin on meillä kuitenkin ainoastaan yksi Jumala, Isä, josta kaikki on ja johon me olemme luodut, ja yksi Herra, Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on, niin me myös hänen kauttansa" (1.Kor. 8:6). Tämä raamatunkohta tuo osuvalla tavalla silmiemme eteen sen tosiasian, että on olemassa vain yksi Luoja ja yksi luominen, vaikka Häntä toisaalta puhutellaan Jumalaksi ja toisaalta Herraksi.

Liite: (linkkitiedosto)

Näin esitetään kolmipersoonainen jumala lukemattomissa julkaisuissa sen mukaisesti, miten hänet neljänneltä vuosisadalta lähtien on nähty ihmisten kuvitelmissa. mitä te näette näissä kuvissa? yhden vaiko kolme persoonaa? ensimmäinen kuva näyttää Isän valtikan kanssa, Pojan ristin kanssa ja Pyhän Hengen kyyhkysenä, toinen esittää jumaluuden kolmena samanarvoisena persoonana. molemmat käsitykset ovat vieraat niin Vanhalle kuin Uudellekin Testamentille.


10. Luku

Jumala henkiruumiissansa

Loputtomassa iankaikkisuudessa Jumala oli yksin. Jumala on Henki. Jumala on Valo. Jumala on Elämä. Tässä Henki- ja Valoalkuperässänsä Hän oli ensin yksin. Kukaan ei ole milloinkaan nähnyt Häntä sellaisena. Alkakaamme siitä, missä meille osoitetaan Jumalan toiminta, aivan alussa. "Alussa loi Jumala taivaan ja maan" (1.Moos. 1:1). Uusitestamentillisesta näkökulmasta todistetaan takaisinpäin katsoen: "Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala" (Joh. 1:1). Tässä jakeessa kuvataan ilmestyvä, Valo-alkuperänsä ulkopuolella toimintaan tuleva, nimittäin Jumala Logoksena - Jahweh, toimiva ja käyskentelevä, joka myöhemmin tuli lihaan ja otti Pojan hahmon. Jahwehna Hänet näytettiin Elohimin rinnalla, nimittäin Henki- ja Valoalkuperän ulkopuolella. Sen tähden on kirjoitettuna: "Hän oli alussa Jumalan tykönä" (jae 2), ei iankaikkisuudessa, sillä iankaikkisuudella ei ole mitään alkua. Jotta kaikki tietäisivät, että tässä on kysymys Jahwehsta, Luojasta, sanotaan jakeessa 3 viitaten Sanaan, Logokseen: "Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on." Tässä yhteydessä tulee myöskin nähdä Kol. 1:16: "Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai Herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen."

Luomisprosessin alussa maa oli autio (tohu) ja tyhjä (bohu); sillä ei ollut vielä mitään muotoa, ei mitään elämää. Pimeys oli syvyyden yllä. Sinä hetkenä, kun Jumala alkoi luoda, leijaili Jumalan Henki syvyyden yllä. Sana (Logos) ja Jumalan Henki vaikuttivat alusta alkaen luomisessa ja lunastuksessa sopusointuisesti yhdessä. Luomakunta tuli puhutun Sanan kautta olemassaoloon. Mutta elämä saattoi tulla esiin ainoastaan Hengen myötävaikutuksesta. Jumala puhui, ja tapahtui niin. Hän sanoi: "Tulkoon valkeus!"(1.Moos. 1:3) ja valkeus tuli. Kaikki, mitä Jumala puhui, tapahtui. Vain Hänen Sanassansa on luova voima.

Alkuperäisessä alussa Jumala tuli, niin kuin jo on mainittu, ulos alkuperästänsä ja otti hahmon Jahwena: "Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi..."(1.Moos. 1:27). Jumalan kuva on miehen hahmo: "Ja valtaistuimen muotoisella istui hahmo, ihmisen (miehen) näköinen" (Hes. 1:26; Ilm. 4:2).

Jumala on yksi persoona; Hän vaelsi tässä hahmossa Eedenin puutarhassa ja puhui ensimmäisille ihmisille. 1.Moos. 18:1 kuvataan Hänen vierailuansa Aabrahamin luona: "Ja Herra ilmestyi hänelle Mamren tammistossa, jossa hän istui telttamajansa ovella päivän ollessa palavimmillaan. Kun Hän nosti silmänsä ja katseli, niin katso, kolme miestä seisoi hänen edessänsä..." Sitä seuraava keskustelu tapahtui Herran ja Aabrahamin välillä. Ne molemmat enkelit, jotka olivat Herran seurassa, menivät myöhemmin Sodomaan (1.Moos. 19). Se tosiasia, että Jumala ilmestyi henkiruumiillisessa hahmossa, vahvistetaan koko Vanhassa Testamentissa. Jaakob paini hänen kanssansa, tarttui Häneen ja sai jopa lantioonsa nyrkiniskun, niin että hän ontui (1.Moos. 32:22-32; Hoos. 12:4-6). Herra Jumala on suurin ylipäätänsä olemassa oleva realiteetti kaikille niille, joille Hän ilmestyy ja joiden kanssa Hän puhuu.

Toinen kohta, jota täytyy korostaen tuoda esiin luomiskertomuksen tähden on se, että myöskin enkeleillä on miehen hahmo, niin kuin Pyhät Kirjoitukset monissa kohden todistavat. Daniel kertoo: "...niin katso, minun edessäni seisoi miehen muotoinen olento. Ja minä kuulin ihmisen äänen Uulain keskeltä, ja se huusi ja sanoi: 'Gabriel, selitä tälle se näky!'" (8:15-16). Luvussa 9:21 hän todistaa: "Ja kun minä vielä puhuin rukouksessa, tuli se mies, Gabriel, jonka minä olin nähnyt ennen näyssä..."

On mitä suurin merkitys sillä, että niin Herralla itsellänsä kuin enkeleilläkin on miehen hahmo. Siten voidaan antaa virheetön vastaus siihen, mitä sanotaan 1.Moos. 1:26. "Ja Jumala sanoi: 'Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme..." Alusta alkaen Jumalaa ympäröivät enkelit, joilla oli samanlainen muoto kuin Hänelläkin. Jobille Hän sanoi: "Missä olit silloin, kun minä maan perustin?... Mihin upotettiin sen perustukset?... kun aamutähdet kaikki iloitsivat ja kaikki Jumalan pojat riemuitsivat?" (Job. 38:4-7). Tässä meille vahvistetaan Jumalan Sanan kautta, että taivaalliset sotajoukot olivat läsnä, Jumalan luodessa maan. Heille Hän sanoi: "Tehkäämme ihminen..." Selitys, että tässä puhuttaisiin jumalalliselle henkilölle, on väärä. Ei kukaan profeetta tai apostoli ole milloinkaan selittänyt tätä kohtaa siten. Kun profeetta Jesaja näki Jumalan kirkkauden, näki hän Herran istuvan valtaistuimella taivaallisten joukkojen ympäröimänä. Silloin hän kuuli Herran äänen: "Kenenkä minä lähetän? Kuka menee meidän puolestamme?" (6:8).

Profeetta Miika kertoo samankaltaisesta kokemuksesta. Hän todistaa: "Minä näin Herran istuvan istuimellansa ja kaiken taivaan joukon seisovan hänen edessään, hänen oikealla ja vasemmalla puolellansa" (2.Aikak. 18:18). Kun Herra Jumala halusi lopettaa Baabelin tornin rakentamisen, sanoi Hän: "Tulkaa, astukaamme alas ja sekoittakaamme siellä heidän kielensä..." (1.Moos. 11:7). Joka kerta Hän puhui ympärillään oleville enkeleille. Näissä lainauksissa ilmenevää sanaa "me" eivät Vanhassa Testamentissa profeetat osoittaneet Jumaluuteen, samoin kuin eivät apostolit Uudessa Testamentissa.

Tuo suuri salaisuus, jota kukaan ihminen ei voi selittää, perustuu siihen, että Herra Jumala Uudessa Testamentissa tuli henkiruumiistansa liharuumiillisuuteen, tyhjensi itsensä täysin ja tuli ihmiseksi. Aadam luotiin ensin henkiruumiillisuuteen, nimittäin Jumalan kuvaksi (1.Moos. 1:27). Toisessa luvussa kerrotaan, että Aadam muovattiin maasta. Niin hänestä tuli maallis-elävä sieluolento. Henkiruumiillisuudessa Eeva oli jo hänessä. Hänet otettiin ulos vasta sen jälkeen, kun hänet oli luotu liharuumiiseen. Samalla tavoin oli myöskin Seurakunta jo Jumalassa, kun Hän oli henkiruumiissansa. Se otettiin ulos vasta, kun Hän ilmestyi liharuumiissa.

Ihminen ei ollut tottelematon ja langennut henkiruumiissansa, vaan liharuumiissansa. Tästä langenneesta tilasta hänen tuli tulla lunastetuksi ja asetetuksi jälleen takaisin kuolemattomuuteen. Sen tähden Herra tuli meidän kaltaiseksemme, maksaaksensa liharuumiissansa meidän lunastuksemme hinnan, jotta me jälleen voisimme tulla Jumalan pojiksi ja tyttäriksi. Tapahtui uusi alku, uusi luominen.


11. Luku

Herran kirkkaus

Aluksi Herra Jumala ilmestyi Moosekselle orjantappurapensaassa palavassa tulenliekissä. Siinailla Hän laskeutui alas tulessa, ukkosenjylinän, salamoiden ja pasuunankaiun kanssa. Koko kansa kuuli Hänen valtavan äänensä (2.Moos. 19,20)."Ja Mooses ja Aaron, Naadab ja Abihu ynnä seitsemänkymmentä Israelin vanhinta nousivat vuorelle. Ja he näkivät Israelin Jumalan; ja hänen jalkainsa alla oli alusta, niinkuin safiirikivistä, kirkas kuin itse taivas. Eikä hän kajonnut kädellänsä israelilaisten valittuihin, ja he katselivat Jumalaa, söivät ja joivat" (2.Moos. 24:9-11). Koko kansa sai kokea sen, kuinka elävä Jumala toi itsensä julki maan päällä. Yksilöt saivat astua Hänen suoranaiseen läsnäoloonsa, näkivät Herra Jumalan jonkinlaisessa hahmossansa, jonka he saattoivat kuvailla.

Pian sen jälkeen Mooses nousi jälleen vuorelle kohdataksensa Herra Jumalan: "Kun Mooses oli noussut vuorelle, peitti pilvi vuoren. Ja Herran kirkkaus laskeutui Siinain vuorelle, ja pilvi peitti sen kuusi päivää; ja seitsemäntenä päivänä hän huusi Moosesta pilven keskeltä. Ja Herran kirkkaus vuoren kukkulalla näytti israelilaisten silmissä kuluttavalta tulelta" (2.Moos. 24:15-17). Aina kun on kysymys "Herran kirkkaudesta", niin silloin sillä tarkoitetaan "Schechinah:ia", joka on hebreankielinen sana näkyvälle, loiston, valon ja majesteettisuuden läpitunkemalle, pilvenkaltaiselle muodolle. "Schechinah" on jo itsessänsä yliluonnollisella tavalla julkituotu Herran läsnäolo. Tällä tavoin Herra laskeutui alas koko Israelin nähden tuon nelikymmenvuotisen vaelluksen ajan ilmestysmajan yläpuolella, puhuaksensa Mooseksen kanssa. Päivän aikaan oli pilvenpatsas, öisin tulipatsas, jonka valonsäteily oli valtava.

Myöskin muut jumalanmiehet ovat nähneet tämän "Schechina"-kirkkauden."Ja kun papit lähtivät pyhäköstä, täytti pilvi Herran temppelin, niin että papit eivät voineet astua toimittamaan virkaansa pilven tähden; sillä Herran kirkkaus täytti Herran temppelin" (1.Kun. 8:10-11).

Profeetta Jesaja näki Herran valtaistuimellansa ja kuuli serafien huutavan: "Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot; kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa!" (Jes. 6:3).

Myöskin profeetta Hesekiel sai katsella Herraa. Hän kertoo: "...minä näin kuin tulen näköistä, ja sitä ympäröitsi hohde. Kuin kaari, joka on pilvessä sadepäivänä, niin oli näöltään sitä ympäröitsevä hohde. Senkaltainen oli katsoa Herran kirkkauden hahmo..." (Hes. 1:27-28).

Siirtyminen Vanhasta- Uuteen Testamenttiin on niin täydellinen, kuin vain Jumala voi sen tehdä. Kun Herra tuli ihmiseksi, tuli sama "Schechinah" alas: "Niin heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus loisti heidän ympärillään, ja he peljästyivät suuresti" (Luuk. 2:9). Kirkastusvuorella tapahtui sama: "Hänen vielä puhuessaan, katso, heidät varjosi valoisa pilvi; ja katso, pilvestä kuului ääni, joka sanoi; 'Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt; kuulkaa häntä.' ...Ja heidän kulkiessaan alas vuorelta Jeesus varoitti heitä sanoen: 'Älkää kenellekään kertoko tätä näkyä, ennenkuin Ihmisen Poika on noussut kuolleista'." (Matt. 17:5-9).

Ylimmäispapillisessa rukouksessa sanotaan: "Ja nyt Isä, kirkasta sinä minut tykönäsi sillä kirkkaudella, joka minulla oli sinun tykönäsi, ennenkuin maailma olikaan" (Joh. 17:5). Ennenkuin maailma olikaan, lähti Hän Jumalasta Logos-Jahweh:na, ja tällä kirkkaudella Jahschua kirkastettiin. Sama kokemus on asetettu lunastettujen näkyviin! "Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä..." (jae 22). Päätökseen viemisen me näemme tällä tavoin kuvattuna: "Isä, minä tahdon, että missä minä olen, siellä nekin, jotka sinä olet minulle antanut, olisivat minun kanssani, että he näkisivät minun kirkkauteni, jonka sinä olet minulle antanut, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman perustamista" (jae 24). Myöskin meitä Hän on rakastanut jo ennen maailman perustamista ja valinnut meidät (Ef. 1:4-5).


12. Luku

...Jumalasta lähtenyt

Kristusta kuvataan myöskin Jumalan luomakunnan alkuna (Ilm. 3:14). Aadam oli luotu Jumalan poika, Kristus siitetty Poika. Aadam oli Jumalan kuva luotuna; Kristus oli Jumalan kuva Jumalan olemuksen mukaisesti. Aadamilla oli sama hahmo kuin Herra Jumalalla (Elohim-Jahweh), mutta hänellä ei ollut Hänen olemustansa, Jumalan luonnetta: Hän ei ollut lähtenyt Jumalasta. Mutta Jumala halusi poikia ja tyttäriä, jotka lähtevät Hänestä, joilla on Hänen olemuksensa, Hänen luonteensa. Ainosyntyinen Poika on lähtenyt Jumalasta, ja Hänen kanssansa, ainosyntyisen kanssa, on jumalallinen suku alkanut.

Jahweh oli Jumala itse; Hän oli tuo MINÄ OLEN, Iankaikkisesti Oleva, Logos, Vaikuttava, joka sitten tuli ihmiseksi. Mitä melkein kaikki teologit ovat jättäneet huomioonottamatta, on itseasiallinen ydin asiassa, nimittäin se, että niin kuin Jahweh astui esiin Jumalan alkutäyteydestä, samoin Poika, joka on Jahweh itse, tuli esiin Isästä:

"Jos Jumala olisi teidän Isänne, niin te rakastaisitte minua, sillä minä olen Jumalasta lähtenyt ja tullut."

"...sillä Isä itse rakastaa teitä, sentähden että te olette minua rakastaneet ja uskoneet minun lähteneen Jumalan tyköä."

"Sillä ne sanat, jotka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille; ja he ovat ottaneet ne vastaan ja tietävät totisesti minun lähteneen sinun tyköäsi ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt."

Kun tämä salaisuus paljastettiin opetuslapsille, sanoivat he: "Nyt me tiedämme, että sinä tiedät kaikki, etkä tarvitse, että kukaan sinulta kysyy; sentähden me uskomme sinun Jumalan tyköä lähteneen." (Joh.8: 42; Joh. 16:27; Joh. 17:8; Joh. 16:30).

Aina, on sitten kysymys Vanhasta tai Uudesta Testamentista, on kysymys samasta Herrasta: siellä henkiruumiillisuudessansa, täällä liharuumiissansa. Ei jokin Jumalan Poika, joka olisi olemassa Jumalan rinnalla, ole tullut Jumalan Pojaksi. Jotakin paradoksaalisempaa ei voisi olla. Jeesus on lähtenyt Jumalasta, on Hengen siittämä Poika, ja sen tähden olemukseltaan Jumala. Hänellä oli Jumalan elämä itsessänsä, sillä Hän oli Hän itse. Jumalasta voi lähteä vain Jumala ja tuottaa lajinsa mukaisesti. Hänen kauttansa ovat kaikki Jumalan pojat ja tyttäret vastaanottaneet osallisuuden Jumalalliseen luonteeseen (2. Piet.1:4).

Teologiassa määritellään pääasiallisesti Isän suhdetta Poikaan ja Pojan suhdetta Pyhään Henkeen, samalla asettaen kaikki vastakkain keskenään. Mikä tarkoitus sillä on, jää käsittämättömäksi. Kun teologia vielä yhdistyy filosofiaan, syntyy siitä sellainen noidankehä, josta siinä olevat eivät enää pääse ulos. Raamatullinen "teologia" perustuu Jumalan iankaikkisen pelastuspäätöksen toteutumiseen Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Ei ole toki kysymys pelastuksen tuomiseen tärkeiden Jumala-ilmestysten selittämisestä suhteessa toisiinsa - on kysymys Jumalan suhteen selvittämisestä meitä kohtaan: mikä on Hänen suhteensa meihin, ja mikä on meidän suhteemme Häneen? Tämä on ydinkysymys. Jumala on tehnyt selväksi suhteensa ihmiskuntaan!

Oppi niinkutsutussa "Nikealaisessa uskontunnustuksessa" on yksinkertaisesti täysin epäraamatullinen. Siinä sanotaan: "...Jumalan ainoa Poika, joka on syntynyt Isästä koko maailman edessä, Jumala Jumalasta, Valo Valosta, totinen Jumala totisesta Jumalasta syntynyt, ei luotu..." (F. Hauss, Väter der Christenheit, s. 40). Sen mukaisesti Isä olisi synnyttänyt Pojan. Miten voidaan kuvitella jotakin tällaista? Missä tuodaan sellainen ajatus edes viittauksenomaisesti esiin Pyhissä Kirjoituksissa?

Isä siitti Pojan Hengen kautta (Matt.1) ja siten vaikutti uuden jumalallisen suvun alun. Hengen mukaisesti Poika oli Jumala, lihan mukaisesti Hän oli ihminen, voidaksensa siten asettaa ihmiskunnan takaisin jumalalliseen tilaan. Hänen täytyi olla ihminen voidaksensa kuolla; Hänen täytyi olla Jumala voittaaksensa kuoleman, helvetin ja paholaisen. "Hän, joka on ilmestynyt lihassa, vanhurskautunut Hengessä, näyttäytynyt enkeleille, saarnattu pakanain keskuudessa, uskottu maailmassa, otettu ylös kirkkauteen" (1.Tim. 3:16). Paavali ei pitänyt edes pienimmässä määrin tärkeänä antaa jonkinlainen selitys tästä suuresta salaisuudesta. Hänelle riitti toteamus: "Ja tunnetusti suuri on jumalisuuden salaisuus."

Pojan siittäminen ei ole tapahtunut iankaikkisuudessa, eikä myöskään Vanhan Testamentin ajan kuluessa, vaan niin kuin meille hyvin kirkkaasti ja selvästi on kuvattu Uudessa Testamentissa. Tuossa lupauksessa on sen tähden käytetty käsitettä "tänään". Kaikki, mikä Vanhassa testamentissa sisältyy profetiaan, oli vielä siihen aikaan tulevaisuudessa. Vasta Uusi Testamentti sisältää täyttymyksen.

Ei ole mikään sattuma, että seuraavassa jakeessa käytetään käsitettä "Jumalan säätämys": "Minä ilmoitan, mitä Herra on säätänyt. Hän lausui minulle: 'Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut siitin' (saksankielinen raamatunkäännös)" (Ps. 2:7). Hebr. 1:5 sanotaan: "Sillä kenelle enkeleistä hän koskaan on sanonut: 'Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut siitin'?"

Hebrealaiskirjeessä tämä ilmoitettu "tänään" asetetaan päivänä silmiemme eteen: "...niin hän taas määrää päivän, 'tämän päivän'... (luku 4:7). Tämä "tänään" on "Pelastuksen päivä". "Sillä hän sanoo: 'Otollisella ajalla minä olen sinua kuullut, ja pelastuksen päivänä sinua auttanut'. Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on pelastuksen päivä!" (2.Kor. 6:2; Jes. 49:8). Hebrealaiskirjeiden kirjoittaja antaa varoituksen vanhatestamentillisiin uskovaisiin viitaten, jotka eivät uskoneet: "...vaan kehoittakaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan: 'tänä päivänä', ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi..." (Hebr. 3:13). Koko armonajan, joka ulottuu Kristuksen tulemisesta (Epiphanie) Hänen paluuseensa, Kristuksen "paruusiaan" asti, me elämme "pelastuksen päivässä", uusitestamentillisessa "tänään".

Room. 1:2-4 me luemme Pojasta: "...joka lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä ja pyhyyden hengen puolesta kuolleistanousemisen kautta asetettu Jumalan Pojaksi voimassa..." Ylösnousemus on voitonriemuinen todiste siitä, että Hän oli tämä luvattu Poika. "Ja me julistamme teille sen hyvän sanoman, että Jumala on isille annetun lupauksen täyttänyt meidän lapsillemme, herättäen Jeesuksen, niinkuin myös toisessa psalmissa on kirjoitettu: 'Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä olen sinut siittänyt'." (saks. käännös, Apt. 13:32-33).

Maria sanoi enkeli Gabrielille, joka toi hänelle jumalallisen sanoman luvatusta Messiaasta: " 'Kuinka tämä voi tapahtua, kun minä en miehestä mitään tiedä?' Enkeli vastasi ja sanoi hänelle: 'Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sentähden myös se pyhä, mikä syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi'." (Luuk. 1:34-35). Pyhien Kirjoitusten mukaisesti ei Jumala, vaan Maria synnytti tuon Pojan.

Mariaa ei aseteta Raamatussa kunnioituksen ja ihmettelyn kohteeksi - hänen esimerkillään näytetään, ettei ihmisillä ole mitään tekemistä jumalallisen luomisen kanssa. Ihmisen Poika oli läpikotaisin jumalallista alkuperää; Maria oli ainoastaan jumalallisen Olemuksen luonnollinen kantajatar, jonka siittäminen oli täydellisesti yliluonnollinen tapahtuma.

Ei ole olemassa mitään uskonnollista toimenpidettä, mikä voisi korvata Jumalan vaikutuksen. Matt. 1:20 sanotaan: "...sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä." Että Pyhä Henki ei ole henkilö, persoona sinänsä, vaan Jumalan Henki, sen tulisi selvästi käydä julki siitä, ettei Jeesusta koskaan kutsuttu Pyhän Hengen Pojaksi (vaikka olikin Hengen siittämä), vaan Jumalan Pojaksi. Jakeessa 22 sanotaan, että on kysymys sen täyttymyksestä, mitä Jumala profeetta Jesajan kautta oli ilmoittanut: "Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja tälle on annettava nimi Immanuel" (Jes. 7:14).

Poikaan viitaten sanotaan: "Ano minulta, niin minä annan pakanakansat sinun perinnöksesi ja maan ääret sinun omiksesi" (Ps. 2:8). Vasta sen kautta, että Isä ilmestyi Pojassa ja siten tuli meidän Pelastajaksemme, voimme me tulla pelastetuiksi. Sen tähden on usko Jumalan Poikaan absoluuttinen ja ainoa edellytys tulla autuaaksi. Vain siellä, missä Jumala sovitti maailman itsensä kanssa, nimittäin Kristuksessa, lakkaa Jumalan viha. Usko Poikaan on samanaikaisesti ja ainoastaan ja yksinomaan usko Isään. "Kuka ikinä kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään. Joka tunnustaa Pojan, hänellä on myös Isä." (1.Joh. 2:23). Joka kieltää Pojan jumaluuden, hänellä ei ole Jumalaa Isänä.

Myöskin psalminkirjoittaja puhuu samassa henkäisyssä Jahwesta ja Pojasta. "Palvelkaa Herraa (Jahweh) pelvolla ja iloitkaa vavistuksella. Antakaa suuta Pojalle, ettei hän vihastuisi ettekä te hukkuisi tiellänne. Sillä hänen vihansa syttyy äkisti. Autuaat ovat kaikki, jotka häneen turvaavat" (Ps. 2:11-12). Usko Jumalan Poikaan on pelastukselle välttämätön, sillä ei Isänä, vaan Pojassa Jumala toi meille pelastuksen. Sen tähden on kirjoitettuna: "Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." (Joh. 3:36).

Jumala ei opeta meitä itsensä suhteen -Hän paljastaa itsensä meille moninaisella tavalla. Opilliset sanakäsitteet 4. vuosisadalta Jumalan Pojasta ovat mielikuvituksen tuotetta. Joillekin Hän oli "siitetty" Jumala, toisille "luotu", kolmansille "Jumalasta syntynyt" Jumala, ja kaikki tämä olisi tapahtunut heidän mukaansa jo ennen kaikkea aikaa, eli iankaikkisuudessa. Mitä meitä hyödyttäisi jokin siitetty, luotu, syntynyt Jumala? Jotakin sellaista Jumalaa ei ole olemassakaan. Siittäminen viittaa Poikaan, sellainen on Kirjoitusten selvä todistus, ja tämä on ainosyntyinen Poika, joka kokonaan on peräisin Jumalasta. Hän ei ole Jumalan ja Marian Poika, Hän on yksinomaan Jumalan ainosyntyinen Poika. Monet teologit ajattelevat nykyaikaiseen genetiikkaan vedoten, että yksi Marian munasolu oli saanut jumalallisen hedelmöityksen Pyhän Hengen kautta! - Mutta silloinhan olisi munasolun kromosomien kautta virrannut synnillistä olemusta tuohon jumalalliseen siemeneen, ja olisi jälleen syntynyt sekoitus. Täysin mahdoton ajatus! Tässä yhteydessä sana syntynyt tarkoittaa, että kaikki munasolua myöten on peräisin Jumalasta.

Vanhan Testamentin profeetallinen luonne niin Sanan, kuvien kuin vertauskuvienkin suhteen on ennaltanäkevä ja eteenpäin viittaava ilmestys, jonka toteutuminen vielä on edessäpäin. Vanhan Testamentin todistuksessa oli ydinkysymys: "...todistukseksi siitä, mikä vastedes piti sanottaman." (Hebr. 3:5). Profeetat, joiden kautta Jumalan Henki puhui, katselivat tulevaisuuteen; heille paljastettiin, etteivät he palvelleet itseänsä, vaan meitä (1.Piet. 1:12). Koska tuo Puhuva ja Vaikuttava itse tuli ihmiseksi, me olemme tekemisissä toteutuneen, täyttyneen, henkilökohtaisen Kristuksessa tapahtuneen Jumalailmestyksen kanssa. Profeetat ennustivat, mitä tulisi tapahtumaan, ja apostolit todistivat, että se tapahtui. Sanailmestyksen kautta ilmoitettu ilmestyi, ja "hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti" (Kol. 2:9).

On täysin käsittämätöntä se, miten jumalallisista ilmestyksensanoista syntyy inhimillisiä oppeja, ja miten niin majesteettinen Jumalan ilmestyminen Kristuksessa voidaan selittää filosofis-kolminaisesti. Professori Brunner kirjoittaa siitä: "Samoin on myöskin käsite kolmesta persoonasta enemmän kuin kyseenalainen. Jo Augustinus epäili sitä. (Vgl. "De Trinitate", v. 9). Myöskin K. Barth näyttää olevan osallinen tähän epäilykseen ("Kirchliche Dogmatik", I, I, s. 703). Saatetaan käskeä ajatuksia: 'Sinun tulee toki ajatella näitä kolmea Persoonaa yhtenä'- se ei auta mitään: se pysyy epävarmana horjumisena kolmijumalaisuuden ja yksijumalisuuden välillä. Ei ainoastaan asiakäsite, vaan myöskin tämä persoonakäsite oli aivan liian kömpelö, jotta olisi voitu käsittää ykseyden salaisuus paljastajasta ja ilmoitetusta. Kolmen persoonan rinnakkainasettelu on kuitenkin seuraus siitä, että ei enää ymmärretty pelastushistoriallista ajattelua. Puuhailtiin ilmestyksen transsendenttisen taustan kanssa, tehtiin mietteiden pääkohteeksi sisäkolminainen elämä; tämä on kirkollisen kolminaisuusopin syvä epäraamatullisuus" (E. Brunner, Dogmatik, Band I, s. 243-244).

Profeetat ja apostolit eivät tunteneet mitään kolminaisuutta, ja sen tähden ei myöskään tuo sanamuoto "kolmiyhteinen Jumala" esiinny yhtään kertaa Raamatussa. Miten voisi kolme persoonaa, henkilöä, jotka kaikki ovat itsenäisiä, muodostaa yhden Jumalan? Tätä voidaan kutsua todellakin vain joksikin Raamatulle vieraan ja pakanallisen opin tuotteeksi. Tuo yksi, totinen, Iankaikkinen Jumala on tehnyt itsensä tunnetuksi kolmella eri tavalla: taivaassa Isänä, maan päällä Poikana ja uskovaisissa Pyhän Hengen kautta. Tämä on Pyhien Kirjoitusten todistus. Profeetat ja apostolit ovat kokeneet, nähneet ja tunteneet Hänet sellaisena, kuin Hän on ilmestynyt heille. Samalla tavoin he myöskin julistivat Hänestä. Teologit ovat asettaneet Jumalan päälaelleen ja tehneet yhdestä kolme. Valtaenemmistö heistä myöntää, ettei Raamattu tunne kolminaisuusoppia, mutta siitä huolimatta he edustavat sitä. Miten se voi olla mahdollista?

Pysyy ainaisesti totena se, mitä Herra sanoi: "...eikä Isää tunne kukaan muu kuin Poika, ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa" (Matt. 11:27).


13. Luku

Herran nimi

Sen jälkeen kun Herra Jumala oli antanut kymmenen käskyä, toi Hän samassa luvussa julki hyvin tärkeän ilmaisun: "Joka paikassa, mihin minä säädän nimeni muiston, minä tulen sinun tykösi ja siunaan sinua" (2.Moos. 20:24). Vain siellä, missä Herra Jumala tekee nimensä tunnetuksi, voidaan Häntä palvoa hengessä ja totuudessa Hänen Nimessänsä. Alusta alkaen oli olemassa ihmisiä, joille Herra ilmestyi ja jotka tunsivat Hänen Nimensä. "Ja myöskin Seetille syntyi poika, ja hän antoi hänelle nimen Enos. Siihen aikaan ruvettiin avuksi huutamaan Herran nimeä" (1.Moos. 4:26).

2.Moos. 33:11-23 antaa meille käsityksen Jumalan ilmestyksen ja Hänen Nimensä ilmestyksen tärkeydestä. Siellä, missä Herra puhuu ja antaa armon tulla jonkun ihmisen osaksi, paljastaa Hän myöskin Nimensä. Moosekselle Herra puhui kasvoista kasvoihin. Hänellä oli kaipaus katsella Herran kirkkautta, ja Herra vastasi: "Minä annan kaiken ihanuuteni käydä sinun ohitsesi ja huudan nimen 'Herra' sinun edessäsi" (2.Moos. 33:18-19). Jumala ei jää tuntemattomaksi, itsensä kätkeväksi. Hän astuu esiin Itsensä tunnetuksi tekevänä paljastaaksensa Nimensä.

Herra Jumalan Nimen ilmestystä ei voida korostaa liikaa. Moosesta Herra käski: "Puhu Aaronille ja hänen pojillensa ja sano: Siunatessanne Israelilaisia sanokaa heille: Herra (Jahweh) siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua; Herra (Jahweh) valistakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen; Herra (Jahweh) kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan. Näin he laskekoot minun nimeni israelilaisten ylitse, ja minä siunaan heitä" (4.Moos. 6:23-27).

Siitä lähtien Jumalaa ei ole puhuteltu titteleillä, vaan Hänen nimellänsä. Jos ihmiset kutsuivat Häntä tai toimivat, se tapahtui Hänen nimessänsä. Tämä pätee niin hyvin Vanhassa- kuin Uudessakin Testamentissa.

Jumalan "peruslaki" on se, että Häntä voidaan etsiä, löytää ja kunnioittaa ainoastaan siinä paikassa, missä Hän on paljastanut Itsensä ja nimensä: "...vaan se paikka, jonka Herra, teidän Jumalanne, valitsee teidän sukukuntienne alueelta, ja johon hän asettaa nimensä asuaksensa siellä, se etsikää, ja mene sinne" (5.Moos. 12:5).

Temppelin vihkiäispuheessa Salomo toi julki: "...että kaikki maan kansat tuntisivat sinun nimesi ja pelkäisivät sinua, samoin kuin sinun kansasi Israel, ja tulisivat tietämään, että sinä olet ottanut nimiisi tämän temppelin, jonka minä olen rakentanut" (1.Kun. 8:43).

"Sentähden minun kansani on tunteva minun nimeni, sentähden se on tunteva sinä päivänä, että minä olen se, joka sanon: 'Katso, tässä minä olen'." (Jes. 52:6).

Sama, joka Moosekselle sanoi: "MINÄ OLEN lähetti teidät!" (2.Moos. 3:14), esittäytyy samoin sanoin Israelin kansalle Siinain vuorella: "Ja Jumala puhui kaikki nämä sanat ja sanoi: 'MINÄ OLEN Herra (Jahweh), sinun Jumalasi (Elohim), joka vein sinut pois Egyptin maasta, orjuuden pesästä" (2.Moos. 20:1-2). Profeetta Jesajassa tätä ilmaisua korostetaan erikoisesti: "...MINÄ, Herra (Jahweh), joka olen ensimmäinen ja viimeisten luona vielä sama" (Jes. 41:4). "MINÄ OLEN Herra (Jahweh), se on minun nimeni, minä en anna kunniaani toiselle enkä ylistystäni epäjumalille" (Jes. 42:8). "Minä, MINÄ OLEN Herra, eikä ole muuta pelastajaa, kuin minä... ja MINÄ OLEN Jumala" (Jes. 43:11-12). "Näin sanoo Herra, Israelin kuningas ja sen lunastaja, Herra Sebaot: MINÄ OLEN ensimmäinen, ja MINÄ OLEN viimeinen, ja paitsi minua ei ole yhtäkään Jumalaa" (Jes. 44:6). "MINÄ OLEN Herra, joka teen kaiken" (jae 24). Luvussa 45 sanotaan: "MINÄ OLEN Herra, eikä toista ole, paitsi minua ei ole yhtäkään Jumalaa...MINÄ OLEN Herra, eikä toista ole" (jakeet 5-6). "MINÄ OLEN aina sama, minä olen ensimmäinen, minä olen myös viimeinen. Minun käteni on perustanut maan, minun oikea käteni on levittänyt taivaan; minä kutsun ne, ja siinä ne ovat" (Jes. 48:12-13).

Koko Vanhassa Testamentissa ihmiset ovat tunteneet Herran nimen ja tässä nimessä kutsuneet Jumalaa ja ylistäneet Häntä. Siirtyminen Uuteen Testamenttiin on samoin hyvin selvästi kirjoitettu: "...ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus" (Matt. 1:21). Hän syntyi Pelastajaksi, joka on Kristus, Messias, Herra (Luuk. 2:11). Mutta nimen Hän sai, niin kuin tapa oli, kahdeksantena päivänä ympärileikkaamisen yhteydessä (Luuk. 2:21).

Myöskään Uudessa Testamentissa ei ole yksinomaan kysymys siitä tavasta, miten Jumala ilmestyy, nimittäin Isänä taivaassa, Poikana maan päällä ja Pyhänä Henkenä seurakunnassa. On kysymys nimestä, jossa yksinomaan pelastus ja autuus ovat, ja jossa yksinomaan me voimme puhutella Jumalaa. Meidän pelastukseksemme on Jumala tehnyt itsensä tunnetuksi ainoastaan yhdessä paikassa maan päällä, nimittäin Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme. Joka haluaa löytää Jumalan, hänen täytyy etsiä Häntä sieltä, missä Hän antaa löytää Itsensä, ja nähdä siellä, missä Hän antaa nähdä Itsensä. Samoin Häntä voidaan kuulla vain siellä, missä Hän on kuultavissa, nimittäin siellä, minne Hän on pannut nimensä ja paljastanut sen. Ainoa Jumalan henkilökohtainen kohtaaminen ihmiskunnan kanssa, ja siten myöskin ainoa ihmiskunnan kohtaaminen Jumalan kanssa, on Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme.

Miksi oppineet ovat tehneet Jahwesta Jehovan ja Jahschuasta Jeschuan ja vastaavia sanakäsitteitä, on täysin käsittämätöntä. Hebrealaisten kirjainten merkitys Herran nimelle JHWH täytyy olla sama Vanhassa kuin Uudessakin Testamentissa. Ne eivät salli mitään mielivaltaisesti valittuja muotoja. Jah on lyhyt muoto Jahweh-sanalle -Herra, niin kuin El on lyhyt muoto sanalle Elohim -Jumala. Sana Hallelu-Jah merkitsee: Ylistäkää Jahwea. Jesa-Jah tarkoittaa: Jahweh on Pelastus. Jah-shua tarkoittaa: Jahweh- Pelastaja jne. Herra paljasti Itsensä Israelin Jumalana. Sana Isra-El merkitsee: Jumalan Taistelija; Isma-El merkitsee: Jumala kuulee; Immanu- El tarkoittaa: Jumala meidän kanssamme jne. Missä Herra Jumala todella ilmestyy, siellä hän tekee Itsensä ja nimensä tunnetuksi. Vain tässä nimessä me voimme palvoa Häntä.

Uudessa Testamentissa meidän Herramme aivan erikoisella tavalla korosti Nimitystä "MINÄ OLEN", joka Vanhassa Testamentissa viittaa Jumalaan: "MINÄ OLEN elämän leipä" (Joh. 6:48). "MINÄ OLEN maailman valkeus" (Joh. 8:12). Kaksi jaetta luvussa 8 ovat mitä merkityksellisimmät. Näin sanoo meidän Herramme: "Sentähden minä sanoin teille, että te kuolette synteihinne; sillä ellette usko minua siksi, joka MINÄ OLEN, niin te kuolette synteihinne" (Joh. 8:24). "Niin juutalaiset sanoivat hänelle: 'Et ole vielä viidenkymmenen vuoden vanha, ja olet nähnyt Aabrahamin!' Jeesus sanoi heille: 'Totisesti, totisesti, minä sanon teille: ennenkuin Aabraham syntyi, MINÄ OLEN'." (Tarkka käännös Joh. 8:57-58). "MINÄ OLEN se hyvä paimen" (Joh. 10:14). "MINÄ OLEN ylösnousemus ja elämä" (Joh. 11:25). "Minä olen totinen viinipuu" (Joh. 15:1) jne.

Meidän Herramme on kaikki kaikessa. Sen tähden Hän saattoi liittää tuohon "MINÄ OLEN" perusteellisesti ottaen kaiken, mitä Hän oli ja on ja on oleva. Muistakaamme erikoisesti nuo kohdat nimenomaan profeetta Jesajasta, joissa selvästi on puhe Herrasta, Jahwesta, joka esittelee Itsensä ensimmäisenä ja viimeisenä, ja luo sitten yhteyden Uuteen Testamenttiin. Näin puhuu ylösnoussut ja jälleen palaava Lunastaja: "Älä pelkää, MINÄ OLEN ensimmäinen ja viimeinen" (Ilm. 1:17). "MINÄ OLEN A ja O, sanoo Herra Jumala, joka on ja joka oli ja joka tuleva on, Kaikkivaltias" (Ilm. 1:8). Ennen Häntä ei ole ollut ketään eikä Hänen jälkeensä ole oleva ketään. On olemassa vain yksi Kaikkivaltias.

Poika sanoo: "Minä olen tullut Isäni nimessä" (Joh. 5:43). Hän rukoili: "Isä, kirkasta nimesi!" (Joh. 12:28). Omiinsa viitaten Hän sanoi: "Minä olen ilmoittanut sinun nimesi ihmisille, jotka sinä annoit minulle maailmasta" (Joh. 17:6). Aivan niin kuin maallisessa elämässäkin on tapana, esittelee Herra itsensä nimellänsä vain niille, joilla on henkilökohtainen kohtaaminen Hänen kanssansa, eli todellinen kokemus Hänen kanssansa. Sen me näemme erikoisesti Paavalin kääntymyskertomuksesta: "Hän sanoi: 'Kuka olet, Herra?' Hän vastasi: 'Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat." (Apt. 9:5-6).

Edelleen Hän rukoili: "Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut" (Joh. 17:11). Isän nimi on myöskin Pojan nimi. Vielä kerran Hän korostaa: "Ja minä olen tehnyt sinun nimesi heille tunnetuksi ja teen vastakin" (Joh. 17:26). Niin Hän on tehnyt tähän päivään asti. Hän paljastaa Jeesus-Nimen. Missä tätä nimeä ei tunneta ja käsitetä jumalallisessa merkityksessänsä, ovat ihmiset hurskaassa, epäraamatullisessa traditiossa.

"Rukoilkaa siis te näin: Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi..." (Matt. 6:9). Niin kuin me voimme nähdä, on Isän nimi Pojan nimi. "...kuin hänen perimänsä nimi on jalompi kuin heidän" (Hebr. 1:4).

Iankaikkinen elämä on vain Hänen nimessänsä (Joh. 20:31). Samoin on syntien anteeksiantamus vain Hänen nimessänsä (Apt. 10:43). Perusteellisesti ottaen kaikki, mitä Jumala lahjoittaa tai tekee, tapahtuu Jeesuksen nimessä, jossa Hän paljastaa Itsensä. Samoin ei kukaan Jumalan palvelija käytä jotakin titteliä tai kaavaa, vaan aina nimeä. Kirjoitusten sanan mukaisesti tämä koskee kaikkia uskovaisia: "Ja kaikki, minkä teette sanalla ja työllä, kaikki tehkää Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen Isää Jumalaa hänen kauttansa" (Kol. 3:17).

On tuleva päivä, jolloin jokaisen polven on taivuttava ja jokaisen kielen tunnustettava Jeesuksen nimessä, Jahschua-nimessä, että Hän on Herra -Jahweh (Fil.2: 10-11). Kun Johannes Patmoksen saarella lankesi Hänen jalkoihinsa, sanoi Hän hänelle: "Älä pelkää! MINÄ OLEN ensimmäinen ja viimeinen" (Ilm. 1:17). Ilm. 21 kerrotaan: "Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva heidän keskellänsä, ja he ovat hänen kanssansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa; ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.' Ja valtaistuimella istuva sanoi: 'Katso, uudeksi minä teen kaikki'. Ja hän sanoi: 'Kirjoita, sillä nämä sanat ovat vakaat ja todet'. Ja hän sanoi minulle: 'Se on tapahtunut. MINÄ OLEN A ja O, alku ja loppu. Minä annan janoavalle elämän veden lähteestä lahjaksi. Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja hän on oleva minun poikani" (3-7).


14. Luku

Hyödyllisiä vertailuja

Seuraavassa esitettyjen Vanhasta Testamentista olevien raamatunkohtien tulee tuoda molemmat silmiemme eteen: Lunastajan Jumaluuden ja ihmisyyden. Kun Häntä julistettiin Hänen ihmisyydessänsä, niin kerrotaan Hänestä, että Hänet lähetettiin. Kun taas Hänestä on puhe Herrana, niin kerrotaan samassa yhteydessä, että Hän itse tuli. Kumpikin pitää paikkansa, ja kummallakin on tehtävänä tuoda oikeutukseensa niin inhimillinen kuin jumalallinenkin alue.

Heti syntiinlankeemuksen jälkeen Herra antoi ensimmäisen lupauksen siitä Siemenestä, joka olisi tuleva vaimon kautta, ja joka olisi murskaava käärmeen pään. Käärmeelle Hän puhui: "Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun ja siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän" (1.Moos. 3:15). Jokainen raamatunlukija tietää, että tässä ilmoitettu vaimon siemen on Kristus, Messias. Sen tähden Hän ei milloinkaan kutsunut Mariaa äidiksensä, niin kuin muut tekivät, vaan puhutteli häntä aina "vaimoksi" (Joh. 2:4).

"Ei siirry valtikka pois Juudalta eikä hallitsijansauva hänen polviensa välistä, kunnes tulee hän, jonka se on ja jota kansat tottelevat. Hän sitoo aasinsa viinipuuhun, viiniköynnökseen aasinsa varsan" (1.Moos. 49:10-11). "Iloitse suuresti, tytär Siionin, riemuitse, tytär Jerusalem, sillä sinun kuninkaasi tulee sinulle! Vanhurskas ja auttaja hän on, on nöyrä ja ratsastaa aasilla, aasintamman varsalla " (Sak. 9:9). Matt. 21, Mark. 11, Luuk. 19 ja Joh. 12 kerrotaan, miten Hän tämän lupauksen mukaisesti voittokulussa ratsastaa Jerusalemiin Kuninkaana aasin varsan selässä. Ilm. 5:5 Häntä kuvataan Jalopeurana Juudan suvusta.

"Profeetan minä olen herättävä heille heidän veljiensä keskuudesta, sinun kaltaisesi, ja minä panen sanani hänen suuhunsa, ja hän puhuu heille kaikki, mitä minä käsken hänen puhua. Ja joka ei kuule minun sanojani, joita hän minun nimessäni puhuu, hänet minä itse vaadin tilille" (5.Moos. 18:18-19). Neljässä evankeliumissa Messiasta kuvataan laajasti Profeettana, Ihmisen Poikana. Pietari viittasi saarnassansa Apostolien teoissa 3:22-23 mainittuun raamatunkohtaan seuraavasti: "Sillä Mooses on sanonut: 'Profeetan, minun kaltaiseni, Herra Jumala on teille herättävä veljienne joukosta; häntä kuulkaa kaikessa, mitä hän teille puhuu. Ja on tapahtuva, että jokainen, joka ei sitä profeettaa kuule, hävitetään kansasta." Messias oli Jumala-Profeetta, ja sen tähden on Hänen Sanansa velvoittava ja sitova kaikille niille, jotka haluavat kestää Jumalan edessä, sillä Hänen kauttansa Jumala on lopullisesti puhunut maan päällä ja toteuttanut profeettojen julistaman Sanan.

"...niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen? Ja kuitenkin sinä teit hänestä lähes jumal'olennon, sinä seppelöitsit hänet kunnialla ja kirkkaudella; panit hänet hallitsemaan kättesi tekoja, asetit kaikki hänen jalkainsa alle" (Ps. 8:5-7). Vanhatestamentillisen profetian ja uusitestamentillisen täyttymyksen sopusointu on mitä ihanin: "...joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti. Sen tähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, niin että kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan alla ovat" (Fil. 2:6-10).

"Hän kutsuu minua: 'Sinä olet minun isäni, sinä minun Jumalani ja pelastukseni kallio'. Ja minä asetan hänet esikoiseksi, maan kuninkaista korkeimmaksi" (Ps. 89:27-28). "Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa" (Room. 8:29). "Ja siitä, kun hän jälleen tuo esikoisensa maailmaan, hän sanoo: 'Ja kumartakoot häntä kaikki Jumalan enkelit'" (Hebr. 1:6). "Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen, ja hän on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa" (Kol. 1:14-15). "Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut" (2.Kor. 5:17). "...joka on kuolleitten esikoinen ja maan kuningasten hallitsija!" (Ilm. 1:5).

"Sentähden Herra itse antaa teille merkin: Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel"(Jes. 7:14). "Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi, sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä. Ja hän on synnyttävä pojan, ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä.' Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta" (Matt. 1:20-22).

"Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on Herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas. Herraus on oleva suuri ja rauha loppumaton Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnallansa; se perustetaan ja vahvistetaan tuomiolla ja vanhurskaudella nyt ja iankaikkisesti, Herran Sebaotin kiivaus on sen tekevä" (Jes. 9:5-6).

Lasta, joka on meille syntynyt, Poikaa, joka on meille annettu, kutsutaan samanaikaisesti "Mahtavaksi Jumalaksi" ja "Iankaikkiseksi Isäksi". Molemmat puolet, Lunastajan jumalallinen ja inhimillinen puoli, täytyi julistaa, jotta voitaisiin todeta kulloinenkin tehtäväpiiri. Saman profeetta Jesajan kautta Jumala puhuu: "Vahvistakaa hervonneet kädet, voimistakaa horjuvat polvet. Sanokaa hätääntyneille sydämille: 'Olkaa lujat, älkää peljätkö. Katso, teidän Jumalanne! ...Hän tulee ja pelastaa teidät" (Jes. 35:3-4).

Jumala ei ole milloinkaan sanonut, että Hänellä olisi taivaassa rinnallansa Poika, jonka Hän lähettäisi. Hän Itse tuli ja toi meille pelastuksen Pojassa. Sen tunnusmerkin tuli olla: "Silloin avautuvat sokeain silmät ja kuurojen korvat aukeavat. Silloin rampa hyppii niin kuin peura ja mykän kieli riemuun ratkeaa" (Jes. 35:5-6). Juuri se, mitä tässä julistettiin, toteutui Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme palvelustehtävässä: Sokeat saivat näkönsä ja mykät voivat puhua (Luuk. 7:22)!

Jesaja 40 meille sanotaan: "Huutavan ääni kuuluu: 'Valmistakaa Herralle (Jahweh) tie erämaahan, tehkää arolle tasaiset polut meidän Jumalallemme (Elohim)." "...korota voimakkaasti äänesi, Jerusalem, sinä ilosanoman tuoja. Korota, älä pelkää, sano Juudan kaupungeille: 'Katso, teidän Jumalanne!' Katso, Herra, Herra (Elohim-Jahweh) tulee voimallisena, hänen käsivartensa vallitsee." Vanhan Testamentin Jahweh on Uuden Testamentin Jahshua (Jeesus). Jumala on paljastanut itsensä Isänä meidän yläpuolellamme, Poikana keskuudessamme ja Pyhänä Henkenä meissä. Tällä tavoin Hän toteuttaa oman neuvopäätöksensä Lunastajana lunastetuissa.


15. Luku

Jeesus on Herra

Erikoisesti karismaattisissa kokouksissa ja kokoussarjoissa, joissa luodaan ilmapiiriä, korostetaan yhä uudelleen: "Jeesus on Herra." Mutta se ei mitenkään takaa sitä, että Hän näille ihmisille todella Pyhien Kirjoitusten mielessä olisi Herra. Joka sanoo "Jeesus on Herra", tarkoittamatta sillä Jumalaa, ei ole vielä todella tuntenut Herraa Jumalaa. Kun Jeesusta kuvataan ihmisyydessänsä, silloin me todellakin näemme Hänet Ihmisenä Jumalan rinnalla; nimittäin Ihmisen Poikana ja Profeettana, joka ei itsessänsä pysty tekemään mitään. "Totisesti, totisesti, minä sanon teille: Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän; sillä mitä Isä tekee, sitä myös Poika samoin tekee. ...En minä itsestäni voi mitään tehdä. Niinkuin minä kuulen, niin minä tuomitsen; ja minun tuomioni on oikea, sillä minä en kysy omaa tahtoani, vaan hänen tahtoaan, joka on minut lähettänyt" (Joh. 5:19,30). Tässä ei ole tietävä ja tietämätön, kaikkivaltias ja avuton henkilö toisiansa vastassa Jumaluuden sisällä, vaan tässä puhuu Ihminen Jeesus Kristus, joka ei tee omaansa, vaan Jumalan tahdon.

Samoin kuvaavat Pyhät Kirjoitukset Häntä yhä uudelleen Herrana, Hänen majesteettiseen ilmaisuunsa asti: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä" (Matt. 28:18). Ihmisyydessänsä Jeesus todellakin näytetään Ihmisenä, Profeettana, Puolustajana, Välittäjänä, Ihmisen Poikana Jumalan rinnalla. Siten näki Hänet Stefanuskin: "...hän loi katseensa taivaaseen päin ja näki Jumalan kirkkauden ja Jeesuksen seisovan Jumalan oikealla puolella ja sanoi: 'Katso, minä näen taivaat auenneina ja Ihmisen Pojan seisovan Jumalan oikealla puolella!'" (Apt. 7:55-56). Stefanus näki tuon yliluonnollisen kirkkauden, "Schechinahin". Tässä kirkkaudessa on Ihmisen Poika palaava jälleen: "Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle" (Matt. 25:31).

Tässä tarkastelussa on jälleen kysymys tarkasta tuntemuksesta ja vastaavasta sanamuodosta. Jeesus ei ole vain jokin Herra, vaan Hän on Herra. Hänen syntymänsä yhteydessä sanottiin paimenille: "...joka on Kristus, Herra..." (Luuk.2:11). Juuri samaa tarkoittaa Paavalikin, kun hän kirjoittaa: "...ettei kukaan voi sanoa: 'Jeesus on Herra', paitsi Pyhässä Hengessä" (1.Kor. 12:3-4). On aina kysymys samasta Hengestä (jae 4) ja samasta Herrasta (jae 5), samasta Jumalasta, Raamatun viimeiseen kirjaan asti.

"Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, joka oli ja joka on ja joka tuleva on!" (Ilm. 4:8).

"Sinä, meidän Herramme ja meidän Jumalamme, olet arvollinen saamaan ylistyksen ja kunnian ja voiman" (Ilm. 4:11).

Huolimatta niin moninaisista ja kulloiseenkin yhteyteen kuuluvista kuvauksista ja sanamuodoista on aina kysymys samasta toimivasta Jumalasta ja Herrasta. "...niin kuului taivaassa suuria ääniä, jotka sanoivat: 'Maailman kuninkuus on tullut meidän Herrallemme ja hänen Voidellullensa, ja hän on hallitseva aina ja iankaikkisesti" (Ilm. 11:15).

Ilmestyskirjan 12. luku puhuu samassa yhteydessä Jumalasta ja Hänen Voidellustansa: "Ja minä kuulin suuren äänen taivaassa sanovan: 'Nyt on tullut pelastus ja voima ja meidän Jumalamme valtakunta ja hänen Voideltunsa valta!" (Ilm. 12:10).

Lopulta me saamme tarkoin tietää, kuka se on, joka ottaa kuninkaan vallan: "Me kiitämme sinua, Herra Jumala, Kaikkivaltias, joka olet ja joka olit, siitä, että olet ottanut suuren voimasi ja ottanut hallituksen" (Ilm. 11:17).

Voittajajoukko virittää kristallisella merellä Karitsan ylistyslaulun sanoen: "Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias; vanhurskaat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä kansojen kuningas!" (Ilm. 15:3).

Luvussa 16 kuuluu ääni alttarilta: "Totisesti, Herra Jumala, Kaikkivaltias, totiset ja vanhurskaat ovat sinun tuomiosi" (jae 7).

Järjelle tämä kaikista salaisuuksista suurin on yksinkertaisesti käsittämätön. Sellaiseksi se on jääväkin, sillä se on Jumalan tahto, että me emme voi tutkia eikä perustella Häntä, ei selittää eikä käsittää. Hän haluaisi, että me säilytämme iankaikkisesti Hänelle kuuluvan arvostuksen ja kunnioituksen.

Jeesus Kristus syntyi ihmiseksi ja pyhitettiin lapsena Herralle - Jahwehlle Jerusalemin temppelissä (Luuk. 2:22-24).

Simon otti hänet käsivarsillensa "...ja kiitti Jumalaa ja sanoi: 'Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan..." (Luuk. 2:28-29).

Jesaja 9:5-6 mukaisesti on tuo Lapsi -Poika- "Ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas." Kun Poika puhuu Ihmisenä, niin silloin on Isä suurempi kuin Hän (Joh. 14:28). Mutta kun Hän puhuu Herrana, silloin ovat Hän ja Isä yksi (Joh. 10:30). Isä on taivaassa, Poika maan päällä, ja siitä huolimatta jokaisen tulisi käsittää: "...Isän olevan minussa ja minun olevan Isässä" (Joh. 10:38). On se sitten rinnalla, alapuolella tai Isässä - kaikki pitää paikkansa, jopa selvitykseen asti: "Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän" (Joh. 14:9).

Kun Pietari kuvasi Jeesuksen Kristuksen palvelustehtävää, käytti hän seuraavanlaista sanamuotoa: "Jeesuksen, Nasaretilaisen, sen miehen, josta Jumala todisti teille voimallisilla teoilla ja ihmeillä ja merkeillä, joita Jumala hänen kauttansa teki teidän keskellänne, niinkuin te itse tiedätte, hänet, joka teille luovutettiin, Jumalan ennaltamäärätyn päätöksen ja edeltätietämyksen mukaan, te laista tietämättömien miesten kätten kautta naulitsitte ristille ja tapoitte. Hänet Jumala herätti ja päästi kuoleman kivuista, niinkuin ei ollutkaan mahdollista, että kuolema olisi voinut hänet pitää" (Apt. 2:22-24). Hän oli ihminen; ihmisenä Hän kuoli liharuumiissansa ja ylösnousemuksen kautta voitti kuoleman, jotta mekin tulisimme lunastetuiksi tästä kuoleman ruumiista ja voisimme tulla muutetuiksi ylösnousemusruumiiseen.

Pietari jatkaa: "Herra (Jahweh) sanoi minun Herralleni (Jaschua): Istu minun oikealla puolelleni, kunnes minä panen sinun vihollisesi sinun jalkojesi astinlaudaksi'! Varmasti tietäköön siis koko Israelin huone, että Jumala on hänet Herraksi ja Kristukseksi tehnyt, tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte" (Apt. 2:34-35).

Apostoli Paavali sanoo: "...vaan me puhumme salattua Jumalan viisautta, sitä kätkettyä, jonka Jumala on edeltämäärännyt ennen maailmanaikoja meidän kirkkaudeksemme", ja kuvaa ristille lyötyä Lunastajaa Kirkkauden Herraksi, jota kukaan tämän maailman valtiaista ei ollut tuntenut, "...sillä jos he olisivat sen tunteneet, eivät he olisi kirkkauden Herraa ristiinnaulinneet" (1.Kor. 2:7-8).

6. luvussa Korinttolaisille hän jatkaa: "...ja Jumala, joka herätti kuolleista Herran, on herättävä meidätkin voimallansa" (jae14).

Joka kääntyy Kristuksen puoleen, se ei käänny seimessä olevan lapsen puoleen tai jonkin Marian käsivarsilla lepäävän imeväisen puoleen, vaan ristiinnaulitun, kuolleen ja ylösnousseen Herran puoleen. Tämä Herra esitellään meille ylösnousemuksensa jälkeen jopa "Henkenä". Tähän asti me olemme Joh. 4:24 lukeneet ainoastaan, että Jumala on Henki, ja jotka haluavat rukoilla Häntä, niiden täytyy rukoilla Häntä Hengessä ja totuudessa. Tässä Herra nyt esitellään meille tällä tavoin: "Sillä Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siinä on vapaus" (2.Kor. 3:17). Apostoli jatkaa edelleen: "Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki" (2.Kor. 3:18).

Mikä jollekin tarjoaa epämääräisen kuvan, sen toinen näkee sopusointuisena kokonaisuutena, joka ei voisi olla täydellisempi. 2.Kor. 4 Paavali puhuu Kristuksen kirkkaudesta, joka on Jumalan kuva ja kirjoittaa: "Sillä me emme julista itseämme, vaan Kristusta Jeesusta, että hän on Herra." Kohokohdan muodostaa sitten seuraava jae: "Sillä Jumala, joka sanoi: 'Loistakoon valkeus pimeydestä' on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa" (jakeet 5 ja 6).


16. Luku

Joka tunnustaa Jeesuksen...

Oikea vai väärä tunnustus?

Protestanttisten ryhmittymien ja vapaakirkollisten yhteisöjen herätysliikkeissä ja kokoussarjoissa asetetaan suuri arvo Jeesuksen Kristuksen tunnustamiselle. Kokoussarjoissansa antavat evankelistat kääntymistä varten eteen tulevien sanella perässänsä tunnustautumisen Kristukseen. Puhuja vakuuttaa sitten heille, että he nyt ovat tulleet Jeesuksen Kristuksen omaisuudeksi. Mutta niin kuin on kaikkien muidenkin aiheiden ja todistusten suhteen, niin on tässäkin kohden kysymys siitä, että tarkastellaan asiaa raamatullisesti, sillä ei jokainen, joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, ole sen johdosta vanhurskautettu Jumalan edessä.

Henkilökohtaisella tunnustautumisella Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, on meidän pelastuksemme kannalta mitä suurin merkitys! Jumalan vihollisen ja vastustajan on myöskin tässä kohden jälleen onnistunut puolinaisilla totuuksilla saada aikaan kokonaisia petoksia, sillä hän käyttää samoja sanamuotoja. Me otamme esiin vain kolme sanankohtaa osoittaaksemme, miten vastapuoli käyttää Sanaa väärin.

Riivatuista henget huusivat ja tunnustivat: "Ja katso, he huusivat sanoen: 'Mitä sinulla on meidän kanssamme tekemistä, sinä Jumalan Poika?'..." (Matt. 8:29). Evankelista Markus kertoo: "Ja kun saastaiset henget näkivät hänet, lankesivat he maahan hänen eteensä ja huusivat sanoen: 'SINÄ olet Jumalan Poika!'" (Mark. 3:11). Ja Luukas kirjoittaa: "Voi, mitä SINULLA on meidän kanssamme tekemistä, Jeesus Nasaretilainen? Oletko tullut meitä tuhoamaan? Minä tunnen SINUT, kuka olet, sinä Jumalan Pyhä!' ...Myös lähtivät riivaajat ulos monesta, huutaen ja sanoen: 'SINÄ olet Jumalan Poika!'" (Luuk. 4:34, 41).

Eräs Jumalan mies sanoo eräälle sairaalle: "Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä, nouse ja käy!" (Apt. 3:6), ja sitten kerrotaan, että pahat henget ottivat Jeesuksen nimen suuhunsa ja siten jopa käyttivät oikeata nimitystä "Jeesus Nasaretilainen" tai "Jumalan Poika".

Mutta ilman henkilökohtaista kokemusta Jeesuksen Kristuksen kanssa ja suhdetta Häneen ei oikein muotoiltu tunnustuskaan hyödytä mitään. Ensin täytyy tulla osaksi ilmestys taivaasta. Tunnustus ja seuraaminen kuuluvat väistämättömästi yhteen. Sama koskee myöskin kuuliaisuutta: "Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä" (Joh. 3:36).

Sydämen uskon täytyy edeltää kääntymystä: " 'Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi'; se on se uskon sana, jota me saarnaamme. Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut" (Room. 10:8-9). Paavali ilmaisee tällä tavoin: "Minä uskon, sentähden minä puhun" (2.Kor. 4:13). Tunnustus, jota ei ole lausuttu uskossa Kristukseen, Herraan, ja Jumalan Sanaan, on merkityksetön.

Apostoli Johannes sanoo: "Kuka on se, joka voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?" (1.Joh. 5:5).

Kiusauskertomuksen lopussa paholainen sanoi seisoessaan Herran vierellä temppelin harjalla: "Jos sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy tästä alas!" (Luuk. 4:9).

Tunnustusta Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, voivat kaikki käyttää, niin jumalanlapset kuin paholaisenlapsetkin, kaikenlaiset kristityt, antikristukseen asti. Tunnustus on kuitenkin pätevä vain silloin, kun se todellisuudessa on sidottu Kirjoitusten kokonaistodistukseen ja henkilökohtaiseen uskoon ja kuuliaisuuteen Jumalaa kohtaan. Ihmisen täytyy vastaanottaa suora ilmestys Jeesuksesta.

Mikä tuottaa suuria vaikeuksia monille teologeille on 1.Joh. 4: "Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi (Messias), lihaan tulleeksi, on Jumalasta; ja yksikään henki, joka ei tunnusta Jeesusta, ei ole Jumalasta; se on antikristuksen henki" (jakeet 2-3). Myöskin tässä kohden on kysymys paljon enemmästä, kuin mitä ensisilmäyksellä on nähtävissä. On kysymys totisesta tunnustuksesta ja sen käsittämisestä, että Jahweh tuli lihaan Jahschuana - Jahweh-Pelastajana, Jumalan Voideltuna, Kristuksena, joka on Herra.

Pinnallinen huulten tunnustus, opittu tai mukana lausuttu uskontunnustus, menevät kumpikin todellisen ytimen ohitse. Johanneksen mukaisesti jokainen henki, joka ei tällä tavoin tunnusta Jeesusta, ei ole Jumalasta, vaan on pikemminkin antikristuksen henki. Joka julistaa jotakin muuta Jeesusta paljastaa siten, ettei hänellä ole mitään Jumalan tuntemusta, joka perustuu siihen, että Vanhan Testamentin Jahweh on Uuden Testamentin Jeesus. Joka kieltää tämän, sille Jumalan Sana sanoo jumalallisella arvovallalla, että hän on joutunut antikristuksen hengen uhriksi.

Miten Hänen lihaan tulemisensa, Hänen ihmiseksi tulemisensa suhteen on, sen tuo Paavali esiin vielä perusteellisemmin: "...sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden ja tuomitsemalla synnin lihassa, että lain vanhurskaus täytettäisiin meissä, jotka emme vaella lihan mukaan, vaan Hengen" (Room. 8:3-4).

Koska ihminen oli langennut syntiin tässä ruumiissansa ja siten joutunut kuoleman valtaan, täytyi Lunastajan luonnollisestikin tulla syntisen lihan hahmoon. Sen tähden oppi siitä, että Maria olisi ollut synnitön, on antikristillinen. Kristus oli pyhä -synnitön, tahraton (1.Piet. 1:19). Mutta Hänen täytyi tulla syntiseen lihaan kohottaaksensa langenneen luomakunnan syntisestä tilastansa. Hänen täytyi tyydyttää lain vaatimus ja ottaa yllensä se kirous, joka oli kohdannut meitä (Gal. 3:13).

Ei ole olemassa mitään pyhän Marian tahratonta sikiämistä, sillä hän oli osa langennutta luomakuntaa. On olemassa vain yksi Maria, jota käytettiin vastaanottamaan Synnitön syntiseen. On siis kysymys pyhästä, jumalallisesta sisällöstä epäpyhässä astiassa. Samalla tavoin ottavat synnissä syntyneet ihmiset Kristuksen vastaan. Myöskin he kantavat osana langennutta luomakuntaa tätä taivaallista aarretta maallisissa astioissa. Ei ole kysymys astiasta, vaan kallisarvoisesta sisällöstä. "Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä" (2.Kor. 4:7).

Joka siis vain pinnallisesti sanoo: "Jeesus on Jumalan Poika", ja samalla ajattelee ja uskoo mitä haluaa, ei ole lainkaan käsittänyt kysymyksessä olevaa asiaa. Myöskin joka vain kevyesti toteaa: "Minä uskon, että Jeesus on tullut lihaan", ei vielä läheskään ole tuonut julki sitä, mitä meille on jätetty Pyhien Kirjoitusten todistuksessa. Hän itse oli virheetön, synnitön; Häneen ei saatanalla ollut mitään oikeutta. Mutta Hänet täytyi tehdä synniksi kaikkien puolesta ja Hänen täytyi suorittaa hinta tai rangaistus, jonka Jumalan vanhurskaus syntien tähden vaati. Sen tähden Hänen täytyi kuolla meidän puolestamme, lunastaaksensa ja vapauttaaksensa meidät kuolemalta. "Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme" (Room. 6:23).

On vielä toinen tärkeä kohta, josta antikristillinen oppi ja suunta voidaan tuntea. 2. Johanneksen kirje 7 Paavali tuo julki: "Sillä monta villitsijää (harhaopettajaa) on lähtenyt maailmaan, jotka eivät tunnusta Jeesusta Kristukseksi, joka oli lihaan tuleva; tämä tämmöinen on villitsijä (harhaopettaja) ja antikristus." On merkille pantavaa, ettei niinkutsutussa apostolisessa uskontunnustuksessa ole löydettävissä mitään Jeesuksen Kristuksen ruumiillisesta paluusta. Siinä voidaan ainoastaan lukea: "...Joka on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita." Mutta lopputuomiolla ei ole ylipäätänsä mitään tekemistä Jeesuksen Kristuksen paluun kanssa!

Välittömästi taivaaseen astumisen jälkeen sanottiin opetuslapsille: "Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen, on tuleva samalla tavalla, kuin te näitte hänen taivaaseen menevän!" (Apt. 1:11). Ylösnousseella Jeesuksella Kristuksella oli ylösnousemusruumis, jossa Hän saattoi syödä ja juoda, ja jonka haavoihin Tuomas saattoi asettaa kätensä (Joh. 20:27). "Niin Jeesus sanoi heille: 'Lapset, onko teillä mitään syötävää?... Niin Jeesus meni ja otti leivän ja antoi heille, ja samoin kalan" (Joh. 21:5, 13).

Joka hengellistää Jeesuksen Kristuksen tulemuksen, paljastaa antikristillisen hengen ja kannattaa antikristillistä oppia. Joh.14 mukaisesti Herra on mennyt valmistamaan omillensa sijaa, ja Hän tulee jälleen ottaaksensa meidät luoksensa. Silloin toteutuu se, mitä 1.Kor. 15 jakeesta 51 alkaen, ja 1.Tess. 4 jakeesta 13 alkaen, niin kuin muissakin kohdissa on kirjoitettuna. Jumalan pelastussuunnitelman ymmärtäminen sellaisena kuin se oli profeetoilla ja apostoleilla on kadonnut, koska kirkkohistorian aikana ei ollut todellisia apostoleja eikä profeettoja, jotka apostolis-profeetallisella tavalla olisivat jatkaneet julistusta. Antikristillinen oppi perustuu siihen, ettei uskota Jeesuksen Kristuksen ruumiilliseen paluuseen Ylkänä, joka noutaa Morsiamensa (Matt. 25). Uskontunnustuksessa ei myöskään sanota mitään siitä, että ensimmäisessä ylösnousemuksessa Kristuksessa poisnukkuneet herätetään katoamattomuudessa, Kristuksessa elävät muutetaan ruumiillisesti (1.Kor. 15; 1.Tess. 4), kuin ei myöskään mitään Karitsan häistä (Ilm. 19) tai Tuhatvuotisesta Valtakunnasta (Ilm. 20).

Sama Jeesus Kristus, joka on noussut taivaaseen, on tuleva takaisin ottaaksensa luoksensa omansa, ennenkuin suuri ahdistuksen- ja tuomionaika lankeaa tämän maan ylle. Joka tapauksessa ei ole kysymys vain jostakin muodollisesta huulten tunnustuksesta, vaan todellisesta Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, ilmestyksestä. Molempien täytyy olla raamatullisia: meidän todistuksemme Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta, ja myöskin siinä suhteessa Hänestä, että Hän on Herra. Myöskin täytyy meidän todistuksemme Hänen ensimmäisestä tulemuksestansa (1.Joh. 4) niin kuin Hänen paluustansakin (2.Joh. 7) pitää paikkansa.


17. Luku

Ihminen Jeesus Kristus

"Katso ihmistä!", sanoi Pilatus (Joh. 19:5). Herra kuvataan Pyhissä Kirjoituksissa syntymästä kuolemaansa asti niin selvästi ihmiseksi, etteivät monet juuri sen tähden pääse minkäänlaiseen selvyyteen asian suhteen. Hän syntyi tähän maailmaan niin kuin kaikki muutkin ihmiset, Hänet kiedottiin kapaloon ja asetettiin seimeen (Luuk. 2:7). Hän söi ja joi, Hän väsyi ja nukkui, Hän itki ja rukoili. Kuollessaan Hän huusi kovalla äänellä Sanat: "'Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni!' Ja sen sanottuaan hän antoi henkensä." (Luuk. 23:46). Hän teki tämän meidän sijastamme, koska Hänen täytyi kokea meidän asemamme ja sen seurauksena meidän eromme Jumalasta todellisuutena, Hän huudahti: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? (Matt. 27:46). Me olimme Jumalan hylkäämät. Hän otti meidän paikkamme, meidän velkamme ja syntimme pantiin Hänen yllensä. Jumala, Henki, vetäytyi pois tässä hetkessä.

Kuitenkin seuraavassa hetkessä, kun keihäs tunkeutui Hänen kylkeensä ja veri vuoti meidän anteeksiantamukseksemme, toteutui Sana: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa..." (2.Kor. 5:19). Molemmat pitävät paikkansa: Ensin erotettu, sitten sovitettu.

Tämä kaikki oli tarpeen syntisen ihmisen tähden: "...sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden ja tuomitsemalla synnin lihassa (Room. 8:3). Miten tämä lähettäminen tapahtui, kerrotaan myöskin: "Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan" (Gal. 4:4-5).

Herra tuli palvelijaksi: "...vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti" (Fil. 2:7-8). Häntä kuvataan orjaksi Herran tahdon tekemisen yhteydessä. Profeetta Jesajassa tuodaan lunastussuunnitelma hyvin selvästi esiin yksityiskohdittain. Myöskin käsite orja, "palvelija", on siellä: "Katso, minun palvelijani, jota minä tuen, minun valittuni, johon minun sieluni mielistyi. Minä olen pannut Henkeni häneen, hän levittää kansakuntiin oikeuden."(Jes. 42:1). Uudessa Testamentissa tämä sama kohta toistetaan Matt.12:17-21. Siellä sanotaan: "...että kävisi toteen, mikä on puhuttu profeetta Esaiaan kautta." Ja se toteutui.

Matt. 3 kerrotaan, kuinka Jumalan mieltymys tuli Ihmisen Jeesuksen Kristuksen ylle: "Kun Jeesus oli kastettu, nousi hän kohta vedestä, ja katso, taivaat aukenivat, ja hän näki Jumalan Hengen tulevan alas niinkuin kyyhkysen ja laskeutuvan hänen päällensä. Ja katso, taivaista kuului ääni, joka sanoi: 'Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt'." (jakeet 16-17). Tuo ruumis oli kuolevainen ja sen tähden täytyi Hengen tulla Hänen yllensä, asettaaksensa vaatimuksen tämän ruumiin muuttumisesta kuolemattomuuteen. Samanaikaisesti tapahtui palvelukseen asettaminen. Niin todistaa Pietari siitä Apt. 10:38.

Matt. 17:2-5 tuodaan silmiemme eteen kirkastaminen ihmisyydestä Jumaluuteen ja "mieltymykseen", josta luvussa 3:17 puhuttiin. Siihen lisättiin: "Kuulkaa Häntä!" Totiset Jumalan pojat ja tyttäret kuuntelevat Häntä, uskovat Jeesuksen Kristuksen Evankeliumin, antavat kastaa itsensä raamatullisesti ja vastaanottavat sitten samalla tavalla esikoisten kanssa Pyhän Hengen, jonka kautta Jumala itse todistaa olevansa mieltynyt myöskin heihin.

Jumalan kuvaksi luotu ihminen varustettiin vapaalla tahdolla, jota hän käytti tekemään väärän ratkaisun, ja joutui kadotetuksi. Koska Jumala oli luonut ihmisen "lankeavaksi", täytyi Hänen itsensä ottaa vastuu hänen pelastuksestansa. Kristuksen kautta elämään tulleessa uudessa luomakunnassa lepää kaikkien Jumalan poikien ja tyttärien yllä samalla tavalla Jumalan mieltymys, niin kuin on ollut Esikoisen suhteen. Heidät on nostettu ylös syntiinlankeemuksesta ja heidät on asetettu jumalalliseen asemaan. Kaikkien Jumalan poikien ja tyttärien täydellistämisessä on tuleva julki, että myöskin heillä oli vapaa tahdonratkaisu, mutta että he vapaaehtoisesti ratkaisivat Jumalan tahdon puolesta esikoisten esikuvan mukaisesti: "...älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun." (Luuk. 22:42). "Sinun tahtosi, minun Jumalani, minä teen mielelläni!" (Ps. 40:9).

"Teidätkin, jotka ennen olitte vieraantuneet ja mieleltänne hänen vihamiehiänsä pahoissa teoissanne, hän nyt on sovittanut Poikansa lihan ruumiissa kuoleman kautta, asettaakseen teidät pyhinä ja nuhteettomina ja moitteettomina eteensä" (Kol. 1:21).

"Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia" (Hebr. 2:14-15). Tämä on tuo ihana Evankeliumin sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, meidän Herrastamme ja Lunastajastamme.

Vanhassa Testamentissa lunastussuunnitelma esitettiin varjokuvallisesti erilaisien uhrien, jumalanpalveluksen ja vertauskuvien kautta. Ihminen ei voinut Jumalasta erotettuna astua Hänen läsnäoloonsa. Hän tarvitsi sovitusuhrin, välittäjän, puolustajan tai ylipapin. Aluksi oli vain yksittäisiä henkilöitä, kuten esimerkiksi Aabraham, joka poikansa Iisakin uhraamisen kautta (1.Moos. 22) viittasi Messiaaseen, jonka Jumalan Poikana tuli kuolla meidän tähtemme. Iisak kantoi puut, joiden päälle hänet myöhemmin asetettiin uhrina. Kristus kantoi ristinsä, jolle Hänet sitten lyötiin. Egyptistä ulos johtamiseen asti Herra Jumala puhutteli Aabrahamin jälkeläisiä Israelin kansaksi. Lunastuksen ja vapautuksen ajankohdasta lähtien (2.Moos. 12:3) Israelia kutsutaan seurakunnaksi. Mooses astui eri tilanteissa esiin välittäjänä ja puolustajana. Hän oli se, joka toi Jumalan Sanat suoraan Jumalan kansalle. "...hänet Jumala lähetti päämieheksi ja lunastajaksi sen enkelin kautta, joka hänelle orjantappurapensaassa oli ilmestynyt" (Apt. 7:25-38).

Messiaan täytyi olla Profeetta, Välittäjä, Puolustaja, Ylipappi jne. Mooses toimi jo Kristuksen Hengessä, kun hän rukoili: "Jospa nyt antaisit heidän rikoksensa anteeksi! Mutta jos et, niin pyyhi minut pois kirjastasi, johon kirjoitat." (2.Moos. 32:32). Jumalan kansa oli hänen sydämellänsä ja sen tähden hän rukoili heidän puolestansa.

Kerran vuodessa ylipappi meni kaikkeinpyhimpään suorittaaksensa sovitustoimenpiteet Jumalan kasvojen edessä kansan puolesta. Kristuksesta sanotaan: "Mutta kun Kristus tuli tulevaisen hyvän ylimmäiseksi papiksi, niin hän suuremman ja täydellisemmän majan kautta, joka ei ole käsillä tehty, se on: joka ei ole tätä luomakuntaa, meni, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen." Tämä iankaikkinen lunastus tuli mahdolliseksi, koska Kristus "...iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!" (Hebr. 9:11-14).

Mitä tulee puolustajaan, niin on todennäköisesti Job kuvannut hänet osuvimmalla tavalla. Vaikka hän jo aikaisemmin oli huudahtanut: "Minä tiedän Lunastajani elävän" ja oli vakuuttunut siitä, että olisi näkevä Jumalan (Job. 19:23-27), korostaa hän puolustajan tai välittäjän välttämättömyyttä: "Jos silloin on hänen puolellansa enkeli, välittäjä, yksi tuhansista, todistamassa ihmisen puolesta hänen vilpittömyyttään, niin Jumala armahtaa häntä ja sanoo: 'Vapauta hänet, ettei hän mene hautaan; minä olen saanut lunastusmaksun. Silloin hänen ruumiinsa taas uhkuu nuoruuden voimaa, hän palajaa takaisin nuoruutensa päiviin" (Job. 33:23). Tässä ei ole kysymys vain jostakin puolustajasta ja sovituksesta, vaan koko ihmisen lunastuksesta, johon sisältyvät niin sielu, henki kuin ruumiskin. Lunastetut saatetaan todellakin ensimmäisessä ylösnousemuksessa takaisin heidän nuoruutensa kukoistukseen. He tulevat olemaan absoluuttisen täydellisessä tilassa. Ei ole oleva enää mitään epätäydellistä, ei imeväisiä eikä vanhuksia, vaan he kaikki tulevat olemaan ainaisesti ilman jälkeäkään synnistä, sairaudesta tai vanhenemisesta.

Ihmisestä, joka on tullut tietoiseksi siitä, että hän voi kääntyä Jumalan puoleen, kirjoittaa Job edelleen: "Hän rukoilee Jumalaa, ja Jumala mielistyy häneen ja antaa hänen riemuiten katsella hänen kasvojaan; niin hän palauttaa ihmiselle hänen vanhurskautensa." Se on Jumalan Kristuksessa meille lahjoittama täydellinen vanhurskaus. Sellaisesta ihmisestä voidaan sanoa: "Hänpä nyt laulaa muille ihmisille ja sanoo: 'Minä olin tehnyt syntiä ja vääristänyt oikean, mutta ei sitä kostettu minulle; hän pelasti minun sieluni joutumasta hautaan, ja minun henkeni saa iloiten katsella valkeutta!" (Job. 33:26-28).

Uuden Testamentin uskoon tulleina me tarvitsimme myöskin Ylipapin: "Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä" (Hebr. 4:15).

Me tarvitsimme myöskin Välittäjän: "Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, Ihminen Jeesus Kristus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä" (1.Tim. 2:5-6).

"Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa" (1.Kor. 15:22). "Ensimmäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen ihminen on taivaasta. Minkäkaltainen maallinen oli, senkaltaisia ovat myös maalliset; ja minkäkaltainen taivaallinen on, senkaltaisia ovat myös taivaalliset. Ja niinkuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen kuva" (1.Kor. 15:47-49). Tässä asetetaan silmiemme eteen Kristus Taivaallisena Ihmisenä, toisena Aadamina, jonka kuvan mukaisesti meidät muovataan.

Kaikkialla, missä me näemme Jeesuksen Kristuksen Jumalan rinnalla, Hänet näytetään meille ihmisenä tehtävässä, joka ihmiskunnan lunastuksen toteuttamiseksi välttämättä tarvittiin. Me näemme Hänet Ihmisen Poikana, Daavidin Poikana, Kuninkaana ja Profeettana, Ylipappina, Välittäjänä, Puolustajana, Jumalan Karitsana, Jumalan Sanana, Jumalan Tienä, Elämän Leipänä jne. "Jeesus yksin"- oppia (Jesus Only) eivät profeetat ja apostolit vahvista sen paremmin kuin kolminaisuusoppiakaan. On yksinkertaisesti kysymys siitä, että Jumala haluaisi asettaa ihmisen Jumalan lapsen asemaan, eli tehdä hänestä Jumalan pojan tai tyttären. Sen tähden Jeesus Kristus tuli Esikoiseksi monien veljien keskellä (Room. 8:29). Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus sanoi Maria Magdalenalle: "Älä minuun koske, sillä en minä ole vielä mennyt ylös Isäni tykö; mutta mene minun veljieni tykö ja sano heille, että minä menen ylös, minun Isäni tykö ja teidän Isänne tykö, ja minun Jumalani tykö ja teidän Jumalanne tykö" (Joh. 20:17).

Niin kuin Jumala Hengen kautta siitti Jumalan Pojan, niin täytyy meidänkin kokea uudestisyntyminen Hengensiittämisen kautta, jonka Herra Jeesus vaati pakollisena Jumalan valtakuntaan pääsemiseksi: "Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa... Mikä lihasta on syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on Henki" (Joh. 3:3,6). "sillä kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme" (1. Joh.5:4). Kaikki uskonnolliset toimenpiteet ovat turhia -Jumalan täytyy toimia, muutoin ei tapahdu yhtään mitään. Mutta Hän voi toimia vain niissä, jotka tunnistavat Hänen Pojassa tapahtuneen toimintansa heidän pelastukseksensa.

"Sillä hänen, jonka tähden kaikki on ja jonka kautta kaikki on, sopi, saattaessaan paljon lapsia kirkkauteen, kärsimysten kautta tehdä heidän pelastuksensa päämies täydelliseksi. Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne, jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä. Sentähden hän ei häpeä kutsua heitä veljiksi, kun hän sanoo: 'Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä'." (Hebr. 2:10-12; Ps. 22:23). Tätä ylösnoussutta Lunastajaa, joka kutsuu opetuslapsia veljiksensä, puhuttelee Tuomas "Minun Herrakseni ja minun Jumalakseni" (Joh. 20:28).

Poikien ja tyttärien täydellistämiseen asti pysyy Jeesus Kristus Puolustajana Isän luona: "Lapsukaiseni, tämän minä kirjoitan teille, ettette syntiä tekisi; mutta jos joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. Ja hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien" (1.Joh. 2:1-2). Sama apostoli kirjoittaa: "Katsokaa, minkäkaltaisen rakkauden Isä on meille antanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi, joita me olemmekin. Sentähden ei maailma tunne meitä, sillä se ei tunne häntä. Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on" (1.Joh. 3:1-2).

Tästä täydellistämisestä apostoli Paavali sanoo: "Sillä hänen pitää hallitseman 'siihen asti, kunnes hän on pannut kaikki viholliset jalkojensa alle'." (Ps. 110:1). "Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. Sillä 'kaikki hän on alistanut hänen jalkojensa alle'." (Ps. 8:7). "Mutta kun hän sanoo: 'kaikki on alistettu', niin ei tietenkään ole alistettu se, joka on alistanut kaiken hänen allensa. Ja kun kaikki on alistettu Pojan valtaan, silloin itse Poikakin alistetaan sen valtaan, joka on alistanut hänen valtaansa kaiken, että Jumala olisi kaikki kaikissa" (1.Kor. 15:25-28). Selvemmin sitä ei voida sanoa. Kun Pojan tehtävä on täytetty, kaikki Jumalan pojat ja tyttäret muutettu Hänen kuvansa kaltaisiksi, iankaikkisesti täydellisiksi, kun kaikki viholliset on hävitetty ja kuolema poistettu, silloin on Jumala jälleen oleva kaikki kaikessa. Iankaikkisuudessa ei tulla puhumaan Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä, niin kuin ei iankaikkisuudesta siitä ollutkaan puhe, vaan silloin on jälleen oleva, niin kuin oli ennen ajan alkua: Jumala kaikki kaikessa. Amen.



18. Luku

Kaste

Pyhät Kirjoitukset antavat myöskin täyden tiedon raamatullisesta kasteesta. Koko kristikunnassa kastetaan, mutta valitettavasti senkin suhteen on tapahtunut hyvin paha harhaan meno. Sen tähden esitetään nyt tässä kaste Pyhien Kirjoitusten mukaisesti sellaisena, kuin mitä se suoritettiin uusitestamentillisen seurakunnan alussa. Lukijalle saattaa olla kauhistuttavaa saada tietää, että hyvin monet ulkonaisesti Jumalan palvelijoina toimivat ovat itse erehtyneet. Onhan kuitenkin yleisesti tiedossa, etteivät kirkot ja vapaakirkot aina ole pitäytyneet kiinni Raamattuun, vaan kirkkokunnissaan päteviin määräyksiin ja käsityksiin.

Meidän HERRAmme sanoo: "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu..." (Mark. 16:16). Ensimmäinen edellytys kastamiselle on HERRAn itsensä vaatimus siitä, että kastettava uskoo. Niin kuin Room. 10:17 sanotaan, tulee usko kuulemisesta, saarnan kuulemisesta, mutta saarna tulee Jumalan Sanasta. Tältä perustalta lähti lähetyskäsky Evankeliumin julistamiseksi ja uskoontulleiden kastamiseksi. Tämä tosiasia vahvistetaan Pietarin ensimmäisen saarnan yhteydessä koko apostolisessa käytännössänsä: "Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin" (Apt. 2:41). Aluksi on tärkeätä se, että ihmiset kuulevat Sanan julistusta ja tekevät henkilökohtaisen ratkaisunsa Kristuksen puoleen.

Seuraavan esimerkin tulee osoittaa meille selvästi sen, että henkilökohtainen usko todellakin on tinkimätön edellytys raamatulliselle kasteelle. Jumalan Henki lähetti evankelista Filippuksen etiopialaisen hoviherran luokse, joka paluumatkallansa Jerusalemista luki vaunussansa profeetta Jesajaa. Tälle hän julisti Evankeliumia. Siihen tuo mies sanoi aivan spontaanisti: "Katso, tässä on vettä. Mikä estää kastamasta minua?" Jumalan mies tiesi uskon välttämättömyyden ja vastasi aarteiston hoitajalle: "'Jos sinä uskot koko sydämestäsi, niin se voi tapahtua!' Tämä vastasi: 'Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.' Ja hän käski pysäyttää vaunut, ja he astuivat kumpikin veteen, sekä Filippus että hoviherra, ja Filippus kastoi hänet"(Apt. 8:36-38). Johannes Kastajan, meidän HERRAmme ja apostolien aikana kastettiin ainoastaan upottamalla. Molemmat, niin kastettava kuin kastajakin astuivat veteen. Niin oli myöskin Jeesuksen Kristuksen kasteen suhteen: "Kun Jeesus oli kastettu, nousi hän vedestä..." (Matt. 3:16). Kaste, jossa kastettava ei mene veteen, tule kastetuksi upottamalla ja jälleen nouse ylös vedestä, ei ole Kristuksen eikä apostolien kaste - ei siis raamatullinen kastetapa.

Opetuslapset olivat erittäin hyvin ymmärtäneet HERRAansa ja sen, mitä Hän oli sanonut: "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu..." (Mark. 16:16). Pyhissä Kirjoituksissa ja ensimmäisissä vuosisadoissa Kristuksen jälkeen ei ole mitään viittausta siihen, että jokin imeväinen olisi kastettu. Pyhät kirjoitukset eivät tunne mitään kummeja eivätkä myöskään mainitse mitään siitä, että jokin imeväinen olisi kasteen kautta vapautettu perisynnistä, ja olisi tietämättänsä tehty jumalanlapseksi. Sanaa "perisynti" ei edes ole Raamatussa, eikä myöskään kerrota mitään jostakin uudestisyntymästä kasteen kautta. Joka vastaanottaa Jumalan Sanan totuutena, on itse antava Pyhien Kirjoitusten vakuuttaa itsensä. Ainoastaan Kirjoitukset merkitsevät uskovaiselle jotain.

Niin kuin selvästi käy julki Pietarin ensimmäisestä saarnasta ja kaikista muista tapauksista, edeltää kastetta parannus, eli katumus (Room. 2:4) joka johtaa kääntymykseen Kristuksen luokse. Jokin imeväinen ei ole lainkaan tietoinen siitä, mistä on kysymys; sillä ei ole synnintuntoa eikä se voi tuntea katumusta. Imeväisten vihmominen tai valelu ei itseasiassa ole mikään kaste. Opinkappale "Ympärileikkauksen, Vanhan Testamentin merkin sijasta, on Uudessa Testamentissa asetettu kaste" ei pidä paikkaansa, koska se ei ole mikään Kirjoitusten mukainen ilmaisu.

On olemassa teologeja, jotka etsivät "takaportteja" vanhurskauttaaksensa "imeväiskasteen". He viittaavat tässä yhteydessä Apt. 16:32 ja johdattelevat siitä, että Filippin vanginvartija antoi kastaa itsensä kaikkien omaistensa kanssa. Oletuksiin perustuen he väittävät, että mahdollisesti myöskin lapsia oli paikalla, vaikkei kertomus mitenkään vahvista sitä. Ennenkuin kaste tapahtui, sanottiin: "Ja he puhuivat Jumalan sanaa hänelle ynnä kaikille, jotka hänen kodissansa olivat." Selvästikin tässä on kysymys talosta, jossa ihmiset kuuntelivat Sanaa saarnan kautta, tulivat uskoon Jumalaan ja antoivat kastaa itsensä.

Toiset taas viittaavat "imeväiskasteen" yhteydessä meidän HERRAmme ilmaisuun: "Antakaa lasten tulla minun tyköni..." (Mark. 10:14). Joka vain lukee eteenpäin voi todeta, ettei HERRA vihmonut lapsia, vaan otti heidät syliinsä ja siunasi heidät.

Sitten on olemassa niitä, jotka eivät anna kasteelle mitään arvoa. He lainaavat Paavalin ilmaisua: "Sillä Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan..." (1.Kor. 1:17). Tämä lause ei kuitenkaan millään tavoin tee tyhjäksi lähetyskäskyä Evankeliumin julistamiseksi ja kastamiseksi. Se osoittaa vain sen, että Paavali vihkiytyi pääasiallisesti julistukseen ja opetukseen ja jätti kastamisen toisten veljien asiaksi.

Kirkkohistorioitsijat ovat myöskin huomanneet sen, että alkukristillisyydessä ja ensimmäisinä vuosisatoina uskoontulleet kastettiin ainoastaan Jeesuksen Kristuksen nimeen, eikä niin kuin roomalaisen kirkon syntymisen jälkeen muodossa: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". (Dr. J. J. Herzog, Abriss der gesamten Kirchengeschichte, Bd. 1. s. 29; K. D. Schmidt, Grundriss der Kirchengeschichte, s. 73). Kastekäskyn Matt. 28:19: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" ymmärsivät apostolit täysin oikein ja toteuttivat sen oikealla tavalla. Sama koskee apostolien jälkeistä aikaa. Joka lukee tarpeeksi hitaasti, huomaa sen, ettei ole kysymys jostakin kaavasta, vaan nimestä. "Kastakaa heidät... nimeen..." Sen tähden he kastoivat käskyn mukaisesti HERRAn Jeesuksen Kristuksen nimeen.

Jumala on ilmaissut itsensä Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Tämä tapahtui uusitestamentillisessa liitonnimessä Jahschua = Jeesus, jossa Uuden Liiton lapset täytyy kastaa. Jumala on meidän Isämme, ja sen tähden me rukoilemme: "Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon Sinun nimesi." Mutta tässä on kysymys NIMESTÄ, johon tulee kastaa.

Apostolien ajan yhtenäinen todistus on todella vakuuttava ja selvä. Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen apostoli Pietari piti ensimmäisen saarnansa, ja sanoi niille, jotka olivat tulleet sisäisesti kosketetuiksi: "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi" (Apt. 2:38). Tässä julistetaan uskoontulleille heti alkuseurakunnan perustamisen yhteydessä, mitä heidän täytyy tehdä: kääntyä. Myöskin tuodaan esiin miten heidät tulee kastaa. Pietari tiesi ilmestyksen kautta, mistä nimestä on kysymys, ja toi sen julki. Siten pysyy apostolinen kastekäytäntö lujana alusta asti.

Samariassa Filippus julisti Evankeliumia ja kastoi uskoontulleet, niin kuin todistetaan: "...vaan he olivat ainoastaan kastetut HERRAn Jeesuksen nimeen" (Apt. 8:16). Koska tosiasioiden täytyy perustua kahteen tai kolmeen todistajaan, haluamme me nähdä, miten apostoli Paavali kastoi: "Sen kuultuaan he ottivat kasteen HERRAn Jeesuksen nimeen"(Apt. 19:5). Oli sitten kysymys Jerusalemista, Samariasta tai Efesosta, Pietarista, Filippuksesta tai Paavalista - kaikki kastoivat HERRAn Jeesuksen Kristuksen Nimeen. Pyhä Henki voi paljastaa ainoastaan saman.

Paremman ymmärryksen saamiseksi mainittakoon vielä seuraavaa: Jos joku opettaja antaa esimerkiksi tehtävän: "Kuinka paljon on kolme kertaa kolme", niin eivät toki oppilaat saa silloin vastata: "Kolme kertaa kolme on kolme kertaa kolme." Heidän täytyy vastata kysymykseen, antaa tulos, vastaus. On aivan käsittämätöntä, miten melkein koko papisto toistaa ja käyttää tuota Matt. 28:19 annettua tehtävää ikäänkuin jotakin maagista kaavaa, tuntematta kuitenkaan tämän tehtävän tulosta, vastausta. Pietari, Paavali, kaikki apostolit ja Jumalan miehet ensimmäisiin vuosisatoihin asti tiesivät ratkaisun -tuon Nimen.

Opetuslapset pitäytyivät tarkoin lähetyskäskyyn ja noudattivat sitä sataprosenttisesti, Mestarinsa ohjeiden mukaisesti, kun he kastoivat HERRAn Jeesuksen Kristuksen nimeen. Joka ei kasta sillä tavoin, se ei ole kastanut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Olettamus, että Isä, Poika ja Pyhä Henki olisivat nimiä, jota lähes kaikki teologiset dogmaatikot puolustavat, on väärä. Ne ovat erikoisten jumalailmestysten kuvauksia Uudessa Testamentissa. Jumalan nimi ei ole "Isä", vaan Hän on Isä. Jumalan nimi ei ole "Poika", vaan Hän on Poika. HÄN on Henki, mutta Hän on ilmaissut itsensä itse valitsemassansa Liiton Nimessä.

Niin kuin hyvin usein on tässäkin nimen salaisuus kätkettynä. Sen yksinkertaisesti täytyy tulla paljastetuksi. Kaste ei missään tapauksessa ole jokin sivuasia, sillä meidän HERRAmme vaati sitä, niin kuin Johanneskin kastoi hänet ja Jumala vahvisti sen. Se täytyy vain suorittaa oikein. Ei ole yhtäkään tapausta Pyhissä Kirjoituksissa, jossa joku olisi kastettu kolminaisen kaavan mukaisesti.

On myöskin täysin käsittämätöntä, miksi mitä erilaisimmat protestanttiset kansankirkot vapaakirkkoja myöten omaksuivat tämän katolisen kastekäytännön. Mitä raamattuunuskovaisten kristittyjen tulisi pitää silmiensä edessä on se tosiasia, että kaikki, jotka on kastettu kaavan "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" mukaisesti, ovat itseasiassa kastetut roomalaiskatoliseen kirkkoon kuuluviksi. Jesuiittakardinaalin, Augustin Bean, seuraavan mielipiteen tulisi osoittaa meille asian laajuus. "Bean mukaan on paavi 'kaikkien uskovaisten isä', myöskin pätevästi kastettujen evankeelisten kristittyjen, ja tarvitaan ainoastaan rakkaudellinen johtaminen takaisin äitikirkkoon" (O. Markmann, Irrtümer der katholishen Kirche, s. 22). Mitä sitten tarkoitetaan "pätevästi kastetuilla", ei tarvitse mitään lisäselvityksiä. Katolinen kirkko hylkää raamatullis-apostolisen kasteen HERRAn Jeesuksen Kristuksen nimeen harhaoppina.

"Hengellisessä tietämättömyydessä" palaavat kaikkien suuntien protestanttiset johtajat, liittyneinä erilaisiin valtuuskuntiin Kirkkojen Maailmanneuvostossa, takaisin äidin helmaan. Jotkut vihmovat, toiset valelevat, ja jotkut taas upottavat jopa kolme kertaa käyttäen tunnettua kaavaa. Paavalista kerrotaan hänen kääntymyksensä yhteydessä: "...ja hän sai näkönsä ja nousi ja otti kasteen" (Apt. 9:18). Roomalaiskirjeessä hän kertoo siitä, miten se tapahtui: "Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman" (Room. 6:3-4).

Joka hiemankin tarkemmin tarkastelee asiayhteyksiä voi todeta, ettei tässä ole kysymys vain jostakin ulkonaisesta toimenpiteestä, vaan siitä, että ihminen ensin kokee kääntymyksen katumuksen ja parannuksen kautta. On kysymys siitä, että hän on vastaanottanut syntiensä anteeksiantamuksen uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, ja sitten Kristuksen kanssa ristiinnaulittuna ja kuolleena antaa vertauskuvallisesti haudata itsensä kerran tapahtuvan upottamisen kautta Hänen kanssansa, vaeltaaksensa sen jälkeen Hänen kanssansa uudessa elämässä. Uudistuminen ja uudestisyntymä eivät tapahdu kasteen vaikutuksesta, vaan niin kuin on kirjoitettu: "...pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta" (Tiit. 3:5). Oikea kaste suoritetaan vain uudistuneille ja uudestisyntyneille.

Kolossalaisille apostoli kirjoittaa: "...ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänet kuolleista" (Kol. 2:12). Seuraavassa kappaleessa apostoli jatkaa: "Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä... Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa" (3:1-3).

Apostoli Pietari kuvaa kastetta "hyvän omantunnon liitoksi Jumalan kanssa" ja kirjoittaa vedestä, johon kastettava upotetaan, verraten sitä Nooan arkkiin. "Tämän vertauskuvan mukaisesti vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena- joka ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta - Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta" (1.Piet. 3:21).

Kun Pietari saarnasi Korneliuksen kotona, sanoi hän Jeesukseen viitaten: "Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta." Sen jälkeen esitettiin kysymys: "Ei kaiketi kukaan voi kieltää kastamasta vedellä näitä, jotka ovat saaneet Pyhän Hengen niinkuin mekin? Ja hän käski kastaa heidät Jeesuksen Kristuksen nimeen" (Apt. 10:43,47-48). Syntien anteeksiantamuksen ihminen vastaanottaa ainoastaan uskon kautta täytettyyn lunastustyöhön. Todistukseksi siitä, että on vastaanottanut Kristuksen, antaa hän sitten kastaa itsensä HERRAn nimeen. "Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet" (Gal. 3:26-27).

Efeson seurakunnalle apostoli Paavali kirjoittaa: "...yksi HERRA, yksi usko, yksi kaste" (4:5). Tänään on olemassa monia uskonsuuntia niin kuin erilaisia kastetapojakin ja mitä erilaisimpia käsityksiä HERRAsta. Ei kuitenkaan saada ohittaa raamatullista kastetta koskevaa Kirjoitusten yhtenäistä ja sopusointuista todistusta. Alussa, alkukristillisyydessä, asetetut opit ovat pätevä esikuva, niin kauan kuin Elävän Jumalan Seurakunta on maan päällä. Tuo kolminainen kastekäytäntö, joka otettiin käyttöön "valtionkirkon" perustamisen yhteydessä, ja jota myöskin käytettiin pakkokäännytyksessä, on todellakin epäraamatullinen. On olemassa vain yksi alkuperäinen. Kaikki muut ovat väärennöksiä, vaikka Matt. 28:19 otetaankin huomioon. Apostolit ymmärsivät lähetyskäskyn ja toimivat sen mukaisesti.

Kaavan "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" puitteissa harjoitetaan paljon pahaa kristillisissä länsimaissa. Vain yksi esimerkki: Ihmisten ja eläinten loitsimalla parantaminen ja koko spiritismi. Valan vannominen vapaamuurareihin liityttäessä tapahtuu tuon kolminaisuuden kaavan mukaisesti. Jokainen sielunhoitaja tietää sen hädän, johon ihmiset ovat joutuneet okkultisten toimenpiteiden johdosta. Kysyttäessä vastaavat tietämättömät: "Sehän tapahtuu Jumalan nimessä", käsittämättä lainkaan sitä, ettei se ole muuta kuin taikuutta mitä hurskaimmissa kehyksissä. Ihmiset joutuvat siten Saatanan siteisiin huomaamatta sitä itse. Tämä tietämättömyys on niin suuri, että se huutaa taivaaseen asti. Se sai alkunsa väärästä jumalaymmärryksestä - kolminaisuuden näkemyksestä - ja liittyy myöskin kastekäskyn väärinymmärtämiseen.

Kuinka syvälle tämä peritty kastekäytäntö oli juurtunut uskonpuhdistaja Martti Lutheriin, näkyy selvästi hänen omista vanhemmista raamatunkäännöksistänsä. Sensijaan että olisi seurannut alkutekstiä, kirjoitti hän vapaasti tottumuksen mukaisesti: "...ja kastakaa heidät nimessä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen." Nykyisessä käännöksessä se on oikein: "...ja kastakaa heidät...nimeen..." Siinä on taivaanlaajuinen ero sille, joka käsittää sen. Joku voi tehdä jotakin jonkin firman, hallituksen jne. nimessä, mutta kasteessa on kysymys lunastettujen tietoisesta sisäänkastamisesta Lunastusnimeen. On kysymys liitosta Jumalan kanssa, joka on yksinomaan tehty uusitestamentillisessa liitonnimessä Jeesus. Niin kuin morsian ottaa yljän nimen, niin ottavat kaikki Kristuksen Morsiameen kuuluvat taivaallisen Ylkänsä nimen ja vahvistavat omalta osaltansa liiton Hänen kanssansa.

Pietari sanoo: "Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman" (Apt. 4:12). Kuinka tärkeä HERRAn nimi on tässä yhteydessä, sen osoittaa se tosiasia, että Pietari ensimmäisessä saarnassansa helluntaipäivänä viittaa profeetta Jooelin vanhatestamentilliseen lupaukseen: "Ja jokainen, joka huutaa avuksi HERRAn nimeä, pelastuu" (Jooel 2:32; Apt. 2:21). Profeetta Jooel tarkoitti Jahweh. Jokainen, joka huutaa avuksensa Jahweh'a, pelastuu. Pietari voi tarkoittaa vain samaa HERRAa, nimittäin Jahweh'a, joka on ilmestynyt Jah-schua'na -Pelastajana. Kaste tässä uudelle liitolle pätevässä Nimessä on mitä suurimerkityksisin ja todellisille uskovaisille välttämätön.

Ei sanota myöskään: "...nimiin", mikä toki kieliopillisesti olisi oikein, jos "Isä", "Poika" ja "Pyhä henki" olisivat erisnimiä. Jumalalle kiitos, että aivan selvästi on kirjoitettu yksikössä: "...ja kastakaa heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", joka apostolien todistuksen mukaisesti on HERRA Jeesus Kristus. Valitettavasti on tässäkin kohden raamatullinen tieto kadonnut, niin että melkein koko papisto kunnioittaa epäraamatullista perimää ja puolustaa sitä. Yksi perussyistä oli se, että nimi Jah-schua, josta yksiselitteisesti käy julki, kuka Hän oli, nimittäin Jahweh-Pelastaja, muutettiin "Jeesukseksi". Niin se myöhemmin voitiin aivan yksinkertaisesti nimettömän tradition kautta korvata kolmella "korkea-arvoisella" tittelillä.

Jos ihmiset tänään ensimmäisen helluntaipäivän tapaan kysyvät, mitä heidän tulee tehdä tullaksensa autuaiksi, niin silloin täytyy toki heille antaa sama vastaus: "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan" (Apt. 2:38). Kenelläkään ei ole oikeutta muuttaa Jeesuksen Kristuksen Evankeliumia. Nimekkäät tutkijat pitävät kastetta Jeesuksen Kristuksen nimeen harhaoppina. Nyt on syytä kysyä: Mikä on harhaoppi, oikea vai väärä? Nyt jää aikuisen lukijan itsensä ratkaistavaksi kumpaa uskoa ja mitä seurata. HERRAa ja apostoleja, vai papistoa, jota Jumala ei ole asettanut, ja joka sen tähden ei omaa mitään oikeuksia Hänen puoleltansa eikä ole samaa mieltä Hänen kanssansa. "Näin on HERRA sanonut: 'Astukaa teille ja katsokaa ja kysykää muinaisia polkuja, kysykää, mikä on hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sieluillenne!" (Jer. 6:16).


19. Luku

Ehtoollinen

Aluksi meidän täytyy lyhyesti mennä pääsiäisaterian merkitykseen Vanhassa Testamentissa. Ehtoollisen asettaminen tapahtui pääsiäisaterian yhteydessä. HERRA sanoi: "Menkää kaupunkiin sen ja sen luo ja sanokaa hänelle: 'Opettaja sanoo: Minun aikani on lähellä; sinun luonasi minä syön pääsiäisaterian opetuslasteni kanssa'." (Matt. 26:18). Tämän aterian aikana pisti Juudas kätensä HERRAn kanssa samaan vatiin. Sen tähden Jeesus sanoi: "Joka minun kanssani pisti kätensä vatiin, se kavaltaa minut" (jae 23).

Evankelista Markus kertoo noista hetkistä yksityiskohtaisesti: "Ja heidän syödessään Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi heille ja sanoi: 'Ottakaa, tämä on minun ruumiini'. Ja hän otti maljan, kiitti ja antoi heille; ja he kaikki joivat siitä. Ja hän sanoi heille: 'Tämä on minun vereni, liiton veri, joka vuodatetaan monen edestä" (Mark. 14:22-24). Koko Raamatussa on tuskin jotakin toista tekstiä, joka olisi ymmärretty ja selitetty niin väärin, kuin tämä ehtoollista koskeva kohta. Lainaamassamme raamatunkohdassa oli juuri tapahtumassa Uuden Liiton solmiminen. Uuden Liiton verta ei vuodatettu tämän pääsiäis- tai ehtoollisaterian aikana, vaan Golgatan ristinpuulla. Tuon aterian aikana oli jumalallinen veri vielä Lunastajassa, ei maljassa. Meidän täytyy tarkastella kyseistä kohtaa vanhatestamentillisen liitonsolmimisen pohjalta voidaksemme käsittää, millainen yhteys on ehtoollisen ja uusitestamentillisen liitonsolmimisen välillä.

Herra Jumala oli antanut Moosekselle kaikki säädökset. Tämä kirjoitti ne muistiin ja jakoi ne kansalle: "Ja hän otti liiton kirjan ja luki sen kansan kuullen. Ja he sanoivat: 'Kaikkea, mitä HERRA on puhunut, me noudatamme ja tottelemme'. Niin Mooses otti veren ja vihmoi sitä kansan päälle ja sanoi: 'Katso, tämä on sen liiton veri, jonka HERRA on tehnyt teidän kanssanne kaikkien näiden sanojen perusteella!" (2.Moos.24:7-8).

Vanhan liiton kansa oli kokenut lunastuksen, vapautuksen ja ulosjohtamisen orjuudesta, ja juuri sinä ajankohtana, kun jumalallisen säätämyksen mukaisesti jokaisessa talossa teurastettiin karitsa, valmistettu liha syötiin ja veri siveltiin omaksi suojaksi ovenpieliin. Se oli merkki, jota kostonenkelin täytyi kunnioittaa. Talossa, joka oli veren suojassa, hän ei saanut tappaa esikoista.

Pääsiäisaterian asettamisesta sanotaan 2.Moos. 12:1-13: "Ja veri on oleva merkki, teille suojelukseksi, taloissa, joissa olette, sillä kun minä näen veren, niin minä menen teidän ohitsenne, eikä rangaistus ole tuhoava teitä, kun minä rankaisen Egyptin maata." Kaikki israelilaisten esikoiset säästyivät. Karitsan veri tarjosi turvan hävitykseltä. Jumalan kansansa kanssa tekemä liitto tuli siten voimaan. Jae 14 viittaa pääsiäiseen: "Ja tämä päivä olkoon teille muistopäivä, ja viettäkää sitä HERRAn juhlana!" Muisto pelastuksesta -ulosjohtamisesta ja suojeluksesta, jonka Jumala oli lahjoittanut kansallensa.

Tässä on kaksi merkittävää asiaa: ensinnäkin, että tämä vuodatettu veri saattoi liiton voimaan Israelin kansalle ja pelasti lunastettujen elämän; toiseksi, että tuo juhla asetettiin muistoksi lunastuksesta ja ulosjohtamisesta. Nämä molemmat asiat tulevat vahvistetuiksi myöskin ehtoollisen yhteydessä Uudessa Testamentissa.

Oli kysymys siitä, että lunastetut ilmoittivat olevansa valmiita seuraamaan koko Jumalan Sanaa ja tekemään sen mukaisesti. Vasta sen jälkeen Mooses vihmoi kansan verellä näkyväksi merkiksi siitä, että tämä lunastettu seurakunta on veren suojassa. Muistoksi siitä Israelin tuli viettää pääsiäisateriaa.

Luuk. 22 meidän HERRAmme sanoo: "Minä olen halajamalla halannut syödä tämän pääsiäislampaan teidän kanssanne, ennenkuin minä kärsin'... Ja hän otti leivän, kiitti, mursi ja antoi heille ja sanoi: 'Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan. Tehkää se minun muistokseni!'" (jakeet 15 ja 19). Ehtoollisella uusitestamentilliset uskovaiset ajattelevat Uuden Liiton veren kautta täytettyä lunastusta. Tuo veri vuodatettiin Uuden Liiton kansaa varten. HERRA on vertauskuvallisesti esittänyt, mistä oli kysymys. Leipä, jonka Hän mursi, oli valmistettu pääsiäisateriaa varten ja oli siten happamaton. Viini, jonka Hän antoi opetuslastensa juotavaksi maljasta, oli viinipuusta. Matteuksen mukaisesti HERRA puhui: "... tästedes MINÄ en juo tätä viinipuun antia, ennenkuin sinä päivänä, jona juon sitä uutena teidän kanssanne Isäni valtakunnassa" (Matt. 26:29). Yhtä näkyvästi kuin leipä murretaan, yhtä näkyvästi Jeesuksen ruumista lyötiin, piinattiin ja ristiinnaulittiin. Aivan yhtä varmasti kuin viini on maljassa, yhtä varmasti vuoti Jumalan Karitsan veri meidän syntiemme anteeksiantamukseksi.

Ei leipä kärsinyt, joka murrettiin ja syötiin, vaan meidän HERRAmme otti liharuumiissansa kaiken yllensä ja kärsi koko ihmiskunnan puolesta. Viiniä ei sen paremmin muutettu tai vuodatettu, vaan läsnäolijat joivat sen ehtoollisella. Sensijaan vuodatettiin meidän Lunastajamme pyhä veri, jonka kanssa Hän itse Ylipappina "meni kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen" (Hebr. 9:12). Edelleen tuodaan julki: "... kuinka paljoa enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!" (jae 14).

Jostakin veren ja viinin muuttamisesta ei ole kirjoitettuna yhtään mitään. Kun HERRA sanoo leipää käsissään pitäen: "Tämä on Minun ruumiini...", niin silloin se on jo sitä, eikä tarvitse tulla muutetuksi jonkin seremonian kautta ja kellonsoitolla. Kun HERRA sanoo: "Tämä on Minun vereni...", niin silloin se on sitä, eikä sen tarvitse vielä tulla muutetuksi. Koska Hän ei sananmukaisesti ja kirjaimellisesti antanut maallisesta ruumiistansa ja verestänsä, niin on mitä selvintä, että tässä on kysymys vertauskuvallisesta esityksestä.

Myöskään eivät Kirjoitukset mainitse mitään siitä, että Kristus joka kerta uudelleen uhraisi itsensä elävien ja jopa kuolleidenkin puolesta ehtoollisella. Ei myöskään siitä, että ehtoollisleipä (pieni pyöreä suupala) muuttuisi itse Herrajumalaksi, jonka ihmiset sitten söisivät (mikä pöyristyttävä ajatus!). Tämä on suoranaisessa ristiriidassa Kristuksen opin kanssa: "...mutta tämä on, uhrattuaan yhden ainoan uhrin syntien edestä ...Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydelliseksi ne, jotka pyhitetään... 'Tämä on se liitto, jonka minä näiden päivien jälkeen teen heidän kanssaan' ...ja 'heidän syntejänsä ja laittomuuksiansa en minä enää muista'. Mutta missä nämä ovat anteeksi annetut, siinä ei uhria synnin edestä enää tarvita" (Hebr. 10:12-18).

Joka lukee tätä lukua edelleen, löytää siitä julkituotuna pelastushistoriallisen ajatuksen, että Jeesuksen veren kautta on tehty vapaaksi uusi ja elävä tie taivaalliseen pyhäkköön. Se, mitä Golgatalla tapahtui, tapahtui kertakaikkisesti ja riittävästi kaikkia niitä varten, jotka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen vastaanottavat syntiensä anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän. Raamattu sanoo: "Ja samoinkuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio, samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat" (Hebr. 9:27-28). Ei Kristus toki uhraa itseänsä päivittäin miljoonakertaisesti. Tämä on mieletöntä ja täysin epäraamatullista.

Katolisten käsitteiden "muuttuminen" ja "messu-uhri" tarkoitus on tuoda julki se, että aineelliset leipä ja viini muuttuisivat todelliseksi Kristuksen ruumiiksi ja todelliseksi vereksi, ja ne uhrattaisiin joka kerta uudelleen, kun ne sitten syödään ja juodaan. Jos tämä todellakin tapahtuisi, olisi se kauhistuttavaa. Eikä ainoastaan kasvissyöjille! Mutta tämä ei tapahdu, koska sitä ei ole luvattu. Sen paremmin alkukristillisyydessä kuin ensimmäisinä vuosisatoinakaan ei ollut tämänkaltaista taikauskoisuutta. Omalaatuista on se, että tabernaakkelissa on vain ehtoollisleipä, hostie, jonka pappi asettaa osallistujien kielelle. Viinin hän juo sitten kaikkien puolesta. Alttarikellot, suitsutus, "Sanctus, sanctus, sanctus" huutaminen, samoin kuin tabernaakkelin eteen polvistuminen ja sen edessä suoritettu palvonta - kaikki tämä on täysin vierasta aidolle Jeesuksen Kristuksen seurakunnalle.

Alkuseurakunta vietti ehtoollista mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Sitä kutsuttiin "leivän murtamiseksi", mikä tapahtui milloin missäkin talossa. "Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa" (Apt. 2:42). Hyvin tärkeätä on se, mitä apostoli Paavali tuo julki 1.Kor. 10 ja 11: "Minä puhun niinkuin ymmärtäväisille; arvostelkaa itse, mitä minä sanon. Siunauksen malja, jonka me siunaamme, eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen? Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen? Koska leipä on yksi, niin me monet olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset" (1.Kor. 10:15-17). Millainen selvä todistus!

Vielä tänäänkin viettää raamatullinen seurakunta ehtoollista siten kuin se alkuseurakunnassa asetettiin ja suoritettiin: Leivotaan yksi leipä vehnäjauhoista, luonnollisestikin ilman hapatetta, osallistujien määrän mukaisesti. Paikallisen seurakunnan paimen kohottaa leivän, kiittää Jumalaa siitä ja siunaa sen HERRAn nimessä. Sen jälkeen se murretaan ja vanhimmat ojentavat sen kaikille osallistujille, ja jokainen ottaa palasen tuosta murretusta leivästä, sillä kokonaisseurakunta muodostaa Kristuksen ruumiin. Leipä kuvaa ruumiin yhtenäisyyden, eli seurakunnan yhtenäisyyttä, ja murtaminen pieniin palasiin kuvaa yksittäisiä jäseniä, niin kuin jakeessa 17 käy ilmi. Ehtoollisen aikana on todellisilla uskovaisilla, jotka kuuluvat Kristuksen ruumiiseen, kunnioittavassa pelossa erikoinen yhteys HERRAn kanssa, joka kuoli meidän puolestamme Jumalan Karitsana. Samalla on yhteys toinen toisensa kanssa. Samassa yhteydessä kun leipä ojennetaan, kohotetaan ja siunataan malja, sen jälkeen kun siitä on kiitetty. Sitten ojennetaan myöskin se kaikille. Se on apostolin esittämällä tavalla siunauksen ja yhteyden malja uskovaisille, jotka koostuvat Verellä ostetusta laumasta, joka Kristuksen kanssa ristiinnaulittiin ja on noussut ylös Hänen kanssansa.

Luvussa 11 Paavali korostaa sitä, että hän on saanut HERRAlta sen, mitä meille on jätetty: "...että HERRA Jeesus, sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti, mursi ja sanoi: 'Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan; tehkää tämä minun muistokseni!" Hyvin tärkeätä tässä on se, ettei ole ainoastaan kirjoitettuna: 'Tämä on Minun ruumiini', vaan "Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan." Juuri tässä ruumiissansa Hän nousi ylös ja astui taivaaseen. Jotta saataisiin selvyys, täytyy ottaa esiin mahdollisimman monia raamatunkohtia, jotka koskevat tätä aihetta ja käsittelevät sitä. On kysymys jumalallisesta Elämästä, joka oli jumalallisessa Veressä täällä maan päällä. "Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus." (Joh. 1:4). "Jumala on antanut meille iankaikkisen elämän, ja tämä elämä on hänen Pojassansa. Jolla Poika on, sillä on elämä; jolla Jumalan Poikaa ei ole, sillä ei ole elämää" (1.Joh. 5:11-12).

"Sillä lihan sielu on veressä, ja minä olen sen teille antanut alttarille, että se tuottaisi teille sovituksen; sillä veri tuottaa sovituksen, koska sielu on siinä. Sentähden minä olen sanonut israelilaisille: Älköön kukaan teistä syökö verta; älköön myöskään muukalainen, joka asuu teidän keskellänne, syökö verta!" (3.Moos. 17:11-12). Ei veren kemiallisena yhdisteenä, vaan siinä olevan Jumalan elämän tulisi nyt tulla kaikkiin lunastettuihin, jotka veren kautta on sovitettu. Tämä voidaan ajatella siten, että joka on osallinen vuodatettuun Vereen, hän ottaa siihen sisältyvän elämän itseensä. Koska Kristuksessa oli Jumalan Elämä, on tässä kysymys iankaikkisesta Elämästä. Se on pääajatus, joka välitetään meille Pyhissä Kirjoituksissa, julistuksessa ja myöskin ehtoollisessa.

Jakeessa 12 kielletään ehdottomasti veren syöminen, myöhemmin myöskin Apt. 15:29. Jos viini maljassa todellakin muuttuisi vereksi, toimisivat uskovaiset tietoisesti Jumalan säätämystä vastaan. Myöskin tässä kohden tarvitaan hengellistä ymmärrystä. Ehtoollisessa ei ole kysymys jostakin aineiden muuttumisista, jotka julkituovat ainoastaan näkyvinä vertauskuvina jumalallisen merkityksen ja tarkoituksen, vaan tässä enemmänkin tuodaan eteemme selvästi se, että me uskon kautta täytettyyn sovitukseen ja lunastukseen vastaanotamme Kristuksen elämän itseemme.

Lunastaja sanoi: "MINÄ olen se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta. Jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikkisesti. Ja se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta... Niinkuin Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja minä elän Isän kautta, niin myös se, joka minua syö, elää minun kauttani" (Joh. 6:51,57).

Mitä tulee niinkutsuttuun muuttumiseen, niin olisi hyvä jos jokainen tarkkaavaisesti lukisi ensimmäisestä ihmeestä, jonka Jeesus vaikutti Galilean Kaanaassa. Hän muutti veden viiniksi, jonka erinomainen laatu sai ruokamestarin hämmästymään (Joh. 2). Vedestä syntynyt viini oli jopa parempaa kuin aikaisemmin tarjottu. Ihmiset eivät juoneet vain vettä ja kuvitelleet juovansa viiniä. Päinvastoin: he joivat oikeaa viiniä. Tähän päivään mennessä ei vielä yksikään ole hostieta (ehtoollisleipää) syödessään huomannut sen muuttuneen lihaksi. Se ei todellisuudessa ole mitään muuta kuin vain salaperäinen kultti.

Leipä kuvaa toisaalta Kristuksen uhrattua ruumista, ja toisaalta Hänen ruumistansa, seurakuntaa, kuten selvästi voidaan nähdä 1.Kor. 10:15-17. Korostus on sanoissa: "...tehkää tämä minun muistokseni! Samoin hän otti myös maljan aterian jälkeen ja sanoi:' Tämä malja on uusi liitto minun veressäni; niin usein kuin te juotte, tehkää se minun muistokseni!" Joka syö leipää, hän maistaa leivän, joka juo viiniä, maistaa viinin. Tämä on puhdas totuus. HERRA on noussut ylös ruumiissansa ja noussut taivaaseen. Ei kukaan täällä maan päällä muuta jotakin leivonnaista Hänen ruumiiksensa. Siitä ei ole lainkaan kysymys, vaan Jumalan elämästä, joka oli Jumalan Karitsassa, ja joka meidän täytyy ottaa vastaan itseemme. "Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä" (Joh. 1:12). Kirkkaammin ja selvemmin sitä ei voitaisi sanoa.

Malja kuvaa uutta liittoa, joka tuli voimaan Uhrikaritsan veren kautta. Ei leivän ja viinin tule muuttua ja tulla tehdyksi Kristukseksi, vaan vanhan ihmisen täytyy muuttua uudeksi ihmiseksi, muuttua lunastuksen kautta Sanan, Veren ja HERRAn Hengen voimasta. Joka on kokenut Jumalan tällä tavoin raamatullisesti, voi sitten oikealla tavalla osallistua ehtoolliseen. Tämä muistoateria on tarkoitettu pelastusteon muistamiseksi armonajan loppuun asti. "Sillä niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, te julistatte HERRAn kuolemaa, siihen asti kuin hän tulee" (1.Kor. 11:26). Huomatkaamme, ettei sanota: "Niin kauan kuin te syötte tätä lihaa", vaan: "niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan." Vain mitä maljaan on kaadettu, sitä voidaan juoda siitä. Roomalaisen kirkon käytäntö on Jumalan tahdon ja Sanan ulkopuolella. Kiista käsitteistä "se merkitsee" tai "se on" ei ole lainkaan tarpeellinen. Tässä kohden ei ole sijaa filosofoinnille. Myöskin tämä aihe täytyy nähdä ja ymmärtää jumalallisesta näkökulmasta ja toimia sen mukaisesti.


20. Luku

Syntiinlankeemus

Pyhissä Kirjoituksissa kuvataan usein tapahtumia kuvina ja vertauksina, ilman että itse asia tulisi pinnalle. Sen on Jumala tehnyt siten, jotta yksinomaan Henki voi paljastaa ja tuoda valoon Hänen Sanansa ja pelastussuunnitelmansa syvemmät salaisuudet. Vasta kun olemme käsittäneet mihin syntiinlankeemus todella perustuu, selviää myöskin tästä lankeemuksesta nostamisen merkitys ja tarkoitus sitä seuraavassa lunastuksessa. Jo käsite "syntiinlankeemus" antaa aavistuksen siitä mitä tapahtui.

Ihmisen jumalallinen tarkoitusperä oli hallita koko maata. Syntiinlankeemuksen johdosta hän kadotti tämän korkean aseman. Vain syntiinlankeemus, jossa ensimmäiset ihmiset joutuivat saatanan valtaan selittää sen, miksi tämän maailman ruhtinas tuosta hetkestä lähtien on voinut harjoittaa valtaansa ihmisten ja koko maan ylitse. Vihollinen on itse käärmeen välityksellä tullut ihmiskuntaan. Kukaan ei voi sanoa kuinka kauan Aadam ja Eeva elivät rikkoutumattomassa yhteydessä Jumalan kanssa. He eivät tunteneet mitään tuskaa, ei mitään vaivaa, ei mitään kyyneleitä; ei ollut mitään sairautta, ei kuolemaa. He iloitsivat turvallisuudesta paratiisissa ja elivät autuaassa sopusoinnussa HERRA Jumalan kanssa. Illan viileydessä Hän vieraili heidän luonansa; oli taivas maan päällä. Niin on jälleen kerran oleva: "Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva heidän keskellänsä, ja he ovat hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa" (Ilm. 21:3-4).

Enkeliruhtinas Lusifer, joka korottautui taivaassa ja sitten syöstiin alas, jatkoi Jumalan julkivihollisena hävitystyötänsä maan päällä. Hänen päämääränsä oli erottaa myöskin Jumalan luomat ihmiset yhteydestä HERRAn kanssa ja syöstä heidät turmioon ja kuolemaan. Hes. 28:12-17 mukaisesti hän oli jo ennen syntiinlankeemusta Eedenin puutarhassa. Mainitussa tekstissä Jumala puhutteli profeetan välityksellä suoraan Saatanaa Tyyroksen kuninkaassa. Pyhät Kirjoitukset todistavat, että Saatana voi ottaa hallintaansa niin hyvin eläimet kuin ihmisetkin. Monista demoonien riivaamista meidän HERRAmme ajoi ulos pahat henget (Matt. 4:24). Markus 5:9 kerrotaan, että paha riivatusta puhui henkilökohtaisesti: "Ja Jeesus kysyi siltä: 'Mikä on nimesi?' Niin se sanoi hänelle: 'Legio on minun nimeni, sillä meitä on monta'." Tätä ihmistä ei hallinnut vain Saatana, vaan monet pahat henget.

Eedenin puutarhassa oli monia puita, myöskin Elämän puu ja Tiedon puu, mutta syntiinlankeemuksessa oli todellakin kysymys enemmästä kuin jonkin luonnollisen hedelmän syömisestä. Ylipäätänsä ei sanota mitään jonkin omenan syömisestä 1.Moos. 3, vaan vain hedelmän syömisestä. 1.Moos. 3:7 voimme lukea: "Silloin aukenivat heidän molempain silmät, ja he huomasivat olevansa alasti; ja he sitoivat yhteen viikunapuun lehtiä ja tekivät itselleen vyöverhot." Oli tapahtunut jotakin kauhistuttavaa, minkä jälkeen he peittivät alastomuutensa häpeän. He eivät sitoneet silmiänsä tai peittäneet suutansa, vaan ainoastaan alaruumiinsa omatekoisella lannepeitteellä.

Kertomuksessa Eedenin puutarhasta puhutaan "silmän himosta" "petetyksi/vietellyksi" tulosta. (Niin englanninkielinen King James Version kuin saksankielinen Mengen käännös käyttävät tässä kohden sanaa, jonka ensisijainen merkitys naisen yhteydessä on "vietellä". Suomenkielinen käännös käyttää tässä sanaa "pettää", niin kuin myös 2.Kor. 11:3. Edellisessä jakeessa Paavali sanoo: "Asettaakseni Kristuksen eteen puhtaan neitsyen." Tarvinneeko tässä tuoda esiin enää muuta? Suomenkielisen käännöksen tekijät eivät ole ymmärtäneet mistä on kysymys, ja ovat oman käsityksensä mukaan valinneet sanat, jotka ovat johtaneet siihen, että meidän on ollut vaikea nähdä tämä totuus! Suomentajan huomautus.) Jokainen mies ja jokainen nainen tietää varmasti mihin perustuu kiusaus, joka tulee mielen-, silmän- ja lihanhimosta. Myös käsite "käärme vietteli minut" tulee ottaa huomioon. Faaraon hoviherran Potifarin vaimo näki, että Joosef oli kaunis niin muodoltaan kuin kasvoiltaankin. "Ja tapahtui jonkun ajan kuluttua, että hänen isäntänsä puoliso iski silmänsä Joosefiin ja sanoi: 'Makaa minun kanssani'." Myöhemmin hän sanoi häntä syyttääkseen: "...tämä tuli luokseni maatakseen minun kanssani" (...tämä tuli luokseni vietelläksensä minut." Saksankiel. Mengen käännös) (1.Moos. 39:7,14). Kun joku tyttö tai poika on vietelty, niin ei siinä varmastikaan ole kysymys "jäätelön syömisestä" tai "pirtelön juomisesta"!

2.Moos. 22:16 meille selvitetään tarkemmin käsitettä "vietelty": "Jos joku viettelee neitsyen, joka ei ole kihlattu, ja makaa hänet..." Paavali tiesi mitä Eedenin puutarhassa tapahtui, sillä muutoin hän ei olisi huolesta seurakuntaa kohtaan kirjoittanut: "Mutta minä pelkään, että niinkuin käärme kavaluudellaan vietteli Eevan, niin teidän mielenne ehkä turmeltuu pois vilpittömyydestä ja puhtaudesta, joka teissä on Kristusta kohtaan" (2.Kor. 11:3). Tämä apostoli kirjoittaa syntiinlankeemukseen viitaten: "...eikä Aadamia petetty/vietelty, vaan nainen petettiin/vieteltiin ja joutui rikkomukseen" (1.Tim. 2:14).

Syntiinlankeemuksen jälkeen HERRA Jumala puhui heti tuon teon jälkeen Eevalle: "Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, kivulla sinun pitää synnyttämän lapsia..." (1.Moos. 3:16). Tämä tekee selväksi sen, mitä todella oli tapahtunut. Eevan ei tullut syödä kivulla, mikä olisi ollut johdonmukaista, jos hän suullansa olisi tehnyt syntiä. Tähän päivään mennessä ei vielä kukaan nainen ole hedelmän syömisen johdosta saanut lapsia. HERRA Jumala tiesi tarkoin mitä oli tapahtunut ja miten Hänen täytyi rangaista. Sen tähden normaaleissa olosuhteissa synnyttävät naiset kaikkialla maailmassa syntiinlankeemuksen muistona lapsensa tuskallisesti, kuten HERRA oli sanonut.

Joka pitäytyy vain sanoihin: "Käärme vietteli minut ja minä söin" (1.Moos. 3:13), tulisi lukea Sananlaskut 30:20: "Samoin ovat avionrikkoja-vaimon jäljet: hän syö, pyyhkii suunsa ja sanoo: 'En ole pahaa tehnyt'."

HERRA Jumala tuomitsi käärmeen ja sanoi: "Koska tämän teit, kirottu ole sinä kaikkien karjaeläinten ja kaikkien metsän eläinten joukossa. Vatsallasi sinun pitää käymän ja tomua syömän koko elinaikasi!" (1.Moos. 3:14). Tähän ajankohtaan asti se kulki pystyssä, muutoin ei ilmaisulla "...vatsallasi sinun pitää käymän..." olisi mitään mieltä. Hyvin tärkeä on seuraava lause: "Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän." HERRAn Jumalan todistuksen mukaisesti on tässä kysymys kahdesta siemenestä; toisaalta käärmeen siemenestä ja toisaalta vaimon siemenestä. Koko Pyhissä Kirjoituksissa "siemen" merkitsee jälkeläisiä.

Paholainen ei voi sen paremmin siittää kuin luodakaan, sillä se on suvuton, langennut jumalolento. Sen tähden se käytti eläintä, joka oli lähinnä ihmistä ja myös osasi puhua. Niin kuin voidaan lukea 1.Moos. 3, kävi käärme Eevan kanssa oikean keskustelun. Molemmat, niin puhe kuin vastauksetkin, koko mielipiteidenvaihto, on tallennettuna sinne. Vasta kirouksen jälkeen käärmeestä tuli matelija ja se kadotti alkuperäisen hahmonsa.

Tuo keskustelu Eedenin puutarhassa alkoi tunnetulla kysymyksellä: "Onko Jumala todellakin sanonut?" Vielä tänäänkin käyttää tuo vanha paholainen samaa menetelmää: Kylvää ihmisten ajatuksiin epäilystä Jumalan Sanaa kohtaan. Sitten hän kietoi Eevan väittelyihin Sanasta ja vääristeli sen mestarillisesti. Lopulta seurasi suuri valhe: "Ette suinkaan kuole... aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan." Tämä kuulosti hyvältä ja Eeva lankesi siihen. Mitä hyödytti myöhemmin Jumalasta erotetussa, kuolemaan tuomitussa tilassa "silmien avautuminen" ja "hyvän ja pahan tietäminen"? Siitä lähtien voi jokainen ihminen itse arvioida tekemisensä ja tietää, mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä valhetta ja mikä totta jne. Sen tähden ovat kaikki ihmiset vastuussa ja heidät tuomitaan viimeisellä tuomiolla tekojensa mukaisesti.

Kreikankielisessä Raamatussa on käärmeestä sana 1.Moos. 3:1: "...ho Ophis", joka saksankielellä tulisi sanoa: "der Schlang" tai "der Schlangerich" (Suomeksi uroskäärme). Englanninkielisessä käännöksessä puhutaan käärmeestä: "and he said unto the woman", ranskankielisessä samoin: "il did a'la femme", samoin venäläisessä: "i skasal smej shene", mikä saksaksi tarkoittaa: "er sprach zu dem Weibe" -"se, miespuolinen, sanoi vaimolle". Myöskin muissa kielissä käärmettä kuvataan miessukupuolta tarkoittavalla sanalla. Tarkat kääntäjät tuovat esiin maskuliinisuuden. Vanhoishebrealaisen perinnetiedon mukaisesti voidaan syntiinlankeemus ymmärtää ainoastaan sukupuoliyhteydeksi. Eräs tutkija kirjoittaa: "...tuo enkeli, käärmeellä ratsastaja, yhdistyi Eevan kanssa ja hän tuli raskaaksi ja synnytti Kainin" (F. Braun, Blicke ins Wort, s. 67).

Inhimillinen olemus, luonne, ominaisuudet, ovat tunnetusti perintötekijöitä, jotka perustuvat kromosomeihin. Periminen tapahtuu siittämisessä solujen yhdistymisessä. Siten on syntinen, Jumalaa vastaan nouseva käärmeen tai Saatanan olemus tunkeutunut ihmiskuntaan. Saatana itse, joka tottelemattomuuden ja rikkomuksen kautta tempaisi ihmisen kuolemaan, käytti hyväksensä kuoleman valtaa, ja sen tähden täytyi Lunastajan tulla lihaan... "...että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia" (Hebr. 2:14-15). Kuoleman voittamisen yhteydessä voitokkaasti ylösnoussut HERRA otti itsellensä molemmat, niin kuoleman kuin helvetinkin avaimet (Ilm. 1:18).

Jumalan käsky kuului: "Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää!" (1.Moos. 1:28). Hän oli asettanut avioliiton ja johtanut yhteen ensimmäisen parin. Murhenäytelmä perustuu tuon ensimmäisen avioliiton rikkoutumiseen, katastrofaalisen kuolettavaan sekoitukseen. Kaiken tuli pariutua, ja jokaisen lajin tuli lisääntyä lajinsa mukaan. Tässä syntyi nyt olento, risteytys, josta ei Jumala, vaan Saatana käärmeen kautta oli vastuussa, eli ei mikään alkuperäinen luotu. Käärme eksytti ja vietteli Eevan, ja hän antautui sen jälkeen Aadamille. Sitä ei Jumala voinut jättää sikseen, sillä se ei vastannut Hänen alkuperäistä tahtoansa. Mikä ei tapahdu Hänen tahdostansa, ei voi myöskään alistua ja tyytyä Hänen tahtoonsa.

Aadam oli yhtäkkiä sen tosiasian edessä, että hänen rakas, hänestä otettu ja hänelle uskottu Eeva ei enää ollut neitseellinen. Hän antautui käärmeelle ja heti perään hänellä oli ensimmäinen yhteytensä Aadamin kanssa. Tämä on syntiinlankeemuksen kulku. Kummastakin yhdessäolosta, jotka seurasivat tiiviisti toisiansa, oli kustakin tuloksena lapsi: Kain ja Aabel.

Meidän aikaamme asti syntyy "kaksosia", jotka ovat peräisin kahdesta eri isästä. Molemmat tunnetuimmat tapaukset olivat Ruotsissa ja Ranskassa. Tukholmassa synnytti rouva Bjoerlen samana päivänä neekeripojan ja vaaleatukkaisen, sinisilmäisen lapsen. Naisen aviomies kieltäytyi ottamasta hoiviinsa lasta, joka aivan ilmeisesti ei ollut peräisin hänestä. Oikeuskäsittelyssä rouva Bjoerlen myönsi suhteensa tummaihoiseen mieheen. Hänellä oli samana päivänä ollut sukupuoliyhteys niin miehensä kuin rakastajansakin kanssa. Marseillessa rouva Duvalle myöskin toi maailmaan valkoisen ja mustan lapsen.

Joka lukee tarkkaavaisesti 1.Moos. 3:15 on toteava, että HERRA Jumala jo heti syntiinlankeemuksen jälkeen puhuu siemenestä -käärmeen jälkeläisistä, sekä myöskin vaimon siemenestä. Jo alusta lähtien ei ollut vain kaksi luonnollista, vaan myöskin kaksi hengellistä linjaa.

Mitä tulee Kainiin, niin häntä ei ole liitetty sen paremmin Vanhan- kuin ei Uudenkaan Testamentin sukurekisteriin Aadamin poikana. Samoin ei myöskään Aadamia milloinkaan kutsuta Kainin isäksi. Tässä on syy siihen, miksi Eevaa kutsutaan "kaiken elävän äidiksi" (1.Moos. 3:20), muttei kuitenkaan Aadamia "kaiken elävän isäksi". Jos Kain todella olisi ollut Aadamin esikoinen, olisi häneen kiinnitetty erikoista huomiota.

Kun 1.Moos. 4:1 sanotaan, että Eeva syntymän jälkeen sanoi: "Minä olen saanut pojan HERRAn avulla!", niin tulee silloin ottaa huomioon, ettei siihen aikaan vielä ollut mitään kätilöitä eikä lääkäreitä. Tuskat olivat kovat; Aadam ei tiennyt, miten hän voisi auttaa. Niinpä Eeva huusi synnytystuskissansa HERRAn puoleen. Heti seuraavassa jakeessa sanotaan: "Ja taas hän synnytti pojan, veljen Kainille, Aabelin."

Mitä Eedenin puutarhassa tapahtui, oli ilmiselvää ja tunnettua apostoli Johannekselle, sillä hän kirjoittaa: "...eikä olla Kainin kaltaisia, joka oli pahasta" (Saarisalon käännös: "...eikä kuin Kain, joka oli paholaisesta". Saksankielinen Mengen käännös: "Kain, der ein Kind des Teufels war"- "Kain, joka oli paholaisen lapsi".) "Paholaisella, jonka lapsi Kain tämän selvän ilmaisun mukaisesti oli, ei voida mitenkään tarkoittaa Aadamia. Johannes kirjoittaa uskovaisille: "...sillä te olette voittaneet sen, joka on paha" (1.Joh. 2:13-14). Sillä tarkoitetaan jälleen Saatanaa, jota Ilm. 20:2 kuvataan lohikäärmeeksi, vanhaksi käärmeeksi ja paholaiseksi. Pyhistä Kirjoituksista voidaan lukea, kuka tuo paha on, nimittäin vastakohta Jumalalle, joka yksin on "hyvä". "Isämeidän rukouksessa" sanotaan: "...äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta!" (Matt. 6:13). Saatana, Jumalan vastustaja, on tuo paha, kaikkien jumalanvastaisten asioiden alkuperä.

Kain oli täynnä kateutta ja mustasukkaisuutta; hän oli ensimmäinen tappaja ja murhaaja. Saatana on murhaaja alusta alkaen (Joh. 8:44). Mutta hän ei ole murhannut taivaassa, vaan maan päällä. On myöskin poissuljettu, että Kain olisi ollut peräisin Aadamista, joka oli luotu pyhän Jumalan kuvaksi. Jumalasta ei voi tulla mitään pahaa. Koska Saatana käärmeen avustuksella suoranaisesti tuli ihmissukuun ja tempaisi sen turmioon ja kuolemaan, oli välttämätöntä, että Jumala tuli lihaan lunastaaksensa meidät tästä Saatanan vallasta. Astuessaan perintöosaansa tulevat he Jumalan alkuperäisen aikomuksen mukaisesti omistamaan maanpiirin ja heidät palautetaan ennaltamäärättyyn asemaansa.

Eenok oli Aadamin seitsemäs jälkeläinen (Juudan kirje 14). Kainia ei lasketa mukaan; Aabel tapettiin, eikä hänellä siten ollut jälkeläisiä. Sen tähden sukurekisteri menee Seetiin ja siten on Sana tässäkin kohden täydellinen: Aadam, Seet, Enos, Keenan, Mahalael, Jaaret, Eenok (1.Moos. 5:5-18; Luuk. 3:37).

Niin kuin synnytystuskien tuli muistuttaa naisia alkuperäisestä rikkomuksesta ja syntiinlankeemuksesta, niin tuli ympärileikkaamisen muistuttaa miehiä siitä. Kun Jumala Aabrahamin ja hänen jälkeläistensä kanssa solmi liiton, vaati Hän ympärileikkaamista ja sanoi: "Ja tämä on minun liittoni sinun ja sinun jälkeläistesi kanssa; pitäkää se: ympärileikatkaa jokainen miehenpuoli keskuudessanne" (1.Moos. 17:10). Ympärileikkaaminen säädettiin iankaikkiseksi liitonmerkiksi. Joka ei antanut ympärileikata itseänsä, tuli hävittää kansastansa, koska hän osaltaan rikkoi tuon liiton. Kun Mooses oli laiminlyönyt poikansa ympärileikkaamisen, halusi HERRA tappaa hänet: "Silloin Sippora otti terävän kiven ja leikkasi pois poikansa esinahan, kosketti sillä Moosesta alhaalta ja sanoi: 'Sinä olet minun veriylkäni'." (2.Moos. 4:25).

Matt. 13 HERRA puhui selvästi ja ilman väärinkäsityksen vaaraa kahdesta hengellisestä siemenestä. "Hyvän siemenen kylväjä on Ihmisen Poika. Pelto on maailma; hyvä siemen ovat valtakunnan lapset, mutta lusteet ovat pahan lapset" (Matt. 13:37-38). Paatuneille, pahan hallitsemille ihmisille Jeesus sanoi: "Te olette isästä perkeleestä, ja isänne himoja te tahdotte noudattaa. Hän on ollut murhaaja alusta asti, ja totuudessa hän ei pysy, koska hänessä ei totuutta ole. Kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä" (Joh. 8:44).

Käärmeen siemen oli aivan yhtä todellinen kuin vaimon siemen. Käärmeen siemen oli Kain, vaimon siemen oli Kristus. Paavali käsittelee tätä aihetta ja kirjoittaa Gal. 3 luvatusta siemenestä: "...ja sinun siemenellesi, joka on Kristus" (16). Hän on se siemen, jota tuo lupaus koskee (19). Vanhasta Testamentista me luemme: "...saa hän nähdä jälkeläisiä/siemeniä ja elää kauan" Jes. 53:10). Jokainen siemen tuottaa lajinsa mukaisesti, se on Jumalan laki. Tässä selittyy myöskin tuo sana "vihollisuus, vaino": "Ja minä panen vainon... sinun siemenesi ja hänen siemenesi välille..." (1.Moos. 3:15). Saatana tuli ihmiskuntaan käärmeen avustuksella tuhotaksensa jumalallisen järjestyksen. Sen tähden täytyi Jumalan tulla siittämisen kautta ihmiskuntaan tappaaksensa ja poistaaksensa vihollisuuden (Ef. 2:13-16). HERRA toi lunastuksen liharuumiissansa voidaksensa uudelleen ottaa asumuksen lunastetuissa. Hän on temmannut heidät Saatanan vaikutuspiiristä ja siirtänyt Jumalan valtakuntaan. Jumala on voittanut vastustajan koko vallan ja Kristuksessa saanut siitä riemuvoiton (Kol.2:15).

Koska Saatana tunkeutui inhimilliseen lihaan ja vereen, täytyi Jumalan ihmisen hahmossa Pojassa ottaa liha ja veri. Oli kysymys meidän elämästämme, meidän sielumme pelastuksesta. Sen tähden on sovitus ja lunastus mahdollinen vain Jumalan Karitsan veren kautta. Meidän Lunastajassamme ei virrannut mikään juutalainen, vaan jumalallinen, puhdas ja pyhä veri, jossa oli jumalallinen elämä.

Ei ole ollut mitään evoluutiota, niin kuin tiede haluaa todeta erilaisista pääkallo- ja luurankomuodoista, vaan oli erilaiset lajit, jotka myöskin ulkonaisesti voimakkaasti poikkesivat toisistansa. Itse liha oli "toisenlainen liha" (Juuda 7). 1.Kor. 15:39 Paavali kirjoittaa: "Ei kaikki liha ole samaa lihaa, vaan toista on ihmisten, toista taas karjan liha..."

Tässä on tuo ihmiskunnan historian puuttuva lenkki, joka tunnetaan käsitteellä "the missing link", jota tiede vielä tänäänkin etsii. Erilaisten pääkallo- ja luurankomuotojen perusteella tiedetään, että oli olemassa tuollainen erikoislaatuinen laji. Nyt ei tutkijoilla ole mitään vastausta siihen ja he yhä vielä etsivät sitä. Sellaiset salaisuudet he löytävät todellakin vain tuosta salaperäisestä kirjasta - Raamatusta.

Vain yksi laji periytyy tuosta käärmeen/Eevan sekoituksesta, ja se oli Kainin linja, joka nai yhden Aadamin tyttäristä. Muut olivat Aadamin ja Eevan jälkeläisiä - Seetistä lähtien, joka nai oman sisarensa, sillä Aadamilla ja Eevalla oli monia poikia ja tyttäriä: "Ja Aadam eli Seetin syntymän jälkeen kahdeksansataa vuotta, ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä. Niin oli Aadamin koko elinaika yhdeksänsataa kolmekymmentä vuotta; sitten hän kuoli" (1.Moos. 5:4-5). Myöhemmin syntyi vielä yksi laji, nimittäin kun nuo molemmat linjat sekoittuivat. Kainin jälkeläiset - joita Raamatussa kutsutaan "ihmisten lapsiksi" - heillä oli vielä hiukan Lusiferin viehätysvoimaa. Ja kun Seetin linjan miehet, "Jumalan pojat" "huomasivat ihmisten tyttäret ihaniksi ja ottivat vaimoiksensa kaikki, jotka he parhaiksi katsoivat" (1.Moos. 6:2). Tämän risteyttämisen tähden Jumala päätti lopettaa ihmissuvun, sillä Messiaan tuli tulla lihan puolesta puhtaasta linjasta. Vedenpaisumuksen jälkeen oli siis sen tähden enää yksi linja, joka palautuu Aadamiin. Nooan kolmesta pojasta Seemistä, Haamista ja Jaafetista periintyy nykyinen maan päällä oleva ihmissuku (1.Moos. 9:18-19: Apt. 17:26).

Mutta molemmat hengelliset linjat tulevat loppuun asti olemaan kaikissa kansoissa (Matt. 13:18). Kuka mitäkin on, sen arvosteleminen kuuluu yksinomaan HERRA Jumalalle, sillä yksin Hän tietää, kuka, miten ja mitä kukin on. On kuitenkin eräs asia, jota suositellaan yksittäisten ihmisten itsetutkisteluun: Joka on kuullut Jumalan Sanan HERRAn suusta, joka uskoo sen ja tekee sen mukaisesti, saa ajatella olevansa Sanasta ja Jumalan hengestä. Joka sisäisesti vastustaa ja puhuu sitä vastaan, hänellä ei ole mitään yhteistä HERRAn kanssa. Tässä tapauksessa oma käytös paljastaa kaiken. Vielä on armon aika, ja kuka haluaa, voi kääntyä HERRAn puoleen, uskoa Häneen ja seurata Häntä.

Saatana näytti meidän HERRAllemme hyvin korkealta vuorelta kaikki maailman kuningaskunnat loistossansa ja sanoi Hänelle: "Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua!" (Matt. 4:8-9). Meidän Lunastajamme tiesi, että Hän täällä maan päällä olisi vuodattava verensä lunastukseksi ja ostaisi iankaikkiseen elämään määrätyt. Alkuperäisenä omistajana Hän käski Saatanaa menemään pois. Jo psalminkirjoittaja oli sanonut: "Nouse, Jumala, tuomitse maa, sillä sinä perit kaikki pakanakansat!" (Ps. 82:8). Myöskin apostoli Paavali tuo sen julki: "Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myöskin perillisiä, Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos kerran yhdessä hänen kanssaan kärsimme, että me yhdessä myös kirkastuisimme" (Room. 8:17). Se on toteutuva tämän ajanjakson lopussa. Meillä on etuoikeus elää ajassa, jossa kaikki Kirjoitusten salaisuudet paljastetaan. Siihen kuuluu myöskin se, mitä Eedenin puutarhassa tapahtui.


21. Luku

Vanhurskauttaminen

Ihmisen tuomituksi tuleminen asetti vaatimuksen hänen vanhurskauttamisellensa. Vanhurskauttaminen ei ole mikään vapauttaminen todisteiden puutteen johdosta, vaan vanhurskauttaminen merkitsee sitä, ettei syytetty lainkaan ole syyllinen, ja että syyte on vääryydellä nostettu häntä vastaan. Oikeuden edessä seisova ei ole rikkonut mitään, syyttäjä oli vain astunut esiin, kuitenkaan saamatta aikaan mitään, koska jotakin rikkomuksellista ei ollut osoitettavissa. Syytös torjuttiin, yleinen syyttäjä joutui sulkemaan kansiot, sillä oikeudenkäynti lopetettiin.

Toisaalta on ihminen syyllistynyt Jumalan edessä, ja sen tähden hän tarvitsee anteeksiantamusta. Vanhurskauttaminen jumalallisessa mielessä on toinen puoli: Jumala näkee ihmisen, jolle Hän on antanut synnit anteeksi, Kristuksessa sellaisella tavalla, kuin hän ei olisi koskaan tehnyt syntiä. Sananlasku sanoo: "Anteeksiannettu - mutta ei unohdettu!" Vaikka me annammekin toisillemme koko sydämestämme anteeksi, niin me kuitenkin aina uudelleen muistamme kerran tapahtuneet asiat. Mutta Jumalan suhteen on aivan toisin. Hän on antanut synnit anteeksi eikä muista niitä enää. Kenelläkään ei ole oikeutta kaivaa esiin joitakin asioita sellaisen ihmisen elämästä, jonka Jumala on vanhurskauttanut. Joka sellaista tekee, tulee itse syylliseksi ja omalta kohdaltaan tekee tyhjäksi jumalallisen anteeksiantamuksen ja vanhurskauttamisen.

Koska ihminen ilman omaa vaikutustaan syntyi tällaiseen syntiseen tilaan, on Jumala ottanut lakinsa kautta oikeutetusti lausutun tuomion yllensä Pojassa, ja sovituksensa kautta vaikuttanut ihmisen täydellisen vanhurskauttamisen. "...mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut" (Jes. 53:5).

Kirjeessänsä Rooman seurakunnalle Paavali on perinpohjaisesti opettanut raamatullisen vanhurskauttamisen ja näyttänyt, miten se tulee itsekunkin osaksi ja miten se voidaan kokea. Viitaten Jeesuksen Kristuksen Evankeliumiin hän kirjoittaa: "Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: 'Vanhurskas on elävä uskosta'." (Room. 1:16-17).

Jumala ei ole ainoastaan pelastanut kuolemasta ja turmeluksesta, vaan Hän on täydellisesti vanhurskauttanut ihmisen ja antanut hänelle takaisin hänen jumalallisen vanhurskautensa. Oma vanhurskauttaminen tekojen kautta, jonka aikaansaa itsensä vanhurskauttamisen vietti, ei ole enää tarpeen, sillä Jumalan vanhurskaus on tullut meidän osaksemme. Oma vanhurskaus ei päde Jumalan edessä ja se voi olla meidän suurin esteemme. On kirjoitettu: "...ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto" (Room. 3:20).

Ihminen on tullut Jumalan kaikkivaltiaan toiminnan kautta ulos siitä kadotetusta tilasta, jossa hän oli, ja hänet on saatettu takaisin alkuperäiseen asemaansa Jumalan edessä. Tämä on Jeesuksen Kristuksen Evankeliumin ydin. Jumala ei ole ainoastaan antanut meille anteeksi; Hän on vanhurskauttanut meidät, jopa lahjoittanut meille oman Jumalan vanhurskautensa. "...se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta. Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa" (Room. 3:22-24).

Tässä ei jää mitään sijaa omille teoille, jotka johtavat omavanhurskauteen, vaan tässä meidän tulee antaa sijaa jumalalliselle sanomalle, Jeesuksen Kristuksen Evankeliumille. Se on todellakin vapaaksi- ja iloiseksi tekevä pelastussanoma, jonka täytyy tulla kaiutetuksi kaikkialle maailmaan. Ihmiskunta on sovitettu Jumalan kanssa. "...osoittaaksensa vanhurskauttaan nykyajassa, sitä, että hän itse on vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen." Ei jokin usko johonkin uskonnon perustajaan tai johonkin tunnustukseen, vaan usko Jeesukseen, jossa Jumala ja ihmiskunta ovat kohdanneet toisensa ja ovat tulleet keskenänsä sovitetuiksi, vaikuttaa tämän jumalallisen vanhurskauttamisen. Hurskaat sanat eivät merkitse mitään: "Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja" (Room. 3:26-28).

Aivan ilmeisestikin tämä ajatus vanhurskauttamisesta valtasi Paavalin sellaisella tavalla, että hän valaisi tätä aihetta kaikilta puolin. Roomalaiskirjeen luvut 3-8 antavat rikassisältöisen johdatuksen Jumalan lunastussuunnitelmaan. Jokaisen tarvitsee vain uskossa vastaanottaa mitä Jumala on lahjoittanut, ja kiittää Häntä siitä. Joka yrittää sitä omien tekojen kautta, ei ole milloinkaan oleva kykenevä käsittämään Jumalan täytettyä työtä todellisessa ja täydessä merkityksessänsä. Mitä itse tehdään, estää näkemästä sitä, mitä Jumala todella on tehnyt. "...mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi"(Room. 4:5).

Aabrahamissa meille esitetään elintärkeä opetus siitä, että se, jota Jumala puhuttelee ja joka vastaanottaa lupauksen Sanan, ei katso itseensä eikä häntä ympäröiviin olosuhteisiin, vaan uskoo koko sydämestänsä sen, mitä Jumala on sanonut. Hän näkee sen jo, vaikka ei vielä ole mitään, ja antaa Jumalalle siitä kunnian ja elää uskonvarmuudessa, siinä lujassa vakuuttuneisuudessa, että Jumala toteuttaa sen, mitä Hän on luvannut.

Room. 5. apostoli jatkaa: "Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän HERRAmme Jeesuksen Kristuksen kautta" (jae 1). Hän näyttää sen, että me olemme päässeet nykyiseen armontilaamme uskon kautta, ja että me voimme jopa hädässä ja ahdingossa kerskata Jumalan kirkkauden toivossa. Sitten hän jälleen tulee vanhurskauttamisen ytimeen: "Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta" (jae 9). Yhä uudelleen korostetaan sitä, mistä on kysymys: ei vain jostakin uskosta johonkin, vaan uskosta Jeesukseen Kristukseen, Ristiinnaulittuun, ja Hänen kalliin ja pyhän Verensä suorittamaan lunastukseen.

Yhteenvetona apostoli kirjoittaa: "Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi; sillä niinkuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi" (Room. 5:18-19). Aivan yhtä varmasti kuin me toisaalta voimme todeta, että kadotustuomio on kohdannut kaikkia ihmisiä Aadamista lähtien, samoin me saamme toisaalta uskoa, että tämä tuomio on poistettu, että me olemme armoitetut Jumalan edessä ja olemme täydellisesti vanhurskautetut.

Luvussa 6. tuodaan silmiemme eteen se, että me olemme Kristuksen kanssa yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa ja sen johdosta ristiinnaulitut ja haudatut Hänen kanssansa. Me olemme Hänen kanssansa ylösnousseet uuteen, jumalalliseen elämään.

Room. 7. näyttää ihmisen täydellisessä avuttomuudessansa. Hän näkee itsensä synnin pettämäksi, ja saa tuntea jumalallisen lain kovuuden. Vain siellä, missä on laki, voi olla rikkomus. Ilman lainantamista Siinailla kaikkine käskyineen ja kieltoineen, ei ihmiskunta olisi tiennyt mikä on oikein. Laki on annettu, jotta ihminen tulisi tietoiseksi rikkomuksista. Vanhurskas Tuomari on lakinsa kautta tuominnut ja on Lunastajana antanut osaksemme tulla armon ja laupeuden. "...laupeudelle tuomio koituu kerskaukseksi" (Jaak. 2:13).

Ihminen tulee tietoiseksi orjuudestansa, siitä, että häntä sitovat hänen tottumuksensa, mieltymyksensä jne, kunnes sielun pohjasta nousee huuto: "Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen... Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei... Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Room. 7:15-24). Jokainen ihminen kääntyessänsä HERRAn puoleen joutuu läpikäymään tämän sisäisen prosessin, koska ilman sitä ei mikään kääntyminen ole mahdollista.

Vasta sen jälkeen seuraa koettuna, jumalallisena todellisuutena se, mitä luvussa 8. on kirjoitettuna. Uskon kautta Kristukseen ja Hänen täytettyyn lunastustyöhönsä vanhurskautettu ihminen saa huudahtaa: "Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat" (jae 1), sillä he ovat löytäneet rauhan Jumalan kanssa ja ovat päässeet Hänen lepoonsa.

Saatana, veljien syyttäjä (Ilm. 12:10), ja hänen käyttöönsä asettuvat, esittävät yhä uudelleen uusia syytteitä uskoviksi tulleita ja vanhurskautettuja vastaan. Paavali huomioi myöskin tämän asiantilan: "Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa. Kuka voi tuomita kadotukseen?" (jae 33).

Todellinen vanhurskaus ei todellakaan ammenna jostakin opetuksellisesta toimenpiteestä, vaan siitä täytyy tulla koettu kokemus. Vanhurskauttaminen on toinen osa anteeksiantamusta. Jumalan täytyi tuomita ihminen, koska hän oli tullut syylliseksi. Karitsan Veren voimasta tuo velka sovitettiin. Ei voida esittää enää mitään syytteitä, vaikka Saatana sitä yhä uudelleen yrittääkin. Sen hän teki myöskin Martti Lutherin kohdalla, joka kuitenkin tuli osalliseksi uskon vanhurskaudesta, niin että hän huudahti: "Vanhurskas on elävä uskosta!" Jumalallinen vanhurskauttaminen tulee yksinomaan uskon kautta Jeesuksen Kristuksen suorittamaan lunastustyöhön.

Niin kuin ihminen kääntymyksessä kääntyy Jumalan puoleen, kokee oman elämänsä lopun ja uudestisyntymän kautta uuden, jumalallisen elämän alun, niin on anteeksiantamuksen suhteen, joka on liittyneenä Kristuksen kärsimiseen ja kuolemaan, ja vanhurskauttamisen suhteen, joka liittyy ylösnousemukseen ja Jumalan Elämään. "...joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden..." (Room. 4:25). Yhtä varmasti kuin Jeesus kuoli, on synti annettu anteeksi. Yhtä varmasti kuin Hän nousi kuolleista, olemme me kerta kaikkisesti vanhurskautetut.

Apostoli Jaakob osoittaa, miten Jumalan vanhurskauttaman usko siihen, mitä Jumala on sanonut, toteutuu vastaavassa kuuliaisuudessa teoissa: "Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi; ja niin toteutui Raamatun sana: 'Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi', ja häntä kutsuttiin Jumalan ystäväksi" (Jaak. 2:22-23).

Teot eivät vanhurskauta ihmistä. Ne ovat vain osa uskon kautta vanhurskautettua. Joka uskoo Jumalaa, toimii sen mukaisesti, mitä Hän on käskenyt. Aabraham uskoi, että Jumala herättäisi hänen poikansa Iisakin kuolleista, ja oli valmis uhraamaan hänet sen mukaisesti kuin häntä oli käsketty. Tämän uskonnäkemyksen mukaisesti ei kuuliaisuus ollut hänelle vaikeata. Jaakob ei viittaa tekoihin, joita ihmiset mielihalujensa mukaan tekevät ajatellen saavuttavansa siten jotakin Jumalan edessä, vaan vain sellaisiin, jotka tehdään käskyn ja Jumalan Sanan mukaisesti. Joka todella uskoo, se tekee, mitä Jumala on sanonut. "Te olette minun ystäväni, jos teette, mitä minä käsken teidän tehdä" (Joh. 15:14). Niin usko "hengittää" ja on elävä.

Uskon kautta Jeesukseen Kristukseen vanhurskautettu ihminen on Jumalan edessä sellaisena, kuin hän ei olisi koskaan tehnyt syntiä. Hänet on viety takaisin alkuperäiseen tilaan ja iankaikkiseen osaansa ja odottaa ainoastaan vielä ruumiin muuttamista ja täydellistämistä. Joka todella uskoo, on tuova sen esiin iloisesti elämänsä ja tekojensa kautta, eli kuuliaisuutensa kautta, niin kuin Aabrahamkin teki. Hebr. 12 lunastetut näytetään täydellistettyinä vanhurskaina: "...vaan te olette käyneet Siionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö, ja kymmenien tuhansien enkelien tykö, taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö, ja tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala, ja täydelliseksi tulleitten vanhurskasten henkien tykö..." (jakeet 22-23).


22. Luku

Uudistuminen ja uudestisyntyminen

Koettu vanhurskauttaminen on loppu vanhalle, ilman Jumalaa eletylle elämälle ja johtaa sisäiseen uudistumiseen. Vaikka kysymys onkin yhdestä ainoasta lunastusteosta ja yhdestä lunastamisesta, ulottuu jumalallinen armotyö elämän eri alueille ja sen tähden se ilmaistaan erilaisilla käsitteillä.

Se alkaa herätyksellä: Jumalasta erotettu ihminen, joka on hengellisesti kuollut, ravistellaan hereille. Tämä tapahtuu Jumalan Hengen vaikutuksesta Evankeliumin saarnaamisen kautta. Siihen asti ihminen on todellakin hengellisesti kuollut, ilman että tietäisi sitä. Hänelle maailma on järjestyksessä, hän ei tiedosta lainkaan sitä, että jokin ei ole kohdallaan.

On ihminen sitten uskonnollinen tai ei, hän pyrkii välttämään kaikkia tuonpuoleista koskevia ajatuksia, henkilökohtaista vastuuta Jumalan ja viimeisen tuomion edessä. Joka ei aivan kokonaan sulje ulos sellaista ajatusta, sanoo niin itsellensä kuin toisillekin: "Minähän en ole tappanut ketään, minä en ole tehnyt sitä tai tätä, niinpä se ei ole oleva mitään niin kovin pahaa, jos jotakin sitten on tullakseen." Mutta silloin vasta tuleekin jotakin. Sen tähden tulisi kaikkien tietää, että Jumala ei ole mikään vanha isoisä tai rakas setä, jonka edessä muutama kaunis sana saa tämän suosiolliseksi. Silloin ei Jumala enää ole rakastavainen Vapahtaja, vaan ankara Tuomari. Hän on sidottu omaan Sanaansa ja Hänen täytyy tuomita sen mukaisesti.

Aivan niin kuin Hän nyt on sidottu Sanaansa ja jokaiselle Häneen uskovaiselle antaa anteeksi, armahtaa, vapauttaa ja vanhurskauttaa, aivan vastaavasti Hän on vanhurskaasti tuomitseva kaikki ne, jotka uhmaavat ja vastustavat Häntä ja ovat hyljänneet Hänen pelastussuunnitelmansa. Myöskin tulevat pettymään ne, jotka ovat omalla tavallaan yrittäneet sitä, kuitenkaan todella luottamatta Jumalaan. Ei ole todellakaan kysymys siitä, että vain uskotaan, vaan että uskotaan Jumalaa - uskotaan sillä tavoin, kuin Hän pelastussuunnitelmassaan on säätänyt ihmiskunnalle. Joka ei usko Jumalaa, tekee Hänet valehtelijaksi (1.Joh. 5:10).

Aluksi on niin, ettei luonnollinen ihminen voi käsittää hengellisiä asioita, vaikka hän olisikin hyvin uskonnollinen ja toimisi uskonnollisesti. Kaikki alkaa herätyksellä, omantunnon hereille ravistamisella hengellisestä kuolemasta. Pietarin helluntaisaarnan johdosta ihmiset olivat niin vaikutettuja, sisäisesti niin liikutettuja ja herätettyjä, että he huudahtivat: "Miehet, veljet, mitä pitää meidän tekemän?" (Apt. 2:37).

Evankeliumin julistuksen kuulon alla uskovaiset kuulijat saavat erilaisia kokemuksia. Kun Pietari saarnasi Korneliuksen talossa, tapahtui koolla olevien keskuudessa yhden ainoan saarnan aikana kaikki yhdellä kertaa kääntymyksestä henkikasteeseen asti (Apt. 10:34-48). Aina kuulijoiden sisäisen asenteen mukaisesti, heidän odotustensa ja uskonsa ja valtuutetun saarnan kautta voi Jumalan Henki kulloinkin vaikuttaa julistetun Sanan mukaisesti. On vain hyvä, ettei ole mitään kaavaa, jonka mukaisesti kaiken tulisi tapahtua. Todella Jumalan edessä pätevä ja itsessänsä vaikuttava usko tulee saarnan kautta - täyden Evankeliumin sanoman kautta. Kuulijat voivat kokea kaikki pelastukseen tarpeelliset kokemukset. Jumalan Henki alkaa vaikuttaa, kun Hän antaa itsetuntemusta ja johtaa katumukseen. Ihminen tuntee tuskaa asioista, joita hän ei ole tehnyt oikein, ja pyytää Jumalalta anteeksiantamusta.

Synnintunto tunkeutuu niin syvälle, että ihminen tulee pyhän Jumalan edessä tietoiseksi: "HERRA, minä olen tehnyt syntiä Sinua ja taivasta vastaan!" Seuraa hyvittäminen. Joka on varastanut, ei varasta enää, joka on valehdellut, ei valehtele enää. Tapahtuu todellinen kääntyminen Kristuksen puoleen ja uudistuminen, joka päätyy uudestisyntymiseen. Tällä tavoin kiinni otettu pyytää HERRAa antamaan hänelle kaikki anteeksi ja tunnustaa Hänelle, mikä häntä painaa ja ahdistaa. Rukouksen aikana tapahtuu jotakin aivan erikoista, nimittäin yliluonnollinen armotyö: Yhtäkkiä tulevat pelastusvarmuus ja Jumalan rauha sydämeen. Ihminen, joka kokee katumuksen, tietää yhdessä silmänräpäyksessa, että se on usko Jeesukseen Kristukseen, joka tekee autuaaksi. Se on todellinen kokemus, tunnistettava sisäinen tapahtuma, suoranainen Jumalan Hengen vaikutus Häneen uskoon tulevassa ihmisessä. Jumalan Henki todistaa sitten hänen hengellensä, että hänestä on tullut Jumalan lapsi (Room. 8:16). Pelastus Kristuksessa on koettavissa vielä tänäänkin; se voidaan elää käytännössä.

Joka todella uskossa kääntyy Jumalan puoleen ja luottavaisesti avaa sydämensä Hänelle, eikä vain sano: "Minäpä menen ja kuulostelen asiaa", vaan tulee oikeassa asenteessa ja alkaa puhua HERRAn kanssa, annettuaan Hänen ensin puhua itsellensä saarnan kautta, hän on vielä tänäänkin kuten alkukristillisyydessä todella kokeva Jumalan. Hän on uskottava, Häneen voidaan todellakin luottaa.

Valitettavaa on se, että monet hengelliset virtaukset ovat antaneet niin täydellisesti vääristellyn kuvan HERRAn kaidasta tiestä ja Jeesuksen seuraajille kuuluvista kokemuksista.

Keskustelun Jumalan kanssa täytyy olla lapsenomaisen uskovaista, niin kuin vastattaisiin kirjeeseen. Me viittaamme siihen, mitä Hän on kirjoittanut meille, sillä Sanan kauttahan Jumala puhuu meille, ja rukouksessa me puhumme Jumalan kanssa. Hän tekee meille tarjouksensa ja antaa meidän tietää Hänen tahtonsa. Tällä tavoin ihminen pääsee henkilökohtaiseen yhteyteen Jumalan kanssa.

Uskossa ja luottamuksessa me annamme Sanan puhutella itseämme, ja tunnemme, että yhtäkkiä meitä tarkoitetaan aivan henkilökohtaisesti kuten Nikodeemusta: "Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: 'Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa'." (Joh. 3:3). Uudestisyntymisen kokemus on jumalallinen pakko, jotta ylipäätänsä päästäisiin Jumalan valtakuntaan. "Älä ihmettele, että minä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä" (Joh. 3:7). Uudestisyntymisellä ei ole mitään tekemistä jälleensyntymisen filosofian kanssa, jota väärällä tavalla ja erehdyksellisesti kutsutaan jällleensyntymiseksi. Pyhien Kirjoitusten opettamassa uudestisyntymässä ei ihminen palaa takaisin jossakin muussa muodossa tai hahmossa, vaan ihminen tulee uskoon siinä elämässänsä ja ruumiissansa, jossa hän on, ja Pyhä Henki suorittaa siittämisen ja tuo ihmisen sielussa esiin uuden, jumalallisen elämän.

"Mutta kun Jumalan, meidän vapahtajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta, jonka Hengen hän runsaasti vuodatti meihin meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, että me vanhurskautettuina hänen armonsa kautta tulisimme iankaikkisen elämän perillisiksi toivon mukaan" (Tiit. 3:4-7).

Luvussa 2:11 apostoli kirjoittaa: "Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille." Armahdettu ihminen käsittää, mikä palvelee hänen pelastumiseksensa ja mikä on välttämätöntä. Kirjeissä kuvataan niiden kokemuksia, jotka vielä suurimmaksi osaksi olivat nähneet ja kokeneet Kristuksen. Koska Hän on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti (Hebr. 13:8), tekee Hän samaa myöskin kaikille niille, jotka tulevat Hänen tykönsä. Joka ottaa vastaan Totuuden Sanan, kokee sen, mitä siinä on luvattu. "Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa esikoiset" (Jaak. 1:18).

Saman ajatuksen tuo julki apostoli Pietari, kun hän kirjoittaa; "Puhdistakaa sielunne totuuden kuuliaisuudessa vilpittömään veljenrakkauteen ja rakastakaa toisianne hartaasti puhtaasta sydämestä, te jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta" (1.Piet. 1:22-23). Jolla on henkilökohtaisia kokemuksia Jumalan kanssa, niin kuin meille on Sanassa kuvattuna, hän tulee osaksi Hänen Sanaansa ja tahtoansa, ja siten hänet sisällytetään Jumalan pelastussuunnitelmaan. Sellaiset ihmiset voivat omalta osaltaan oikealla tavalla nähdä kaiken, mitä on kirjoitettuna. Tarvitaan tämä lunastettujen yhtäoleminen Lunastajan kanssa, jotta me näkisimme, niin kuin Hän näkee ja tahtoisimme, mitä Hän tahtoo.

Kristuksen seuraaminen alkaa kääntymisen, uudistumisen ja uudestisyntymän kautta. Koko ihmistä kehotetaan siihen. Mitä seuraaminen tuo mukanaan, voidaan lukea monista raamatunkohdista. Yhtäkkiä HERRA on ensimmäisellä sijalla. Vaatimusten ja tarpeen mukaan täytyy Jumalan Valtakunnan tähden luopua talosta ja tiloista, vaimosta tai miehestä, veljistä ja sisarista, vanhemmista tai lapsista, ystävistä jne (Luuk. 18:29), mikä tarkoittaa sitä, että jos vain tämä kyseessäoleva henkilö, eikä koko perhe, tulee uskovaiseksi, ei hän voi antaa pidätellä itseänsä. Seuraamisella ei tarkoiteta johonkin luostariin tai yhteisöön liittymistä, vaan että ihmiset pysyvät perheellisissä ja ammatillisissa asemissansa ja suorittavat päivittäisen elämänsä Jumalan tahdon mukaisesti. Lavean tien jättäminen ja kaidan tien kulkeminen tuovat jokaiselle ihmiselle seuraamuksia. Kukaan ei voi palvella kahta HERRAa, kukaan ei voi samanaikaisesti kulkea kahta eri tietä. Ratkaisu on tehtävä, ja ihmisen elämä todistaa itsessänsä siitä tiestä, jolla hän kulkee.

Koettu uudistuminen koskee ihmisen sydäntä Kirjoitusten Sanan mukaisesti: "MINÄ annan teille uuden sydämen" (Hes. 36:26). Sisäisesti uudistunut ihminen on suuren tehtävän edessä: panna pois kaikki, mikä kuuluu vanhaan ihmiseen. Pohjimmaltaan ottaen elää jokainen uskosta osaton ihminen kaksoiselämää. Hän ei ole sitä, mitä antaa ymmärtää olevansa ja minä muut häntä pitävät. Jokaisella ihmisellä on kahdet kasvot: toisaalta hän näyttää, millainen hän haluaisi olla, ja toisaalta, mitä hän todella on. Myöskin tässä suhteessa meitä opetetaan mitä selvimmin: "...että teidän tulee panna pois vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten, ja uudistua mielenne hengeltä ja pukea päällenne uusi ihminen, joka Jumalan mukaan on luotu totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen" (Ef. 4:22-24). Seuraavissa jakeissa tuodaan esiin kokonainen lista asioita, mitkä eivät kuulu tähän uuteen elämään.

Sen jälkeen kun ihmisen omatunto on herätetty hengellisestä kuolemasta, kehottaa Jumalan Henki niissä asioissa, jotka eivät ole oikein Jumalan edessä. Se kuuluu uskoontulleiden pyhitykseen: "Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä" (Room. 12:2). Joka alkaa seuraamaan Jeesusta, ei kanna ristiä jossakin kaulaketjussa tai olkapäällä; hän ottaa Kristuksen, Ristiinnaulitun, häpeän yllensä ja kulkee kaitaa tietä, joka johtaa elämään (Matt. 16.24).

Paavali päättää kirjeensä galatalaisille: "Mutta pois se minusta, että minä muusta kerskaisin kuin meidän HERRAmme Jeesuksen Kristuksen rististä, jonka kautta maailma on ristiinnaulittu minulle, ja minä maailmalle!" (6:14). Vain joka on kuollut itsellensä ja tälle maailmalle, voi jo täällä elää Kristuksen kanssa ja sitten tuonpuoleisessa maailmassa. Kaikki muu on omia hurskaita toivomuksia ja ponnisteluja yhä uusin aikomuksin, mutta jotka kuitenkin ovat tuomitut epäonnistumaan. Lunastetut muodostavat todella Jumalaa miellyttävän esikoisjoukon.

Myöskin tällä alueella on valitettavasti todettavissa väärä kehitys, jolla ei ole mitään tekemistä raamatullisen käsitteen kanssa "luopua kaikesta ja seurata HERRAa". Alkukristillisyydessä ja ensimmäisinä vuosisatoina ja kaikkien aikojen todellisten uskovaisten keskuudessa, nytkin 20. vuosisadalla, on Kristus koettu juuri siellä, missä he olivat - elettiin kaikki se, mitä uskoontulleilta odotetaan. Kukaan ei vetäytynyt johonkin luostariin tai syventynyt hurskaisiin, jälleen omaan vanhurskauteen perustuviin mietiskelyihin. Apostolit ja uskovaiset alkukristillisyydessä elivät joka suhteessa aivan normaalia elämää, kuitenkin Kristuksen kanssa! Jokainen oli työpaikallansa, perheessä, kylässä, kaupungissa, Kristukseen sidottu ja siten elävä todistus koetusta armosta. Uskoontulleella ihmisellä on Jumalan voiman kautta mahdollisuus elää aivan normaalia elämää Jumalan Sanan rajoissa. Siihen kuuluvat avioliitto, ammatti ja kaikki se, mitä kuuluu maallisen elämän alueelle. Ei ole kysymys siitä, että ihmiset otettaisiin pois tästä maailmasta, vaan siitä, että maailmallinen otetaan ulos ihmisestä.


23. Luku

Pyhitys

Paavalin tavoin on jokainen todellinen Kristuksen palvelija tarkka sen suhteen, että julistaa Evankeliumia siten, että kaikki pääsevät tunkeutumaan lävitse Jumalaa miellyttävään elämään. "...sitä varten, että olisin Kristuksen Jeesuksen palvelija pakanain keskuudessa, papillisesti toimittaakseni Jumalan evankeliumin palvelusta, niin että pakanakansoista tulisi otollinen ja Pyhässä Hengessä pyhitetty uhri" (Room. 15:16).

Myöskin tämä aihe kuuluu täyden Evankeliumin julistukseen. Hebr. 12:14 sanotaan ilman minkään väärinymmärtämisen mahdollisuutta: "Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä HERRAa." Tämä on hyvin vakavasti otettava asia. Tässä sanotaan uskovaisille, vanhurskautetuille, uudistuneille ja uudestisyntyneille, että he eivät ilman pyhitystä ole näkevä HERRAa, eli: heillä ei ole oleva mitään osuutta ensimmäiseen ylösnousemukseen, ylöstempaamiseen ja Karitsan hääateriaan. Kuitenkin juuri tämä on se päämäärä, mihin pyritään. He haluaisivat katsella Häntä, sillä silloin heidät muutetaan Hänen kuvaksensa (1.Joh. 3:2-3). Tuona ajankohtana täyttyy se, mitä meidän HERRAmme vuorisaarnassa sanoi: "Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan" (Matt. 5:8).

Lunastettuja kehotetaan Sanan ja Pyhän Hengen kautta puhdistautumiseen ja pyhitykseen, ja tämä tapahtuu niiden lupausten perusteella, jotka Jumala on antanut, ja jotka he uskovat, nähdäksensä ne senmukaisesti toteutuneena. "Koska meillä siis on nämä lupaukset, rakkaani, niin puhdistautukaamme kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta, saattaen pyhityksemme täydelliseksi Jumalan pelossa!" (2.Kor. 7:1). Aivan edellä olevissa jakeissa näytetään, millaista ryhmää tässä puhutellaan. On kysymys ihmisistä, joiden keskuudessa Jumala vaeltaa, joita Hän kutsuu kansaksensa. Heidät on uloskutsuttu ja erotettu kaikesta, mikä ei ole jumalallista alkuperää. He ottavat sydämellensä, mitä HERRA sanoi: "...älkääkä saastaiseen koskeko, niin minä otan teidät huostaani ja olen teidän isänne, ja te tulette minun pojikseni ja tyttärikseni" (2.Kor. 6:16-18).

Juuri mainituissa jakeissa puhutellaan kahdesta alueesta: lihan saastuttamisesta, eli ruumilla suoritetuista synnillisistä rikkomuksista, ja synnillisistä rikkomuksista, jotka tahraavat hengen ja sielun. Täydellinen pyhitys sisältää koko ihmisen. Kristuksesta, joka syvällisesti rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä sen edestä, sanotaan tuoden julki kaiken tarkoitus: "...että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton" (Ef. 5:26-27).

Nuhteettomana, virheettömänä ja pyhänä tulevat lunastetut katselemaan Lunastajaansa. Pyhityksessä on kysymys "Sanan vesikylvystä". Myöskin tässä tapauksessa käytetään hyvin ymmärrettävää esimerkkiä: ei jokin vihmominen, vaan täyskylpy, upotuksiin asti painuminen Sanan koko täyteyteen, joka on Henki ja Elämä. Koko ruumis, sielu, henki ja ruumis asetetaan Sanan rajoihin, mikä merkitsee: Jumalan tahto eletään ilomielin, ei pakosta. Tämä vesikylpy Sanassa pesee pois jokaisen epäraamatullisen perinnäissäännön, jokaisen hyödyttömän perinteen, kaikki tottumukset, taakat ja sidonnaisuudet. Meidän HERRAmme sanoo: "Te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka minä olen puhunut" (Joh. 15:3). Sanasta ihminen käsittää, mikä ei ole Jumalan tahdon mukaista, ja järjestää elämänsä sen mukaisesti.

Puhdistuminen ja pyhitys Sanan ja Hengen kautta voi tapahtua vain siellä, missä ihminen uskoo koko Sanan ja on valmis elämään sen mukaisesti. Jeesusta, meidän HERRAamme, ei ainoastaan tehty Lunastajaksi, vaan myöskin Vanhurskaudeksi ja Pyhitykseksi (1.Kor. 1:30). Heti sen jälkeen on perustelu: "...että kävisi, niinkuin kirjoitettu on: 'Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon HERRA'." Oma kerskaus on tässä kohden täysin poissuljettu, sillä ei se, mitä me kykenemme tekemään merkitse jotakin, vaan ainoastaan se, mitä Hän on meissä tehnyt. Hänelle yksin kuuluvat kerskaus ja kunnia. "Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme" (Ef. 2:10). Jumala on huolehtinut kaikesta. Hän on jopa edeltä huolehtinut meidän puolestamme siitä, mitä meidän tulisi tehdä, mitä Hän meiltä vaatii. Meidän tarvitsee ainoastaan vain elää ja vaeltaa siinä.

Jeesus tuo silmiemme eteen mitä todellinen pyhitys merkitsee, miten se tapahtuu, ja että Hän on jo valmiiksi pitänyt huolen siitä: "Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus... ja minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa" (Joh. 17:17-19). Jumalan edessä pätevä pyhitys on mahdollinen vain Totuuden Sanassa, joka on pyhä. Jokainen oma inhimillinen ponnistelu johtaa tekopyhyyteen.

Aluksi viitataan Pyhissä Kirjoituksissa käsitteellä "pyhä" ainoastaan Jumalaan, sillä vain Hän on pyhä. Mutta toisaalta taas kaikki Hänestä lähtevä on myöskin pyhää. Sen, mitä Hän Pyhänä haluaa itsellensä, myöskin sen Hän pyhittää. Niinpä Hänen kansansa on pyhä kansa (2.Moos. 19:6). Hänen pappinsa ovat kutsumuksensa ja vihkiytymisensä johdosta pyhiä (3.Moos. 21). Ylipapin otsakoristeessa luki: "HERRAlle pyhitetty" (2.Moos. 28:36). Vain yhteydessä Häneen voivat olla pyhiä asiat ja ihmiset, jotka Hän on erottanut ja asettanut palvelukseensa.

Profeetta Jesajalla oli valtava kokemus: Hän näki HERRAn valtaistuimellansa ja kuuli taivaallisten olentojen huutavan: "Pyhä, pyhä, pyhä HERRA Sebaot; kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa!" (6:3). Apostoli Johannes kertoo vastaavanlaisesta, kun hän näki HERRAn valtaistuimella: "Ja ne sanoivat lakkaamatta yötä päivää: 'Pyhä, pyhä, pyhä on HERRA Jumala, Kaikkivaltias, joka oli ja joka on ja joka tuleva on!" (Ilm. 4:8). Pyhä ja täydellinen Jumala tekee pyhäksi ja täydelliseksi. Hän erottaa, kutsuu ulos ja sallii Pelastajana pelastettujen tulla osalliseksi Itsestään. "Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne, jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä" (Hebr. 2:11).

Jeesusta Kristusta, Lunastajaa, kutsutaan Pyhäksi Jumalaksi, koska Hän on lähtenyt pyhästä Jumalasta. Se uusi elämä, jonka ihminen vastaanottaa Jumalalta, on todellisuudessa Jeesuksen Kristuksen elämä kaikkine pyhine hyveinensä ja ominaisuuksinensa. Siten toteutuu pyhitys Kirjoitusten Sanan mukaisesti: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä" (1.Piet. 1:16).

Yhä uudelleen tervehtii Paavali uskovaisia pyhinä ja rakkaina: "Korintossa olevalle Jumalan seurakunnalle, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille, jotka ovat kutsutut ja pyhät... (1.Kor. 1:2).

-"Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli, Efesossa oleville pyhille ja uskoville Kristuksessa Jeesuksessa" (Ef. 1:1).

-"Paavali ja Timoteus, Kristuksen Jeesuksen palvelijat, kaikille pyhille Kristuksessa Jeesuksessa..." (Fil. 1:1).

-"Pukeutukaa siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, sävyisyyteen, pitkämielisyyteen...(Kol.3:12).

Jumala tuntee vain täydellistä. Jumala näkee lunastetun joukon Jeesuksen Kristuksen lävitse uloskutsuttuna, rakastettuna, puhdistettuna ja pyhitettynä, aivan erikoisena omaisuutenansa. Me olemme Hänen Pyhän Sanansa kautta ja Hänen pyhän läsnäolonsa kautta Hänelle pyhitetty kansa. Apostoli Paavali puhuu Hengen vaikuttamasta pyhityksestä, joka uskon kautta Totuuteen vaikutetaan niissä, jotka on valittu pelastukseen (2.Tess. 2:13).

Joka ei ole kokenut Jeesusta Kristusta, niin kuin uskovaiset alkukristillisyydessä Hänet kokivat, saattaa vetäytyä pois ja olla sitä mieltä, että erottautumisen, jopa katumuksenharjoitusten, kieltäytymisten, elämän tarjoamien asioiden hylkäämisen kautta hän tulee pyhäksi. Tämä ei ole kerrassaan mitään ja on yhtä tyhjän kanssa Jumalan edessä! Vain se, jonka Hän on kutsunut ulos, erottanut, armahtanut ja uudestisyntymisen kautta tehnyt omaisuudeksensa, voi tulla Hänen pyhittämäksensä. Vain ihmiset, jotka täydellisesti ovat jättäytyneet HERRAlle, tulevat kuuliaisuudessa Häntä ja Hänen Sanaansa kohtaan jumalallisen Totuuden läpitunkemiksi ja pyhitetyiksi. Kääntynyt ihminen, joka siis tämän korkean jumalallisen kutsumuksen kautta on määrätty erikoista jumalallista tarkoitusta varten, ei voi enää osallistua maailmallisiin huvituksiin, sillä on kirjoitettu: "Ja maailma katoaa ja sen himo; mutta joka tekee Jumalan tahdon, se pysyy iankaikkisesti" (1.Joh. 2:17). Tämä viittaa kaikkeen siihen, mitä Jumala on käskenyt ja kieltänyt: kymmenen käskyä, kaikki muut säädökset (3.Moos. 19-21), jotka koskevat henkilökohtaista elämää, vuorisaarna, evankeliumit ja kirjeet. Jumalan pyhittämä ihminen kantaa Sanaa itsessänsä, toteuttaaksensa sen Jumalan armosta, rikkomatta sitä vastaan.

Sellaisille kirjoittaa Paavali Sanan: "Mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonansa, ja säilyköön koko teidän henkenne ja sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän HERRAmme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen. Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen, ja hän on sen myös tekevä" (1.Tess. 5:23-24).

Pyhät Kirjoitukset eivät tunne katolista käytäntöä autuaaksi - ja pyhäksijulistamisesta. Ne eivät myöskään tunne mitään kuolleita, jotka voitaisiin kutsua pyhiksi tai jopa suojeluspyhimyksiksi. Se on harhaanjohtamista. Miljoonat ihmiset kääntyvät niinsanottujen pyhien puoleen, joita ei ole edes olemassa. Meitä on käsketty kääntymään suoraan Jumalan, eikä ihmisten puoleen. Joka lukee siitä, on toteava, että erikoisesti kaukoidän alueilla taikausko esi-isiin näyttelee hyvin suurta roolia. Autuaaksi ja pyhäksi tekee vain yksin autuas ja pyhä Jumala. Joka ei elinaikanansa ole tullut autuaaksi ja pyhäksi, ei ole tuleva siksi kuoleman jälkeenkään. Siinä eivät auta edes jälkeenjääneiden rukoukset.

Pietari kehottaa uskoontulleita tuohon suureen, tulevaan päivään viitaten: "Kun siis nämä kaikki näin hajoavat, millaisia tuleekaan teidän olla pyhässä vaelluksessa ja jumalisuudessa. teidän, jotka odotatte ja joudutatte Jumalan päivän tulemista" (2.Piet. 3:11-12).

Täytyy korostaa sitä, että ei ole kysymys ihmisestä, joka saavuttaisi jotakin ollaksensa siitä ylpeä. Pyhitys on Jumalan meille lahjoittama tila, jonka me hyväksymme, jonka me otamme vastaan ja jonka me elämme. Niin pyhitys kuin lunastuskin tulivat mahdollisiksi Jeesuksen Kristuksen uhraamisen kautta, sillä siten Jumala tahtoi sen: "Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan" (Hebr. 10:10).


24. Luku

Henkikaste

Joka on tullut uskovaiseksi, antaa kastaa itsensä raamatullisesti upottamalla veteen HERRAn Jeesuksen Kristuksen nimessä. Siten ihminen omalta puoleltansa vahvistaa Jumalalle vastaanottaneensa Hänen säätämänsä Uuden Liiton. Vastaus, jonka Jumala antaa uskoontulleelle perustuu siihen, että kyseinen henkilö kastetaan Pyhällä Hengellä. Siinä on kysymys yliluonnollisesta kokemuksesta, joka helluntaista lähtien on ollut todellisilla uskovaisilla. Tästä aiheesta voitaisiin kirjoittaa kirjoja. Tässä selvityksessä tuodaan esiin vain lyhyinä viittauksina Hengen vaikutuksen tärkeimmät alueet. Ensimmäiseksi tulee tarkastella niitä lupauksia, jotka jo ennakolta on annettu Pyhän Hengen vastaanottamiseen viitaten. Profeetta Jooel on kuvannut helluntaitapahtuman luvussa 3.

Tähän kokemukseen ei kenelläkään ihmisellä ole vaikutusta, sillä se on yliluonnollinen tapahtuma, jonka Jumala lahjoittaa ihmiselle. Sen tähden Pietari sanoi: "Vaan tämä on se, mikä on sanottu profeetta Jooelin kautta: 'Ja on tapahtuva viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, että minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, ja nuorukaisenne näkyjä näkevät, ja vanhuksenne unia uneksuvat...'" (Apt. 2:16-17). Käsitteellä "viimeiset päivät" tarkoitetaan viimeisiä kahtatuhatta vuotta, sillä yksi päivä Jumalalle on kuin tuhat vuotta (2.Piet. 3:8).

Tämä kokemus on yliluonnollinen ja sen tähden siihen liittyy seurannaisilmiöitä, jotka ovat inhimillisten mahdollisuuksien, lahjojen ja kykyjen ulkopuolella. Pyhän Hengen vuodatuksen kautta tulevat toisaalta yhdeksän Hengen lahjaa, niin kuin ne kuvataan 1.Kor. 12:4-11, vaikuttaviksi seurakunnassa, ja toisaalta vaikuttaa sama Pyhä Henki yhdeksänkertaisen hedelmän yksilön elämässä, niin kuin ne ovat luetellut Gal. 5:22-23. Missä Jumalan Henki todellakin on, siellä ovat hengenlahjat ja hengenhedelmät, joiden kautta Jeesuksen elämä ja olemus tulevat julki uskovaisissa. Hengenlahjojen käyttöön emme tässä kohden voi mennä lähemmin; ne palvelevat kuitenkin samoin kuin viisi palvelustehtävääkin (1.Kor. 12:28; Ef. 4:11) seurakunnan rakentumiseksi (1.Kor. 12,14).

Vanhassa Testamentissa Jumala on luvannut vuodattaa Henkensä kaiken lihan ylle. Uudessa Testamentissa sanotaan, että Jeesus Kristus, Jumalan Poika, on se joka kastaa Hengellä ja tulella (Matt. 3:11). Luukas kertoo julistuksesta, jonka Johannes Kastaja toi julki sanoin: "Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi, jonka kengänpaulaakaan minä en ole kelvollinen päästämään; hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella" (3:16). Yhteydestä käsitteeseen "kastaa Hengellä ja tulella" syntyi sana "henkikaste", koska on kysymys "sisäänkastamisesta". Aivan niin kuin Johannes kastoi vedessä, niin tulee uskovaisten tulla kastetuiksi Hengen täyteyteen.

Koko pelastushistoria kohdistuu keskeisesti Kristukseen; Hän on pelastushistorian keskipiste. Hänessä Jumala teki uuden alun Esikoisena, jonka ylle Henki tuli, ja sitten vuodattaaksensa saman Hengen kaikkien esikoisten ylle: "Kun siis kaikkea kansaa kastettiin ja myöskin Jeesus oli saanut kasteen ja rukoili, niin tapahtui, että taivas aukeni ja Pyhä Henki laskeutui hänen päällensä ruumiillisessa muodossa, niinkuin kyyhkynen..."(Luuk. 3:21.22). Jeesus, Ihmisen Poika, rukoilee. Taivas avautuu, ja Pyhä Henki tulee näkyvällä tavalla, niin kuin Hän 1.Moos. 1 näkyvällä tavalla leijaili syvyyden yllä - nyt kyyhkysen hahmossa. Jumalan Hengellä ei ole mitään hahmoa, mutta Hän voi ilmestyä jossakin hahmossa.

Kyyhkysen vertauskuvassa havainnollistetaan jotakin, niin kuin myöskin karitsan hahmossa. Jumalan Pojalla ei ole karitsan hahmoa, vaan Hän kulkee pystyssä kuten me ihmiset. Tämän esikuvan kautta havainnollistettiin jumalallista tarkoitusta viitaten lunastukseen: karitsa uhrieläimenä, lempeimpänä olentona eläinten joukossa, kyyhkynen, jonka jo Nooa laski ulos arkista taivaan lintuna, jolla ei ole mitään sappea ja joka on puhdas. Sen tähden tässä kuvataan Jumalan Henkeä kyyhkysenä, joka laskeutui Jumalan Karitsan ylle. Jumala voi ilmaista itsensä eri tavoin ja pysyy siitä huolimatta aina samana.

Jumala ei ole mikään vanha mies pitkine partoineen, vaikka Daniel näkikin Hänet kunnioitettavana vanhuksena, joka otti paikkansa tuomiolla (Dan. 7:9-14). Koska Hän ei ole ajallisten olosuhteitten alainen, ei Hän voi tulla vanhemmaksi. Mutta kun tulee kysymys siitä, että Hän näyttäytyy Tuomarina, että Hän tuo julki arvovaltansa ja arvokkuutensa, niin silloin Hän paljastaa itsensä niin kuin Daniel sen näki. Rinnakkaisesti sen kanssa voidaan lukea Ilm. 1 ja todeta ehkä suurella hämmästyksellä, että sitä Ihmisen Poikaa, joka profeetta Danielissa tuli tuon Vanhaikäisen luokse vastaanottaaksensa sitten vallan kaikkien kansojen ja kielien ylitse (Dan. 7), Ilmestyskirjassa kuvataan tänä vanhuksena: "Ja hänen päänsä ja hiuksensa olivat valkoiset niinkuin valkoinen villa, niinkuin lumi, ja hänen silmänsä niinkuin tulen liekki" (Ilm. 1:14).

On todella vaikuttavaa, millaisella moninaisuudella Jumala paljastaa itsensä. Jumalan Henki tuli voiteluna ja innoituksena Vanhan Testamentin profeettojen ylle. Johannes Kastajasta kerrotaan, että hän syntymästänsä lähtien oli täytetty Pyhällä Hengellä (Luuk. 1:15). Simeonista sanotaan, että Pyhä Henki oli hänen yllänsä (Luuk. 2:25-26). Sakariaasta on kirjoitettu, että hänet täytettiin Pyhällä Hengellä (Luuk. 1:67). Jo ennen Pyhän Hengen vuodattamista antoi HERRA Jeesus valitsemillensa apostoleille Hänen tehtävänsä Pyhän Hengen kautta (Apt. 1:2).

Pyhä Henki vaikuttaa moninaisella tavalla. Hän puhui, Hän paljasti, Hän ilmoitti jne. Jumalan Hengen siittämä Jumalan Poika, joka samalla oli Ihmisen Poika, vastaanotti täällä maan päällä toimintansa alussa Pyhän Hengen, voidaksensa sitten antaa kaikille Jumalasta syntyneille saman Pyhän Hengen, jota myöskin lapseuden Hengeksi kutsutaan(Room. 8:15). Siellä tapahtui Jumalan Pojan asettaminen palvelustehtäväänsä ja täällä Jumalan poikien ja tyttärien asettaminen lapseuteen.

Profeetat olivat voidellut, valaistut, innoitetut; mutta he olivat jokaisen muun ihmisen tavoin syntyneet tähän maailmaan luonnollisen siittämisen kautta. Se uusi jumalallinen suku, joka on alkanut Jeesuksen Kristuksen kanssa, on kotoisin taivaasta (1.Kor. 15:47). Me olemme maan päällä vain vieraita ja muukalaisia, meidän kotimaamme on "Siellä korkeudessa". Monissa kohden ovat profeetat ennustaneet Pyhän Hengen tulemisesta, ja HERRA Jeesus toi esiin Lohduttajan, Puolustajan tulemisen: "Mutta kun Puolustaja tulee, jonka minä lähetän teille Isän tyköä, totuuden Henki, joka lähtee Isän tyköä..." (Joh. 15:26).

Nikealaisessa uskontunnustuksessa sanotaan: "Joka lähtee Isästä ja Pojasta..." (F. Hauss, Väter der Christenheit, s. 40). Mutta kuitenkin Jumalan Sana todistaa aivan selvästi: Niin kuin Poika näkyvänä Jumalan ilmestyksenä, Immanuelina, on lähtenyt Jumalasta, niin lähtee Pyhä Henki Jumalasta. Siten molemmissa tapauksissa johdetaan samaan näkökohtaan: nimittäin Jumalaan Lopullisena ja samalla Alkuna. Rukouskaava: "Kunnia olkoon Isä Jumalalle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle" on epäraamatullinen keksintö.

Ei ole ainoatakaan kohtaa, jossa olisi rukoiltu Jumalan Henkeä. Myöskään ei Poika ottanut mitään kunniaa, vaan sanoi: "En minä ota vastaan kunniaa ihmisiltä" (Joh. 5:41). Erään hallitusmiehen puheeseen: "Hyvä opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?", vastasi Jeesus Ihmisen Poikana: "Miksi sanot minua hyväksi? Ei kukaan ole hyvä, paitsi Jumala yksin" (Luuk. 18:18-19). Roomalaiskirjeen viimeisen luvun viimeisessä lauseessa Paavali korostaen tuo esiin: "Jumalan, ainoan viisaan, olkoon kunnia Jeesuksen Kristuksen kautta, aina ja iankaikkisesti. Amen."

Kun Jumalan Henki alkaa vaikuttaa jossakin ihmisessä, tapahtuu pääasiassa kolme asiaa. Ne on lueteltu meille Joh. 16:7-11: "Kuitenkin minä sanon teille totuuden: teille on hyväksi, että minä menen pois. Sillä ellen minä mene pois, ei Puolustaja tule teidän tykönne; mutta jos minä menen, niin minä hänet teille lähetän. Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion: synnin, koska he eivät usko minuun; vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää minua näe; ja tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu."

Myöskään näitä kolmea asiaa ei ole jätetty inhimillisen mielivaltaisuuden varaan! Kun siis Henki tulee, on Hän avaava syntisen silmät: "...synnin, koska he eivät usko minuun; vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää minua näe; ja tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu." Se oli Aadamin epäusko, joka tottelemattomuuden kautta johti rikkomukseen. Se on epäuskon synti - ei monet synnit, jotka ovat seurausta epäuskosta, vaan yksi epäuskon synti, joka pitää kaukana Jumalasta ja iankaikkisesta Elämästä. Kahden sanankohdan tulee tehdä se selväksi. HERRA sanoi: "Sentähden minä sanoin teille, että te kuolette synteihinne; sillä ellette usko minua siksi, joka minä olen, niin te kuolette synteihinne" (Joh. 8:24). Ja: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään" (Joh. 5:24).

Kun Jumalan Henki tulee jonkun ihmisen ylle, aloittaa Hän peruspahasta: epäuskosta Jumalaa ja Jumalan Sanaa kohtaan. Apostoli Johannes kirjoittaa: "...joka ei usko Jumalaa, tekee hänet valhettelijaksi" (1.Joh. 5:10). Siinä silmänräpäyksessä, kun ihminen ei usko Jumalaa eikä ota vastaan sitä, mitä Hän Jeesuksessa Kristuksessa on tehnyt, tekee hän Hänet valehtelijaksi ja vaihtaa osia: Hän asettuu vastustajan puolelle, pitää häntä oikeassa olevana ja asettaa siten hänet totuudeksi, mutta Jumalan hän asettaa väärässä olevaksi ja esittelee Hänet valehtelijana. Sitä Jumala ei voi hyväksyä.

Sen tähden Pyhä Henki vakuuttaa syntisen ensimmäiseksi epäuskon synnistä, johtaa hänet parannukseen ja siten toiseen askeleeseen, vanhurskauteen eli vanhurskauttamiseen. Kolmanneksi hän tulee tietoisuuteen tuomiosta, että tämän maailman ruhtinas on tuomittu. Jumala itse on lausunut tuomion saatanan ylitse. Joh. 12 mukaisesti Jumalan ääni kuultiin kuin mahtava ukkosenjylinä: "Niin kansa, joka seisoi ja kuuli sen, sanoi ukkosen jylisseen. Toiset sanoivat: Häntä puhutteli enkeli'. Jeesus vastasi ja sanoi: 'Ei tämä ääni tullut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt käy tuomio tämän maailman ylitse; nyt tämän maailman ruhtinas pitää heitettämän ulos" (29-31). Saatana, kaiken synnin alkulähde, on tuomittu; käärmeen pää on tallattu murskaksi.

Helluntaina täytettiin Pyhällä Hengellä ne uskovaiset, jotka aikaisemmin oli puhdistettu ja pyhitetty Totuuden Sanan kautta. Jokainen voi itse lukea, mitä silloin tapahtui. Se oli jumalallisen kohokohta pelastustapahtumalle, joka kulki ristiinnaulitsemisen, ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen kautta Pyhän Hengen vuodattamiseen. Jotta kaikki todella tulisivat tietämään tästä tapahtumasta, "tuli yhtäkkiä humaus taivaasta, niinkuin olisi käynyt väkevä tuulispää, ja täytti koko huoneen, jossa he istuivat." Ei kuitenkaan tämä kuultava ja havaittava, vaan se, mikä myöhemmin yhä uudelleen toistui, on tärkein: ikäänkuin tulisia kieliä asettui heidän itsekunkin päälle. Ei kerrota enää yhtään ainoata kertaa, että olisi tullut vielä uusi humaus ja valtava myrsky, mutta joka kerta kun uskoontulleet kastettiin Hengellä ja tulella, oli vaikutus sama kuin helluntaina: "Ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja alkoivat puhua muilla kielillä..." (Apt. 2:2,4).

Helluntaina tapahtui kaksinkertainen yliluonnollinen ihme. Toinen perustui siihen, että uskovaiset Hengen kautta puhuivat muilla kielillä, ja toinen siihen, että jokainen paikalle rientäneistä, monikielisistä joukoista, kuuli kunkin puhuvan omalla kielellänsä: "Ja he hämmästyivät ja ihmettelivät sanoen: 'Katso, eivätkö nämä kaikki, jotka puhuvat, ole galilealaisia? Kuinka me sitten kuulemme kukin sen maan kieltä, jossa olemme syntyneet?'" Helluntaipäivänä ei vielä tarvittu selittämisen lahjaa, Jumalan Henki antoi sen suoraan puhuvilta kuulijoille. (Apt. 2:7,8). Selittämisen lahja mainitaan vasta myöhemmin yhdeksän hengenlahjan joukossa. Normaalisti toimittiin siten, että kaksi, korkeintaan kolme toisensa jälkeen puhuivat Hengen antamalla kielellä, ja joku toinen antoi selityksen (1.Kor. 14:27-28).

Profeetta Jesajan kautta oli HERRA jo julistanut: "Niin, sopertavin huulin ja vieraalla kielellä hän on puhuva tälle kansalle, hän, joka on sanonut heille: 'Tässä on lepo; antakaa väsyneen levätä, tässä on levähdyspaikka'. Mutta he eivät tahtoneet kuulla." (Jes. 28:11-12). Edes silloin, kun Pyhä Henki suoranaisesti yliluonnollisella tavalla puhuu ihmisen kautta ihmisille, ei sitä usein oteta vastaan. Helluntaina oli kansanjoukossa kaksi ryhmää: "Ja he olivat kaikki hämmästyksissään eivätkä tienneet, mitä ajatella, ja sanoivat toinen toisellensa: 'Mitä tämä mahtaakaan olla?' Mutta toiset pilkkasivat heitä ja sanoivat: 'He ovat täynnä makeata viiniä'." (Apt. 2:12-13).

Pietari ei sallinut sen masentaa itseänsä. Hän suoritti sen, mitä hänelle oli annettu tehtäväksi. Hän toi Jumalan pelastussuunnitelman mukaisesti esiin sen, mitä siellä tapahtui. Puheessansa hän tulee tämän kokemuksen kohokohtaan, kun hän todistaa: "Tämän Jeesuksen on Jumala herättänyt, minkä todistajia me kaikki olemme. Koska hän siis on Jumalan oikean käden voimalla korotettu ja on Isältä saanut Pyhän Hengen lupauksen, on hän vuodattanut sen, minkä te nyt näette ja kuulette" (Apt. 2:32-33). Sama Pyhä Henki, joka oli tullut Jumalan Pojan ylle, tuli nyt helluntaipäivänä ensimmäisten lunastettujen Jumalan poikien ja tyttärien ylle, ja siitä lähtien kaikkien Jumalan poikien ja tyttärien ylle, kunnes morsiusseurakunta tulee täydellisyyteensä ja armonaika on tullut loppuunsa. Niin on Jumala ennalta nähnyt pelastussuunnitelmassansa.

Lukemattomista Kirjoitusten lupauksista kutsutaan vain yhtä "Isän lupaukseksi". Niiden neljänkymmenen päivän lopulla, joina ylösnoussut HERRA oli jakanut apostoleillensa opetustansa Jumalan Valtakunnasta, antoi Hän heille käskyn, ei vain jotakin hyvää neuvoa: "Ja kun hän oli yhdessä heidän kanssansa, käski hän heitä ja sanoi: 'Älkää lähtekö Jerusalemista, vaan odottakaa Isältä sen lupauksen täyttymistä, jonka te olette minulta kuulleet. Sillä Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä, ei kauan näiden päivien jälkeen'." Eivät edes apostolit olleet vielä täysin käsittäneet, ettei enää ollut kysymys yksinomaan Israelista, vaan kaikista kielistä, kansoista ja kansakunnista, joista HERRA olisi kutsuva ihmisiä, sillä "Niin he ollessansa koolla kysyivät häneltä sanoen: 'HERRA, tälläkö ajalla sinä jälleen rakennat Israelille valtakunnan?' Hän sanoi heille: 'Ei ole teidän asianne tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa voimalla on asettanut'." Näiden sanojen jälkeen sanoi ylösnoussut HERRA täydentäen lähetyskäskyänsä: "...vaan kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka" (Apt. 1:1-8).

Pyhän Hengen vastaanottaminen on samanaikaisesti varustaminen valtuutettuun palvelustehtävään, joka Jeesuksen Kristuksen Evankeliumin julistuksen kautta tapahtuu kaikkialla maailmassa. Todelliset Jeesuksen Kristuksen todistajat ovat kokeneet Hänet Ylösnousseena ja ovat tulleet täytetyiksi Pyhän Hengen voimalla. Apostolien aikana ja sen jälkeen ovat uskoontulleet kokeneet henkikasteen. Se kuului uskoon tulemiseen. Kun Paavali ensimmäisen kerran vieraili erään opetuslapsijoukon luona Efesossa, kysyi hän heiltä suoraan: "Saitteko Pyhän Hengen silloin (sen jälkeen), kun te tulitte uskoon?"

Fundamentalistit opettavat, että Pyhä Henki vastaanotetaan automaattisesti kun tullaan uskoon Jeesukseen Kristukseen, ilman että tarvittaisiin jotakin vastaavaa kokemusta. Paavali kysyy kuitenkin tässä hyvin selvästi, saivatko opetuslapset Pyhän Hengen, sen jälkeen kun he olivat tulleet uskoon. (Tarkka käännös. Suom. huom.) "Niin he sanoivat hänelle: 'Emme ole edes kuulleet, että Pyhää Henkeä on olemassakaan'. Ja hän sanoi: 'Millä kasteella te sitten olette kastetut?' He vastasivat: 'Johanneksen kasteella'. Niin Paavali sanoi: 'Johannes kastoi parannuksen kasteella, kehoittaen kansaa uskomaan häneen, joka oli tuleva hänen jälkeensä, se on, Jeesukseen'. Sen kuultuaan he ottivat kasteen HERRAn Jeesuksen Nimeen. Ja kun Paavali pani kätensä heidän päälleen, tuli heidän päällensä Pyhä Henki, ja he puhuivat kielillä ja ennustivat" (Apt. 19:1-6). Siispä tulivat uskovaiset kastetuiksi eli täytetyiksi vedessä ja Pyhällä Hengellä.

Filippus koki valtavan herätyksen Samariassa. Sitten tulivat apostolit Pietari ja Johannes sinne. "Ja tultuaan sinne nämä rukoilivat heidän edestänsä, että he saisivat Pyhän Hengen; sillä hän ei ollut vielä tullut yhteenkään heistä, vaan he olivat ainoastaan kastetut HERRAn Jeesuksen nimeen. Silloin he panivat kätensä heidän päällensä, ja he saivat Pyhän Hengen" (Apt. 8:15). 20.vuosisadan evankelistat pitävät suuria ristiretkiä, lumoavat väkijoukot, keräävät suuret määrät rahaa ja menevät jälleen pois. Kasteesta he eivät saarnaa, ja he kutsuvat Hengen vaikutukseksi tunneperäistä kokemusta, jonka he itse aikaansaavat tietynlaisen ilmapiirin avulla.

Jumala vaikutti samanaikaisesti yliluonnollisella tavalla niin Korneliukseen kuin Pietariinkin, ja johti apostolin tuon jumalaapelkääväisen sadanpäämiehen kotiin. Kun Pietari oli juuri tullut saarnansa kohokohtaan, lankesi Pyhä Henki kaikkien niiden ylle, jotka kuulivat hänen puheensa: "Ja kaikki ne uskovaiset, jotka olivat ympärileikatut ja olivat tulleet Pietarin mukana, hämmästyivät sitä, että Pyhän Hengen lahja vuodatettiin pakanoihinkin, sillä he kuulivat heidän puhuvan kielillä ja ylistävän Jumalaa. Silloin Pietari vastasi: 'Ei kaiketi kukaan voi kieltää kastamasta vedellä näitä, jotka ovat saaneet Pyhän Hengen niinkuin mekin?'." (Apt. 10:45). Tämä todistaa sen, että uskoontulleiden kohdalla henki- ja vesikaste kuuluvat yhteen. Järjestys vain voi kuitenkin vaihdella.

Kannattaa tuoda esiin se, mitä Pietari tähän tapahtumaan viitaten korostaen painottaa Jerusalemin seurakunnankokouksen edessä: "Ja kun minä rupesin puhumaan, tuli Pyhä Henki heidän päällensä, niinkuin alussa meidänkin päällemme" (Apt. 11:15). Kaikessa uskonelämää koskevassa meidän täytyy mennä takaisin alkuun. Tänään ovat kaikki käsitteet epäselviä, sotkettuja ja toisin selitettyjä. Käytetään samoja sanamuotoja ja lausutaan kuitenkin julki jotakin aivan muuta.

On olemassa erikoisia tunnusmerkkejä, jotka kuvaavat Pyhän Hengen vaikutusta. Hän on Lohduttaja, Hän on Opettaja, Hän johtaa kaikkeen Totuuteen. HERRA sanoi: "Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa. Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa. Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille. Kaikki, mitä Isällä on, on minun; sentähden minä sanoin, että hän ottaa minun omastani ja julistaa teille" (Joh. 16:12-15).

Kaikki, mikä kuului Jumalalle, on Kristuksen kautta ostettu ja maksettu ja kuuluu Hänelle. Ja kaikki, mikä kuuluu Hänelle, vastaanottaa Hänen Henkensä. Sen tähden on kirjoitettuna: "Mutta jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa" (Room. 8:9). Totuuden Henki opettaa meille kaiken mitä Jumalan Sanassa on kirjoitettuna, paljastaa meille yhteydet ja suo meille näkymän Jumalan suoranaiseen tahtoon ja pelastussuunnitelmaan. Todelliset jumalanlapset asetetaan Hengen suoranaiseen, välittömään, johdatukseen. "Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia" (Room. 8:14). Jumalan Henki johtaa aina Jumalan Sanan mukaisesti.

Myöskin mitä tulee ensimmäiseen ylösnousemukseen ja kuolevaisten ruumiiden muuttamiseen, on Pyhän Hengen voima välttämätön. Ilman sitä ei ole mitään muuttumista. "Jos nyt hänen Henkensä, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, asuu teissä, niin hän, joka herätti kuolleista Kristuksen Jeesuksen, on eläväksitekevä myös teidän kuolevaiset ruumiinne Henkensä kautta, joka teissä asuu" (Room. 8:11). Kansankielellä on sanonta: "Jos 'jos' sanaa ei olisi..." Tässä meille tulee selväksi tämän sanan merkitys: Jos Henki asuu meissä, on tapahtuva niin kuin on kirjoitettu. Mutta jos hän ei asu meissä, niin eivät meidän kuolevaiset ruumiimme voi muuttua ja tulla eläviksi tehdyiksi. Apostoli Paavali jatkaa tätä ajatusta samassa luvussa: "Sillä luomakunnan harras ikävöitseminen odottaa Jumalan lasten ilmestymistä... koska itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen... eikä ainoastaan se, vaan myös me. joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta" (Room. 8:19-23).

Esikoisjoukolle on Jumalan Henki esikoislahja, sinetti, varmuus siitä, ettei vain sielu ole lunastettu, vaan että kuolevaiset ruumiit muutetaan Jeesuksen Kristuksen palatessa. Jumalan Henkeä kuvataan myöskin sinetiksi tai sinetöimiseksi, jota myöskin kutsutaan voiteluksi. "Mutta se, joka lujittaa meidät yhdessä teidän kanssanne Kristukseen ja joka on voidellut meidät, on Jumala, joka myös on painanut meihin sinettinsä ja antanut Hengen vakuudeksi meidän sydämiimme" (2.Kor. 1:21-22). Jeesus on "Kristus", "Jumalan voideltu" (Apt. 3:19-21; Apt. 10:38). Sana "kristitty" itsessänsä merkitsee "voideltu". Sen tähden voivat kaikki Pyhän Hengen vastaanottaneet kutsua itseänsä "kristityiksi". Jota ei ole voideltu raamatullisella tavalla Pyhällä Hengellä ja joka ei ole vastaanottanut jumalallista sinettiä, ei sen tähden Kirjoitusten todistuksen mukaisesti saisi kutsua itseänsä "kristityksi".

Koska kaikilla alueilla on kaksi siementä ja erilaisia jäljitelmiä alkuperäisestä, ei HERRA puhunut vääristä "Jeesuksista", vaan "vääristä kristuksista", "vääristä voidelluista" ja "vääristä profeetoista", jotka astuisivat esiin lopunajalla. Sillä Hän viittaa antikristilliseen kehitykseen -toisaalta voideltu, toisaalta kuitenkin Kristusta vastaan, Hänen Sanaansa vastaan. "Sillä vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin" (Matt. 24:24). Jumala vuodattaa Henkensä sateen tavoin kaiken lihan päälle. Ei ole siis kysymys yksinomaan sateesta, vaan siitä siemenestä, joka on ihmisen sydämen maaperässä. "...sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin" (Matt. 5:45). On olemassa lopunajan voideltuja, jotka eivät anna johtaa itseänsä sopusointuun Jumalan Sanan kanssa, niin kuin jo ensimmäisen vaiheen lopussa oli voideltuja, jotka olivat vääriä. "Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme" (1.Joh. 2:19).

Matt. 7:21-23 HERRA kuvaa tätä ryhmää, joka tekee suuria Hänen nimensä voimassa, mutta ei kuitenkaan anna liittää itseänsä Jumalan pelastussuunnitelmaan, ei tunne Häntä ja sen tähden ei myöskään Hän ole tunnustava heitä. Tarkoitetaanko näillä sanoilla ehkä nykyisiä televisiosaarnaajia, karismaattisia liikkeitä, ihmeitä tekeviä evankelistoja, jotka kaikki kulkevat omaan suuntaansa asettumatta Jumalan Sanaan ja hyväksymättä Kristusta pääksensä, mutta siitä huolimatta käyttävät Hänen nimeänsä oman mielihalunsa mukaisesti?

"Sillä maa, joka särpii sisäänsä sen päälle usein tulevan sateen ja kantaa kasvun hyödyksi niille, joita varten sitä viljelläänkin saa siunauksen Jumalalta; mutta se, joka tuottaa orjantappuroita ja ohdakkeita, on kelvoton ja lähellä kirousta, ja sen loppu on, että se poltetaan" (Hebr. 6:7-8). Pelkkä viittaaminen johonkin helluntaikokemukseen sellaisenansa ei riitä mihinkään. Kun on kysymys aidosta siemenestä, täytyy saman hengenhedelmän tulla esiin kuin todellisten uskovaisten keskuudessa alussa. Jeesus, meidän HERRAmme, ei sen tähden sanonut: "Heidän lahjoistaan te tunnette heidät", vaan: "Heidän hedelmistään te tunnette heidät!" Lahjoja voidaan todeta kummassakin ryhmässä; todellinen, aito, Hengen hedelmä on löydettävissä ainoastaan aidossa, jumalallisessa siemenessä, joka sinetöidään. Voitelu on monilla; sinetöinti ainoastaan esikoisilla, jotka antavat viedä itsensä Hengen kautta sopusointuun Jumalan Sanan kanssa.

Efesolaiskirjeessä Paavali osoittaa Sanan todellisille uskovaisille: "Hänessä on teihinkin, sittenkuin olitte kuulleet totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin, uskoviksi tultuanne pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti, sen, joka on meidän perintömme vakuutena, hänen omaisuutensa lunastamiseksi - hänen kirkkautensa kiitokseksi" (Ef. 1:13-14). Tässä ei todellakaan ole kysymys jostakin uskonnollisesta toimenpiteestä, jonka jokin viranhaltija suorittaa. Edelleen apostoli Paavali kirjoittaa: "Älkää saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä, joka on teille annettu sinetiksi lunastuksen päivään saakka" (Ef. 4:30).


25. Luku

Valitseminen - ennaltamäärääminen

"Jumalan valitsema" merkitsee lähinnä: määrätty ja pyhitetty johonkin palvelustehtävään tai johonkin tehtävään. Valitseminen näytetään selvästi Aabrahamin ja Israelin kohdalla.: "Mutta sinä Israel, minun palvelijani, sinä Jaakob, jonka minä olen valinnut, Aabrahamin, minun ystäväni, siemen, jonka minä olen ottanut maan ääristä ja kutsunut maan kaukaisimmilta periltä, jolle minä sanoin: 'Sinä olet minun palvelijani, sinut minä olen valinnut enkä sinua halpana pitänyt', älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä arkana pälyile, sillä minä olen sinun Jumalasi; minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä" (Jes. 41:8-10).

Niin kuin on yleistä profeettojen kohdalla, saattoi myöskin Jeremia todistaa palvelukseen kutsumisestansa: "Minulle tuli tämä Herran Sana: "Jo ennenkuin minä valmistin sinut äidin kohdussa, minä sinut tunsin, ja ennenkuin sinä äidistä synnyit, minä sinut pyhitin; minä asetin sinut kansojen profeetaksi'" (Luku 1:4-5).

Kahdestatoista heimosta Jumala valitsi Leevin heimon papilliseen palvelustehtävään: "Sillä hänet Herra, sinun Jumalasi, on valinnut kaikista sukukunnistasi, että hän ja hänen poikansa alati seisoisivat ja palvelisivat Herran nimessä" (5.Moos. 18:5).

Kaikista Iisain pojista Jumala valitsi Daavidin ja määräsi hänet kansansa kuninkaaksi (1.Sam. 16:6-14).

Myöskin Jeesus valitsi apostolit erikoiseen palvelustehtävään: "Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät ja asetin teidät, että te menisitte ja kantaisitte hedelmää" (Joh. 15:16).

Ananiakselle Herra puhui Sauluksen kääntymisen yhteydessä: "Mene; sillä hän on minulle valittu ase, kantamaan minun nimeäni pakanain ja kuningasten ja Israelin lasten eteen" (Apt. 9:15). Vaikka kääntymys seurasi vasta oleellisesti myöhemmin, oli Paavali jo äidinkohdusta asti erotettu, niin kuin oli profeettojenkin kohdalla: "Mutta kun hän, joka äitini kohdusta saakka on minut erottanut ja kutsunut armonsa kautta, näki hyväksi ilmaista minussa Poikansa..." (Gal. 1:15).

Yleisesti ottaen pätee se, mitä Paavali kirjoittaa Korinton seurakunnalle: "...vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi... ja sen mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi... ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä" (1.Kor.26-29).

Paremman ymmärryksen aikaansaamiseksi täytyy ottaa esiin myös muita kohtia, sillä kutsuminen ja valitseminen koskevat kahta eri uskovaisten ryhmää. Valitut ovat myöskin kutsutut, mutta kutsutut eivät kaikki ole valitut. Vertauksessa hääateriasta meidän Herramme sanoo Matt. 22:14: "Sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut." Valitut muodostavat jokaisessa seurakuntajaksossa voittajajoukon, joka perii kaiken Ilmestyskirja 2 ja 3 olevien lupausten mukaisesti. Kutsutut tosin uskovat Jeesukseen Kristukseen henkilökohtaisena Vapahtajanaan, mutta eivät anna johtaa itseänsä kaikkeen Totuuteen ja sen tähden eivät myöskään anna viedä itseänsä täydelliseen sopusointuun Jumalan Sanan kanssa. Heidän nimensä ovat Elämän Kirjassa, ja heidät otetaan vastaan lopputuomiolla (Ilm. 20:11-15).

Ilm. 17 puhutaan Karitsasta, joka on taisteleva ja voittava, ja voittajajoukosta, joka on saavuttanut korkeimman päämäärän, ja johon sopivat kaikki kolme käsitettä "kutsuttu", "valittu" ja "uskollinen": "...sillä hän on Herrain Herra ja kuningasten Kuningas; ja kutsutut ja valitut ja uskolliset voittavat hänen kanssansa" (jae 14).

Molempia, niin Lunastajaa, kuin myöskin lunastettua esikoisjoukkoa kutsutaan Jumalan valituiksi: "Katso, minun palvelijani, jota minä tuen, minun valittuni, johon minun sieluni mielistyi" (Jes. 42:1). "Minun palvelijani, jonka minä olen valinnut..." (Jes. 43:10; Matt. 17:18). Jumalan mieltymys tuli ensin Valitun ylle voidaksensa Hänen kauttansa tulla valittujen ylle (Matt. 3:17; Matt. 17:5). Niin toteutuu se, mitä meidän Lunastajamme syntymän yhteydessä julistettiin: "Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!" (Luuk. 2:14). Maan päällä on ihmisiä, joiden yllä Jumalan mieltymys lepää armon kautta.

Valitseminen kulkee käsi kädessä ennaltamääräämisen kanssa. Aivan niin kuin on olemassa vain yksi valitseminen, nimittäin valitseminen autuuteen, niin on myöskin olemassa vain yksi ennaltamäärääminen autuuteen. Poika, joka noin 2000 vuotta sitten syntyi, oli valittu ennen maailman perustamista ja sen tähden Hän viittaa takaisinpäin katsoen Jumalan kirkkauteen, joka Hänellä oli ennen maailman perustamista: "Ja nyt Isä, kirkasta sinä minut sillä kirkkaudella, joka minulla oli sinun tykönäsi, ennenkuin maailma olikaan" (Joh. 17:5). Sanamuoto "ennen maailman perustamista" löydetään hyvin usein yhteydessä pelastushistoriaan. Tämä "ennen maailman perustamista" oli äärimmäisessä alussa, kun Logos tuli Jumalan alkuperäisyydestä, ja sen tähden oli "Jumalan tykönä" (Joh. 1:1). Tuona ajankohtana olivat kaikki Jumalan pojat ja tyttäret Hänen iankaikkisen pelastussuunnitelmansa mukaisesti valitut Kristuksessa. Samalla kirkkaudella, jolla Hänet kirkastettiin, tulevat valitut kirkastetuksi Hänen kuvaksensa: "Isä, minä tahdon, että missä minä olen, siellä nekin, jotka sinä olet minulle antanut, olisivat minun kanssani, että he näkisivät minun kirkkauteni, jonka sinä olet minulle antanut, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman perustamista" (Joh. 17:24).

Lunastetuista sanotaan sama. Myöskin heitä koskee ennen maailman perustamista valitseminen: "...niinkuin hän ennen maailman perustamista oli hänessä valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään, rakkaudessa, edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta, hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan" (Ef. 1:4-5). Jumala, joka on iankaikkinen, on tehnyt iankaikkisen päätöksensä ennen maailman perustamista ja toteuttaa sen ajan kuluessa.

Pietari tuo esiin tuosta tahrattomasta Jumalan Karitsasta: "...hänen, joka tosin oli edeltätiedetty jo ennen maailman perustamista, mutta vasta viimeisinä aikoina on ilmoitettu teitä varten..." (1.Piet. 1:20). Myöskin valitut olivat ennaltatiedetyt Hänessä, ja sen tähden kirjoitettiin heidän nimensä jo ennen maailman perustamista teurastetun Karitsan Elämän Kirjaan. "Ja kaikki maan päällä asuvaiset kumartavat sitä (antikristusta), jokainen, jonka nimi ei ole kirjoitettu teurastetun Karitsan elämänkirjaan, hamasta maailman perustamisesta..." (Ilm. 13:8).

Vanhassa Testamentissa Jumala valitsi Israelin erikoiseksi omaisuudeksensa: "sillä sinä olet Herralle, sinun Jumalallesi, pyhitetty kansa, ja Herra on valinnut sinut omaisuuskansakseen ennen kaikkia muita kansoja, mitä maan päällä on" (5.Moos. 14:2). Uusitestamentillisesta näkökulmasta katsoen kansakunnista koostuvaan seurakuntaan Paavali kirjoittaa: "Evankeliumin kannalta he kyllä ovat vihollisia teidän tähtenne, mutta valinnan kannalta he ovat rakastettuja isien tähden" (Room. 11:28).

Valitseminen ja ennaltamäärääminen johtavat niiden vihkiytymiseen ja Hengen vaikuttamaan pyhitykseen, jotka ovat valittuja ja ennaltamäärättyjä. Israel ei ollut erottanut itseänsä eikä ollut itsessänsä pyhä, vaan Jumalallisen erottamisen kautta siitä on tullut Hänelle pyhitetty ja vihitty kansa. "...sillä koko maa on minun. Ja te olette minulle pappisvaltakunta ja pyhä kansa" (2.Moos. 19:5-6). Uuden Testamentin uskovaisille apostoli Pietari kirjoittaa: "Mutta te olette 'valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa" (1. Piet. 2:9).

Täydellisimmin tuo valitsemisen ja ennaltamääräämisen esiin apostoli Paavali seuraavissa jakeissa: "Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut. Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa; mutta jotka hän on edeltämäärännyt, ne hän on myös kutsunut; ja jotka hän on kutsunut, ne hän on myös vanhurskauttanut; mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut" (Room. 8:28-30).

Jumala ei todellakaan nähnyt ihmisissä mitään, mistä Hän olisi voinut aloittaa, sillä heissä ei ollut mitään, mitä Hän olisi voinut arvostaa. Parantuminen ja pelastus tulevat yksin Jumalasta. Hän on nähnyt ihmiskunnan Kristuksessa; Hänessä seurasi lunastettuja Hänen "Kyllä'nsä" - vastaanottaminen, ja Hänessä on myöskin tapahtunut "aamen" - lapseuteen asettaminen. Kirjoitusten todistus on selvä ja vakuuttava. Hän on nähnyt omansa edeltä ja määrännyt heidät iankaikkiseen elämään. Kaikkitietävä voi tehdä molemmat samanaikaisesti, valita ja ennaltamäärätä. "Sen kuullessansa pakanat iloitsivat ja ylistivät Herran sanaa ja uskoivat, kaikki, jotka olivat säädetyt iankaikkiseen elämään" (Apt. 13:48).

Valinta ei ole mielivaltaista. Jumala tekee tahtonsa tiettäväksi ilman väärinymmärtämisen vaaraa, mutta ei pakota ketään ihmistä siihen. Hänen selvä tarkoituksensa kuuluu: "...joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden" (1.Tim. 2:4). Koska Jumala kuitenkin on kaikkitietävä, tiesi Hän, kuka ottaisi pelastuksen vastaan ja kuka hylkäisi sen. Joka ei tule Jumalan luokse, pysyy kaukana Hänestä. Niinpä Hän voi jo ennalta, ennen maailman perustamista, määrätä autuuteen ne, jotka uskoisivat Häneen.

Hyvin usein ymmärretään väärin Paavalin lainaama vanhatestamentillinen Sana Room. 9: "Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan... Niin hän siis on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo" (15,18). Hänen luoksensa tulevat ovat ne, jotka löytävät armon Hänen luonansa. Vain joka tulee Hänen luoksensa voi kokea Hänen laupeutensa ja rakkautensa. Heitä koskee seuraava jae: "Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen" (Room. 9:16). Mutta joka ei tule Jumalan luokse, sitä Hän ei voi armahtaa. Joka ei tule Hänen luoksensa ja paaduttaa sydämensä, siltä Jumala kovettaa ja paaduttaa hänen sydämensä kokonaan. Jumala ei ole antanut alkuperäisen tarkoituksensa raueta tyhjiin, vaan päinvastoin: Hän toteuttaa sen niiden kohdalla, jotka tulevat Hänen luoksensa ja uskovat Häneen. Kun sitten kirjoitetaan Jumalan vihasta ja vihan astioista, jotka ovat valmistetut hävitettäviksi, niin on jälleen kysymys uskosta osattomina pysyvistä, jotka eivät halua olla missään tekemisissä Jumalan kanssa, ja joiden yllä Jumalan viha pysyy. Kristuksessa Hän kuitenkin itseasiassa on ottanut sen pois meidän yltämme. On olemassa ihmisiä, jotka hylkäävät jumalallisen vapauttavan tuomion ja sen johdosta jäävät tuomion alle. Joka ei tule Kristuksen luokse, sen yllä pysyy Jumalan viha, koska hän ei ota vastaan täytettyä lunastusta omalle kohdallensa.

Lusifer vapaasta ratkaisuvallastansa nousi Jumalaa vastaan eikä joukkoinensa ole milloinkaan alistuva Jumalan suunnitelmaan. Samoin on olemassa ihmisiä, jotka eivät milloinkaan anna asettaa itseänsä Jumalan suunnitelmaan. Anteeksiantamuksen ja armon, eli täydellisen lunastuksen, voi Jumala toteuttaa vain siellä, missä ihmiset ottavat sen vastaan lahjana uskossa Kristuksen täytettyyn sijaissovitukseen.

Meille vakuutetaan: "Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille" (Tiit. 2:11). Herra huutaa kaikille: "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon" (Matt. 11:28). Mutta kaikki eivät tule Hänen luoksensa. He eivät kuuntele Hänen kutsuansa. Jopa hurskaiden joukossa, jotka tutkivat Hänen Sanaansa, on sellaisia, jotka siinä seuraavat vain omia pyyteitänsä eivätkä tunkeudu henkilökohtaiseen yhteyteen Herransa ja Lunastajansa kanssa. "Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta; ja te ette tahdo tulla minun tyköni, että saisitte elämän" (Joh. 5:39-40). Kaikki Kirjoitusten tutkiminen, koko teologianopiskelu ei hyödytä mitään, ellei jokainen omakohtaisesti todella tule Herran luokse ja vastaanota iankaikkista elämää. Herra puhuu: "Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon" (Joh. 7:37). Useimmat eivät tule - he eivät ole janoisia.

"Paaduttaa, kenen tahtoo" Room. 9:18 on pakon sanelema, koska Jumala ei voi toimia ihmisen tahtoa vastaan. Jumala ei voinut haluta ihmisen kadotukseen menemistä, sillä Hänhän haluaisi kaikkien tulevan autetuiksi ja että kaikki pelastuisivat, sillä Hänhän on Pelastaja. Jos ihminen ei halua sitä, mitä Jumala haluaa, silloin täytyy Jumalan haluta sitä, mitä ihminen haluaa. Jumala on alusta alkaen varustanut ihmiset tällä vapaan tahdon ratkaisulla. Hän ei ole milloinkaan pakottanut heitä eikä myöskään luonut heitä automaateiksi tai sätkynukeiksi; he voivat valita elämän ja kuoleman, tottelevaisuuden ja tottelemattomuuden välillä.

Jumalasta erotettu ihminen pitää kiinni itsemääräämisestänsä, kunnes hän käsittää ja vastaanottaa jumalallisen määräämisen. Hän pitää myöskin kiinni itsetoteutuksestansa, kunnes hänestä tulee osa Jumalan toteutettua suunnitelmaa. Hän haluaisi olla riippumaton eikä haluaisi alistua. Etsiessään omaa vapauttansa on hän syöksynyt itsevalittuun turmioon. Irtautuessaan Jumalasta hänestä on tullut vastustajaan sidottu. Sen tähden hän tarvitsee vapautusta. Meidän Lunastajammehan lähetettiin julistamaan vapautusta vangituille (Luuk. 4:18).

Niin kuin on uskonisämme Aabrahamin suhteen, joka on annettu meille esikuvaksi, niin on kaikkien niiden suhteen, jotka kuulevat Jumalan Sanan, uskovat sen ja tekevät sen mukaisesti. Siten he antautuvat Jumalalle, asettuvat Hänen puolellensa ja vahvistavat sen liiton, jonka Hän on tehnyt meidän kanssamme. Valitut uskovat Jumalaa kaikessa, mitä Hän on sanonut; he tekevät, mitä Hän on käskenyt, ja tottelevat Hänen neuvojansa. Heidän kohdallansa ovat sopusoinnussa niin Sana, usko, kuin teotkin. Valitut ovat asettaneet oman tahtonsa Jumalan tahdon alaisuuteen ja he rukoilevat vilpittömästi: "...tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa!" (Matt. 6:10). Heillä ei ole mitään omaa tahtoa, vaan he tahtovat yksinkertaisesti mitä Jumala tahtoo. He ovat Jumalan Pojan lailla lihaksi tulleen Sanan suoranainen toteutuminen, kun he vain ovat tulleet uudestisyntymän kautta osaksi Jumalaa. Sellaisia ihmisiä Pietari kehottaa: "Pyrkikää sentähden, veljet, sitä enemmän tekemään kutsumisenne ja valitsemisenne lujaksi; sillä jos sen teette, ette koskaan lankea" (2.Piet. 1:10).

Niin kuin apostoli Pietarin esityksistä on ymmärrettävissä, esitetään Kristus meille myöskin valittuna Kivenä, joka toisille tulee kulmakiveksi, toisille taas lankeemuksen kiveksi ja kompastuksen kallioksi. Joka kuuluu valittuun sukuun ja kuninkaalliseen papistoon, näkee uskossa Kristuksen kulma- ja huippukivenä. Joka loukkaantuu Häneen on tottelematon Sanaa kohtaan (1.Piet. 2:3-10).

Hengellinen kokemus opettaa, että jokainen ottaa hänelle ajatellun paikkansa ja uskoo, mitä häntä varten on määrätty. Joka ei esimerkiksi usko valintaan, ei voi olla valittu. Sama koskee myöskin kääntymystä, uudistumista, uudestisyntymistä, jokaista kokemusta, mikä meillä voi olla Jumalan kanssa. Jokainen ihminen kokee vain sen, mitä hän uskoo. "Mutta me olemme velvolliset aina kiittämään Jumalaa teidän tähtenne, veljet, te Herran rakastetut, sentähden että Jumala alusta alkaen valitsi teidät pelastukseen Hengen pyhityksessä ja uskossa totuuteen" (2.Tess. 2:13).

"...tehden meille tiettäväksi sen tahtonsa salaisuuden, että hän, päätöksensä mukaan, jonka hän oli nähnyt hyväksi itsessään tehdä - siitä armotaloudesta, minkä hän aikojen täyttyessä aikoi toteuttaa, - oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaissa ja mitä on maan päällä. Hänessä me myös olemme saaneet perintöosan, ollen siihen edeltämäärätyt hänen aivoituksensa mukaan, hänen, joka vaikuttaa kaikki oman tahtonsa päättämän mukaan" (Ef. 1:9-11).


26. Luku

Jumalan päivä - tuhat vuotta

Tämän selvityksen tarkoituksena on auttaa oikealla tavalla ymmärtämään Jumalan aikataulu ihmiskuntaa varten. Psalmi 90:4 sanotaan: "Sillä tuhat vuotta on sinun silmissäsi niinkuin eilinen päivä, joka meni ohitse." Saman ajatuksen ottaa esille Pietari Uudessa Testamentissa: "Mutta tämä yksi älköön olko teiltä, rakkaani, salassa, että 'yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niinkuin yksi päivä'" (2.Piet. 3:8). Kun Pyhissä Kirjoituksissa on puhe viimeisistä päivistä, täytyy silloin tarkata, onko kysymys päivistä profeetallisessa mielessä vai tarkoitetaanko todella viimeistä sukupolvea.

Jumala loi maailman kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemäntenä päivänä. Jos luetaan tarkoin luomiskertomusta, niin on kirjoitettuna: "Ja Jumala päätti seitsemäntenä päivänä työnsä, jonka hän oli tehnyt, ja lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikesta työstänsä, jonka hän oli tehnyt" (1.Moos. 2:2). Sillä on mitä suurin merkitys seitsemäntuhantisen ihmiskunnan historian kululle. Luku 7 on jumalallisen täyttymyksen luku. Kahdeksas päivä olisi jälleen ensimmäinen.

Raamatullinen ajankulu voidaan jakaa seuraaviin jaksoihin: Noin kaksituhatta vuotta - kaksi päivää Jumalalle - kuluivat Aadamista Aabrahamiin, seuraavat kaksi Aabrahamista Kristukseen. Nyt on jälleen kaksituhantisen ajanjakson täyttyminen edessä. Seitsemäs päivä on Herran lepopäivä - tuhatvuotinen valtakunta. Profeetat ja apostolit ovat puhuneet ja kirjoittaneet tästä "Herran päivästä". Johannes kertoo kokemuksesta Patmoksen saarella. "Ja minä olin hengessä Herran päivänä..." (Ilm. 1:10). Tämä viimeinen päivä alkaa suurella välienselvittelyllä, joka tunnetaan Harmageddonin taisteluna. (Ilm. 16:14-16), ja loppuu suurella Googin ja Maagogin taistelulla noiden tuhannen vuoden kuluttua, kun saatana päästetään vapaaksi ja kansat vielä kerran villitään. (Ilm. 20:7-10). Siinä välissä on tuhatvuotinen rauhanvaltakunta, missä "...silloin susi asuu karitsan kanssa... pantteri makaa vohlan vieressä... vasikka ja nuori leijona ja syöttöhärkä ovat yhdessä" (Jes. 11:6-8) ja "...he takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi; kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotimaan" (Jes. 2:4; Miika 4:3).

"Sinä päivänä pakanat etsivät Iisain juurta, joka on kansojen lippuna, ja hänen asumuksensa on oleva kunniata täynnä. Ja sinä päivänä Herra vielä toisen kerran ojentaa kätensä hankkiakseen itselleen kansansa jäännöksen, joka on jäljellä..." (Jes. 11:10-11).

Profeetallisesti katsoen me elämme Uuden Liiton alkamisesta lähtien molemmissa viimeisissä päivissä, joita myöskin kutsutaan "viimeisiksi ajoiksi". "...hänen, joka tosin oli edeltätiedetty jo ennen maailman perustamista, mutta vasta viimeisinä aikoina on ilmoitettu teitä varten" (1.Piet. 1:20). Tämä ajanjakso on nyt aivan lopussansa. Johtuen erilaisista vuosien laskemisista (raamatullisesti 360 ja aurinkovuoden mukaan 365 päivää) ei ole mahdollista laskea aikaa. Kiitos Jumalalle siitä. Siitä huolimatta on annettu suurinpiirteinen kiinnekohta ja ajallinen suunta. Täyttymykseensä tulevista tapahtumista - ajan merkeistä - me voimme nähdä, että me nyt elämme lopunajan lopussa. Selvästi tunnistettavalla tavalla on Jumalalta tuleva, ihmiskunnanhistorian suuri käännekohta kouriintuntuvassa läheisyydessä.

Helluntaipäivänä olivat Pietarilla nämä molemmat profeetalliset päivät silmien edessä, kun hän asetti helluntaikokemuksen Sanan perustukselle Jooel 3.: "Vaan tämä on se, mikä on sanottu profeetta Jooelin kautta (2:28-32): 'Ja on tapahtuva viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, että minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle..." (Apt. 2:16-17). Näiden viimeisten päivien loppuun, nimittäin kaksituhatvuotisen pelastushistorian kulun loppuun, hän asettaa mitä tarkimmin Herran päivän, joka voi tulla vasta kun pelastuksen päivä on kulunut loppuun. "Aurinko muuttuu pimeydeksi ja kuu vereksi, ennenkuin Herran päivä tulee, se suuri ja julkinen" (Apt. 2:20). Malakia 4:5 mukaisesti Herran päivä on myöskin suuri ja peljättävä.

Tämän kaksituhatvuotisen ajanjakson lopulla on tapahtuva määrättyjä asioita, toisia taas seitsemännen päivän alussa, Herran päivänä. Ei ole olemassa ainuttakaan raamatunkohtaa, joka kuvaisi sapattia ja sunnuntaita "Herran päiväksi". Tämä päivä tulee olemaan ihana vain lunastetuille (Fil. 1:6; Fil. 2:16), mutta kaikille jumalattomille kauhistuttava (Jes.13:6-12). Niin kuin Jumala seitsemäntenä päivän vei päätökseen luomistyönsä ja sitten lepäsi, niin on oleva Hänen lunastustyönsä täydellistämisenkin suhteen.

Armonaikaa kutsutaan myöskin "Pelastuksen päiväksi", "Otolliseksi ajaksi", "Mieltymyksen ajaksi" (Jes. 49:8; 2.Kor. 6:2) ja "Herran otolliseksi vuodeksi" (Jes. 61:2; Luuk. 4:19). Otollisella ajalla, armon vuodella, tarkoitetaan "riemuvuotta", joka Vanhassa Testamentissa aina tuli seitsemän kertaa seitsemän vuoden kuluttua, eli viidentenäkymmenentenä vuotena. Jokainen velkaantunut ja orjuutettu, kaikki, jotka olivat menettäneet omaisuuttansa, pääsivät riemuvuonna alkuperäiseen omistussuhteeseensa (3.Moos. 25). Suurena sovituspäivänä soivat pasuunat, kaikki velkaantuneet vapautuivat yhtenä ainoana päivänä tämän riemuvuoden aikana. Sen jälkeen kun tuo yleinen, suuri "Jumalan sovituspäivä" on tapahtunut ihmiskunnan kanssa, puhalletaan Evankeliumin pasuunaan, ja joka kuulee sen ja uskoo sen, pääsee vapaaksi. Armonaika kokonaisuudessaan on jokaiselle ihmiselle, aivan samantekevää missä ja milloin hän elää, jumalallinen riemuvuosi, jota meidän Herramme kutsuu otolliseksi ajaksi. Jokainen, joka tänä aikana uskoo Jumalaa ja ottaa vastaan täytetyn lunastuksen, pääsee vapaaksi. Meidän Herramme huudahti aikanaan: "Tänä päivänä tämä kirjoitus on käynyt toteen teidän korvainne kuullen" (Luuk. 4:21). Tämä "tänään" on Jumalan lahjoittama armonpäivä (Hebr. 4:7).

Kahdesta viimeisestä päivästä Pietari selvittää edelleen: "Ja kaikki profeetat Samuelista alkaen ja kaikki järjestään, jotka puhuneet ovat, ovat myös ennustaneet näitä päiviä" (Apt. 3:24). On todella hämmästyttävää se, millaisella tarkkuudella Jumalan miehet Uudessa Testamentissa ilmestyksen kautta saattoivat kuvata Jumalan pelastussuunnitelmaa: "Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä teen Israelin heimon ja Juudan heimon kanssa uuden liiton." Tämän liiton on Jumala solminut Kristuksessa Golgatalla, ja antaa Israelille lupauksen: "Sillä tämä on se liitto, jonka minä teen Israelin heimon kanssa näiden päivien jälkeen, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän mieleensä, ja kirjoitan ne heidän sydämiinsä, ja niin minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani" (Hebr. 8:8,10).

Viitaten Vanhan Testamentin ajanjaksoon, jota myöskin profeetallisessa mielessä voidaan kutsua päiviksi, sanotaan Hebr. 1: "Sittenkuin Jumala muinoin monesti ja monella tapaa oli puhunut isille profeettain kautta, on hän näinä viimeisinä päivinä puhunut meille Pojan kautta" (1-2). Näiden isien päivien loppu sulautui niiden päivien alkuun, jolloin Jumala on puhunut Pojassa ja antanut meille vastauksen. Siinä on kysymys noin kaksituhatta vuotta kestävästä ajasta seurakunnalle, joka näiden päivien lopulla saavuttaa täydellisyytensä. Tuo suuri tapahtuma Israelin kanssa sattuu seitsemännen päivän alkuun, juuri ennen tuhatvuotisen valtakunnan alkua.

Hoosea 6 kerrotaan siitä: "Tulkaa, palatkaamme Herran tykö, sillä hän on raadellut meitä, ja parantaa meidät, hän on lyönyt meitä, ja sitoo meidät. Hän tekee meidät eläviksi kahden päivän kuluttua, kolmantena päivänä hän meidät herättää, ja me saamme elää hänen edessänsä" (1-2).

Vuodesta 70 jKr., kun roomalaiset joukot Tiituksen johdolla tuhosivat temppelin, on Israel, niin kuin jo profeetta Mooseksen kautta ennustettiin, hajoitettu kaikkien kansojen keskuuteen. Mooses on kuitenkin samanaikaisesti julistanut myöskin takaisinpaluun (5.Moos. 4:27-28). Profeetta Jeremian kautta Herra antaa sanoa: "Hän, joka Israelin hajotti, on sen kokoava ja varjeleva sitä niinkuin paimen laumaansa... Ja he tulevat ja riemuitsevat Siionin kukkulalla... Minä muutan heidän surunsa riemuksi, annan heille lohdutuksen ja ilon heidän murheensa jälkeen" (31:10-13). Profeetta Hesekielissä kerrotaan siitä erikoisen paljon luvuissa 36-38: "Näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä otan israelilaiset pois pakanakansojen keskuudesta, minne vain he ovat kulkeutuneet, kokoan heidät joka taholta ja tuon heidät omaan maahansa" (37:21). Luvussa 38. kuvataan vielä lähemmin tätä aikaa, kun kaikki tämä tapahtuu: "...vuotten lopulla... päivien lopulla on tämä tapahtuva" (8,16).

Mainitsemassamme tekstissä Hooseasta sanotaan, että se on tapahtuva kahden päivän, siis kahdentuhannen vuoden kuluttua, ja kolmantena päivänä on Herra auttava Israelia, ja he saavat Jumalalta elämän. Toivo Messiaasta on tähän päivään asti säilynyt elävänä uskovaisten juutalaisten keskuudessa. Yleisesti päättyy rukous itkumuurilla pyyntöön, että Messias tulisi ja temppeli rakennettaisiin jälleen. Sitten sanotaan: "Niin tuntekaamme, pyrkikäämme tuntemaan Herra: hänen nousunsa on varma kuin aamurusko, hän tulee meille kuin sade, kuin kevätsade, joka kostuttaa maan" (Hoos. 6:3).

Kuin Jumalan ihmeen kautta on jälleen olemassa Israelin valtio vuodesta 1948 lähtien. Jumalallisen pelastushistorian kannalta Jumala katselee Israelia kokonaisena omassa maassansa, kun sitävastoin Hän kansoista ja kielistä kutsuu ulos yksittäisiä, jotka uskovat. Mitä tulee kansakunnista koostuvan seurakunnan täydellistämiseen ja Israelin pelastukseen, kirjoittaa Paavali: "...että Israelia on osaksi kohdannut paatumus - hamaan siihen päivään asti, kunnes pakanain täysi luku on sisälle tullut, ja niin kaikki Israel on pelastuva, niinkuin kirjoitettu on..." (Room. 11:25-26).

Saman ajatuksen oli jo Jaakob tuonut julki Jerusalemin seurakunnankokouksessa: "Simeon on kertonut, kuinka Jumala ensi kerran katsoi pakanain puoleen ottaakseen heistä kansan omalle nimellensä. Ja tämän kanssa pitävät yhtä profeettain sanat, sillä näin on kirjoitettu: 'Sen jälkeen minä palajan ja pystytän jälleen Daavidin sortuneen majan'" (Apt. 15:14-15). Profeetta Aamos julkitoi se sanoin: "Sinä päivänä minä pystytän jälleen Daavidin sortuneen majan..." (9:11). Viitaten Israelin kansaan Sefanja kirjoittaa: "Sinä päivänä ei sinun tarvitse hävetä..." (3:11). "Ja sinä päivänä minä teen Jerusalemin väkikiveksi kaikille kansoille... Mutta sinä päivänä minä tahdon hävittää kaikki pakanakansat, jotka hyökkäävät Jerusalemia vastaan. Ja minä vuodatan Daavidin suvun päälle ja Jerusalemin asukasten päälle armon ja rukouksen hengen. He katsovat minuun, jonka ovat lävistäneet" (Sak. 12:3,9).

Israelin kansan takaisin kotimaahansa paluun tosiasia on pettämätön todiste siitä, että armonaika nyt kuluu loppuunsa ja Jumala aivan pian on paljastava itsensä juutalaisille. Ennenkuin tuo viimeinen päivä koittaa, täytyy Jumalan työn seurakunnan suhteen olla päätetty. Näin sanoo Herra: "Katso, minä lähetän teille profeetta Elian, ennenkuin tulee Herran päivä, se suuri ja peljättävä" (Mal. 4:5). Voisiko olla niin, että tämä lupaus jo on täyttynyt, ilman että hengellisesti hallitsevat olisivat huomanneet sen? Armonajan alussa oli joka tapauksessa niin Johannes Kastajan suhteen.

Koska Johannes Kastaja on täyttänyt ensimmäisen osan jakeesta 6: "...kääntääksensä isien sydämet lasten puoleen" (Luuk. 1:17), kutsuttiin myöskin häntä Eliaksi. Mutta siitä on kuitenkin kulunut melkein kaksi tuhatta vuotta, eikä Herran päivä ole vielä tullut. Johannes oli Mal. 3:1 mukaisesti sanansaattaja, joka on valmistanut Herralle tien (Matt. 11:10; Mark. 1:1-3).

Johannekselta kysyttiin muun muassa: "Oletko sinä Elia?" Siihen hän vastasi: "En ole." (Joh. 1:21). Ennenkuin armon päivä kuluu loppuunsa ja tuomion ja vihan päivä koittaa, halusi Jumala lähettää profeetta Elian kaltaisen miehen. Tämän miehen tehtävä on kääntää jumalanlasten sydämet takaisin apostolisten isien puoleen (Mal. 4:6). Niin kuin Elia kutsui Israelin kansan Karmelin vuorelle, rakensi jälleen Herran alttarin ottaen Israelin kahdentoista heimon mukaisesti kaksitoista kiveä, jotta Jumala voisi vastata taivaasta ja voisi tuoda ratkaisun hetken, samoin täytyy tämän ajan Elian asettaa kahdentoista apostolin oppi uudelleen Seurakuntaan, jotta elävä Jumala voisi tunnustautua Sanaansa ja voisi ilmituoda voimansa Seurakunnassansa. Tämä mies ei voi olla jonkun kirkkokunnan edustaja: hänen täytyy olla Jumalan lähettämä mies, jolla on suoranainen jumalallinen sanoma Jumalan kansalle.

Matt.17:11 Kristus vahvistaa sen palvelustehtävän, joka siihen aikaan vielä oli tulevaisuutta: "Jeesus vastasi ja sanoi: 'Elias tosin tulee ja asettaa kaiken kohdalleen'." Tri. Scofield kirjoittaa siitä raamatunkäännöksensä alahuomautuksessa Matt. 17:10, niin kuin kaikki muutkin raamatullisen profetian tuntijat tekevät: "Kristus vahvistaa tuon erikoisen ja täyttymättömän ennustuksen Mal. 4:5-6: 'Elian tulee tulla aikaisemmin ja asettaa kaikki kohdalleen'. Tässä, niin kuin myöskin Malakiassa, pidetään erillään se ennustus, joka täyttyi Johannes Kastajassa ja se, jonka Elian vielä täytyy täyttää. Mutta Johannes Kastaja oli jo tullut, ja hänen palvelustehtävänsä oli niin täydellinen Elian tulevan palvelustehtävän (Luuk. 1:17) hengessä ja voimassa, että vertauskuvallisessa mielessä voitiin sanoa: 'Elia on jo tullut'."

Tuo tienvalmistaja Kristuksen ensimmäisen tulemuksen yhteydessä astui esiin Elian hengessä ja voimassa. Tuon jumalanmiehen ennen Kristuksen toista tulemusta täytyy asettaa kaikki jälleen raamatulliseen järjestykseen ja oikeaan tilaan, niin kuin alkukristillisyydessä oli. Tämän täytyy Pyhien Kirjoitusten mukaisesti tapahtua ennen Jeesuksen Kristuksen paluuta, sillä Jeesuksesta Kristuksesta sanotaan: "Taivaan piti omistaman hänet niihin aikoihin asti, jolloin kaikki jälleen kohdallensa asetetaan, mistä Jumala on ikiajoista saakka puhunut pyhäin profeettainsa suun kautta" (Apt. 3:21).

Tessalonikalaisille Paavali kirjoittaa, mitä tulee Herran päivään: "...sillä itse te varsin hyvin tiedätte, että Herran päivä tulee niinkuin varas yöllä." Se tarkoittaa, ilman erikoista ennakkoilmoitusta tulee suuri yllätys. Paavali jatkaa tähän päivään viitaten: "Kun he sanovat: 'Nyt on rauha, ei hätää mitään' (rauha ja turvallisuus), silloin yllättää heidät yhtäkkiä turmio, niinkuin synnytyskipu raskaan vaimon, eivätkä he pääse pakoon." Eivät minään muuna aikana ole sanat "rauha " ja "turvallisuus" näytelleet niin suurta osaa kuin juuri nyt. Poliitikoille on kaikki kaikessa vakuuttaa rauhaa ja turvallisuutta koetelluille kansoille. Mutta se on tapahtuva juuri sinä aikana, kun iskusanat "rauha" ja "turvallisuus" hallitsevat. Tämä aika on nyt. Idän ja Lännen on vallannut ajatus aseistariisunnasta ja turvallisuudesta ja siten koko maailman. Pyhät Kirjoitukset tunteville tämä päivä ei tule yllättäen, sillä he näkevät ajan merkeistä, kuinka pitkälle kehitys on mennyt. "Mutta te, veljet, ette ole pimeydessä, niin että se päivä voisi yllättää teidät niinkuin varas" (1.Tess. 5:2-4).

Apostoli Paavali tarttuu tähän aiheeseen Herran Jeesuksen Kristuksen paluusta ja meidän yhdistymisestämme Hänen kanssansa ja kehottaa tässä yhteydessä, ettei ole syytä menettää mielensä malttia: "...ikäänkuin Herran päivä jo olisi käsissä" (2.Tess. 2:2). Tässä luvussa ja muissa kohdissa kuvataan tämän viimeisen vaiheen, jota myöskin lopunajaksi kutsutaan, hengellisiä tunnusmerkkejä: "Viimeisenä aikana tulee pilkkaajia, jotka vaeltavat jumalattomuutensa himojen mukaan" (Juuda 18).

Melkein samat sanat ovat 2.Piet. 3:3: "Ja ennen kaikkea tietäkää se, että viimeisinä päivinä tulee pilkkapuheinensa pilkkaajia, jotka vaeltavat omien himojensa mukaisesti."

Seuraavassa jakeessa apostoli kuvaa näiden pilkkaajien tunnusmerkkejä. Nämä eivät pilkkaa yleisellä tavalla, vaan tekevät pilkkaa Kristuksen luvatusta paluusta ja sanovat: "Missä on lupaus hänen tulemuksestansa?"

Yleistilanne, miten on oleva viimeisinä päivinä tai lopunajalla, tuodaan esiin 2.Tim. 3:1-9. "Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä, pettureita, väkivaltaisia, pöyhkeitä, hekumaa enemmän kuin Jumalaa rakastavia..."

Yleisesti ottaen on Herra tuonut julki, millaisessa moraalisessa ja hengellisessä tilassa ihmiset tänä aikana olisivat: niin kuin Nooan päivinä ja Sodoman ja Gomorran aikana (Luuk. 17). Nooan aikana tapahtui molempien linjojen (Seet ja Kain) suuri sekoitus, minkä johdosta Jumala päätti kaiken lihan lopun (1.Moos. 6). Samalla tavoin tapahtuu nyt suurin uskonnollinen sekoitus, mitä milloinkaan on tapahtunut.

2.Tim. 4:1-5 varoitetaan julistuksesta, joka poikkeaa Totuuden Sanasta: "Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia... ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin." 1.Tim. 4:1-3 ei apostoli, vaan Jumalan Henki ennustaa hengellisen kehityksen: "Mutta Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja... ja jotka kieltävät menemästä naimisiin (siis tekevät selibaatin velvollisuudeksi) ja nauttimasta ruokia, mitkä Jumala on luonut niiden nautittavaksi kiitoksella, jotka uskovat ja ovat tulleet totuuden tuntemaan." Minkä ihmiset katsovat erikoisella tavalla pyrkimisen kohteeksi, sitä Pyhät Kirjoitukset kutsuvat "riivaajien opeiksi".

Myöskin apostoli Paavali on kuvannut Herran päivää, jota hän myöskin kutsuu 'Jumalan päiväksi': "Mutta Herran päivä on tuleva niinkuin varas, ja silloin taivaat katoavat pauhinalla, ja alkuaineet kuumuudesta hajoavat, ja maa ja kaikki, mitä siihen on tehty, palavat" (2.Piet. 3:10-12).

Profeetta Daniel puhuu toistamiseen lopunajasta. Luvussa 2:28 sanotaan: "Mutta on Jumala taivaassa; hän paljastaa salaisuudet ja ilmoittaa kuningas Nebukadnessarille, mitä on tapahtuva aikojen lopussa." Luvussa 8. jakeet 17, 19 ja 26 sanottiin hänelle: "Tarkkaa, ihmislapsi, sillä näky tarkoittaa lopun aikaa... Katso, minä ilmoitan sinulle, mitä on tapahtuva viimeisenä vihan aikana; sillä lopun aikaa tämä tarkoittaa... mutta sinä lukitse näky, sillä se tarkoittaa kaukaista aikaa." Melkein samat sanat huudettiin tuolle profeetalle viimeisessä luvussa: "Mutta sinä, Daniel, lukitse nämä sanat ja sinetöi tämä kirja lopun aikaan asti... Mene, Daniel, sillä ne sanat pysyvät lukittuina ja sinetöityinä lopun aikaan asti" (12:4,9).

Tähän asti ei ollut mahdollista nähdä historian profeetallista osaa Pyhien Kirjoitusten pohjalta oikealla tavalla, kuten nyt on mahdollista. Mutta nykyinen uskonnollinen ja poliittinen Eurooppa, "Roomalaisen Valtakunnan" uusi nousu Roomalaisten Sopimusten perusteella maaliskuusta 25. 1957, ja maailman tilanne osoittavat selvästi, että me elämme aivan Jeesuksen Kristuksen paluun ja sitä seuraavan Herran päivän edellä. Aika ei ole vain lähellä, se on jo läsnä. Tänään ei enää tarvitse selitellä raamatullista profetiaa, me näemme sen toteutuneena edessämme. Armon aika, Pelastuksen päivä, kallistuu loppuansa kohti; lähtölaskenta on jo alkanut. Yksi ajanjakso päättyy ja toinen alkaa. Seitsemännen päivän jälkeen, viimeisen vuosituhannen jälkeen, on aika sulautuva iankaikkisuuteen.


27. Luku

Roomalainen maailmanvalta ja sen

erikoinen merkitys lopunajassa

Roomalainen maailmanvalta on erottamattomasti sidottu roomalaiseen kirkkoon. Konstantinin päivinä se alkoi valtakunnankirkkona, joka sitten tuli kansankirkoksi ja lopulta valtionkirkoksi. Uskonnollinen kehitys sulautui valtiolliseen, ja uskonnollisesta instituutiosta syntyi lopulta valtion ja kirkon yhdistelmä, eli "kirkkovaltio", joka vallitsi vuosisatoja. Ei millään muulla kirkolla, mukaan lukien "Itäkirkko" ja suuri maailmanlaajuinen anglikaaninen kirkko, ole uskonnollisena instituutiona valtion luonnetta. Rooman kirkko on aivan virallisesti itsenäinen valtio toisen valtion sisällä; se on tärkein poliittinen valta maan päällä. Vatikaanilla on yli 100 maan kanssa diplomaattiset suhteet, mikä tarkoittaa sitä, että vaihdetaan lähettiläitä, joita 'pyhä istuin' kutsuu 'nuntiuksiksi'. Miksi ei millään muulla valtion- tai kansankirkolla ole sellaisia diplomaattisia suhteita? Miksi vain Rooman kirkolla? Koska se on samalla valtio, joka hallitsee kaikkia siihen kuuluvia myöskin muissa maissa. Kuitenkaan se ei ole se alkuperäinen seurakunta, jonka Kristus asetti.

Milloin tahansa paavi vierailee jossakin maassa, hän saapuu valtionpäämiehenä ja hänet vastaanotetaan sen mukaisin kunnianosoituksin. Olisiko Kristus tarkoittanut "Roomalaista valtakuntaa", jonka paavit ovat pystyttäneet kaikkien silmien edessä, kun Hän puhui Jumalan valtakunnasta? Voisiko tämä poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen maailmanvalta olla Kristuksen seurakunta? Olisiko tämä Jumalan tahto? Oliko tämä Jeesuksen Kristuksen tarkoitus, kun Hän suoritti lunastuksen Golgatalla?

Sen mukaisesti, mitä profeetta Danielille näytettiin näyissä, on nykyisen sivilisaation loppuun asti nähtävissä neljä maailmanvaltaa. Viimeinen on roomalainen maailmanvalta (Dan. 2+7). Näiden maailmanvaltojen kesto on historiallisesti määriteltävissä: Babylonialainen valtakunta kesti 606-538 eKr., Meedialaisten ja Persialaisten valtakunta 538-330 eKr.; sitä seurasi Kreikkalainen maailmanvalta Aleksanteri Suuren hallinnassa, joka kesti 330-30 eKr. Vuonna 30 eKr. otti hallinnan Roomalainen maailmanvalta, joka on kestävä aivan tämän ajanjakson loppuun asti. Näitä neljää valtakuntaa kuvattiin neljällä pedolla Dan. 7. Raamatullisessa profetiassa on peto aina esikuva vallasta tai hallitsijasta, joka harjoittaa valtaa (Dan. 7:17,23).

Se alkoi tunnetusta miehestä, Nebukadnessarista, joka yhtäkkiä fanaatikkojen vaikutuksesta ja suuruudenhulluudesta antoi käskyn, että jokainen, joka kääntyy jonkun muun jumalan puoleen, kuin hänen valtakunnassansa tunnustettujen jumalien, on kuoleman oma. Kuka ei olisi kuullut niistä kolmesta miehestä, jotka heitettiin tuliseen pätsiin, vain koska he rukoilivat ainoaa totista Jumalaa ja palvelivat Häntä? Sama syytös kohdistettiin profeetta Danielia vastaan, joka sen tähden heitettiin leijonien eteen. Mutta yhtäkkiä oli kirjoitus seinällä, "Menetekel", ja tuo hallitsija sai kirjallisena suoraan taivaalta, että hänen valtakuntansa on punnittu ja hänen päivänsä ovat luetut. Näin on jälleen tapahtuva tämän sukupolven lopulla.

Viimeisinä kahtenatuhantena vuotena on Roomasta käsin harjoitettu valtaa kaikin tavoin. Aluksi poliittis-pakanallisesti, sitten poliittis- pakanallis- "kristillisesti". Oli sitten kysymys keisareista tai paaveista - aina oli päämääränä tämän valtakunnan laajentaminen, lujittaminen ja puolustaminen, tai ennalleenpalauttaminen. Se tapahtui, aina mahdollisuuksien mukaisesti, kaikin keinoin mitään kaihtamatta. Kaikki muut vallat, "Brittiläiseen imperiumiin" asti, hajosivat tai niiden täytyi mukautua. Myöskin Neuvostoliitto on hajonnut, ja koko itäblokki järjestellään uudelleen, jotta tämä yksi "mailmanvaltakunta" voi muodostua. Kirkko pitää tätä kehitystä voittonansa kommunismista, niinkuin Eurooppa-Synodissa Roomassa, marraskuu/joulukuu 1991 julistettiin. Maailmankommunismin äkillinen romahtaminen merkitsee maailmankatolismin uutta nousua.

Tässä roomalaisessa maailmanvallassa julistettiin neljännellä vuosisadalla roomalaiskatolinen kolminaisuususko ainoaksi päteväksi. Keisarit, paavit, ruhtinaat ja kaikki, joilla oli vaikutusvaltaa, tunsivat itsensä velvoitetuiksi kaikkine voiminensa huolehtimaan tämän julistetun päämäärän saavuttamisesta. Joka nyt sitten kääntyi vain yhden totisen Jumalan puoleen, kuten esimerkiksi juutalaiset ja toisinuskovat, joutuivat säälimättömän vainon kohteiksi. Tarkoitus pyhitti keinot yhä uudelleen. Oli monia niinkutsuttuja "pyhiä ja vanhurskaita" sotia, koska "pyhä ja vanhurskas" kirkko oli niiden takana.

Ei ole minkäänlaista mahdollisuutta tuoda tänään julki kaikkea sitä, mitä todella harjoitettiin. Joka näkee ne kidutusvälineet, mitä "pyhä" inkvisitio käytti, tulee huonovointiseksi. Sietämättömyys toisinuskovia kohtaan ja sokea, uskonnollinen fanaattisuus, joka tuli julki kuolettavassa vihassa, ylitti kaikki mittasuhteet. Kirjoittajat ovat vain epäröiden yrittäneet valaista tätä synkkää lukua ihmiskunnan historiassa. Ei voida liian selvästi tuoda julki sitä, että kaikki nämä raakuudet tehtiin ja vanhurskautettiin siinä kohtalokkaassa asenteessa, että tässä roomalaisessa valtakunnassa tulee hallita vain yhden ainoan uskon, eli sen, mitä roomalainen kirkko edustaa.

Paavit ja keisarit jakoivat vallan. Tänään sitä kutsuttaisiin yhteishankkeeksi tai vallanjaoksi. He hallitsivat valtakunnassansa sanoinkuvaamattomalla raakuudella. Tämä niinkutsuttu "Pyhä Roomalainen Valtakunta" ei kuitenkaan todellisuudessa ole pyhä, sillä se ei ole Jumalan Valtakunta. Se vain esitetään sellaiseksi vääryydellä, tarkoituksella tai tietämättömyydestä. Ei minään ajankohtana ole kukaan apostoli tai Herran kutsuma jumalanmies sekaantunut politiikkaan tai harjoittanut maailmallista valtaa. Todelliset Jumalan palvelijat ovat kaikkina aikoina julistaneet Jumalan Valtakuntaa ja jättäneet politiikan poliitikoille. Roomalainen maailmanvaltakunta, muodostuen poliittisesta, taloudellisesta ja uskonnollisesta vallasta, kohottautuu nyt uudelleen meidän silmiemme edessä ja levittäytyy kaikkialle. Yhdistynyt Eurooppa on aina ollut paavien unelma ja näyttelee lopunajan profetiassa mitä suurinta osaa.

Oli tähän roomalaiseen valtakuntaan kuuluneiden tai kuuluvien yksittäisten maiden hallitusmuoto mikä tahansa, demokratia tai diktatuuri - valtio- ja hallitusmuodot tulivat ja menivät, mutta kaiken lävitse säilyvä "valtionkirkko" seisoi rautaisena. Tehdäksensä vaikutuksen koko maailmaan, ottaa Vatikaani mukaan kaikki muutkin uskonnot ja ottaa itsellensä varjohallinnan. Tänään ei enää kirota ja julisteta pannaan, vaan tänään ojennetaan kädet kaikkia kohti. Paavi vastaanottaa samalla viikolla poliitikon Israelista ja PLO:n johtajan; hänen luoksensa tulevat niin poliittisesti kuin uskonnollisestikin vastuussa olevat kaikista johtavista maista, riippumatta maailmankatsomuksista tai ideologioista. Kaikki ovat jo käsittäneet, etteivät he ilman paavin vierailua saavuta tarpeellista arvostusta edes kotimaassansa. Yhdysvaltain uudelleen valittu presidentti, George Bush, noudatti varmastikin neuvonantajiensa ohjeita ja suoritti Euroopan matkallaan toukokuussa 1989 ensimmäiseksi kohteliaisuusvierailun paavin luokse. Michail Gorbatschow ja monet muutkin tekivät saman. Siellä myöskin tehtiin poliittinen ratkaisu Saksan yhdistämiseksi. Näin tehdään politiikkaa!

Raamatullisen profetian mukaisesti tullaan kaikkien käytyjen sotien jälkeen julistamaan näennäisrauha, historialliset viholliset tulevat ystäviksi, niin että toteutuisi se, mitä on kirjoitettu: "Kun he sanovat: 'Nyt on rauha ja turvallisuus..." (1.Tess. 5:3). Koko Eurooppa on uudistusten kourissa. Idässä ja lännessä ihmiset esiintyvät rauhan puolesta, ja he osoittavat mieltään tunnuslausein "Miekat auroiksi" ja "Rauhan puolesta ilman aseita". Viimeisimpinä aikoina on aseidenriisuntaneuvotteluissa saavutettu suurta edistystä. Mutta tätä rauhaa ei ole kuuluttava kukaan poliitikko, vaan silloin virassa oleva antikristus, joka esittelee itsensä rauhantekijänä ja välittäjänä. Todellisen ja pysyvän rauhan on tuova sen jälkeen Kristus, todellinen Rauhanruhtinas.

Pastori Markmann julkaisee lopunaikaa silmälläpitäen erään venäläisen näkijän ennustuksen: "Hiukan ennen kuolemaansa vuonna 1900 on näkijän kyvyt omaava venäläinen Wladimir Solowjow julkaissut kuuluisan 'Lyhyt kertomus antikristuksesta'. Hän antaa siinä 'Tulevaisuuden ihmisen' puhua kansojen maailmankongressin edessä nämä sanat: 'Maan kansat! Minun rauhani minä annan teille!' Ja päättää sitten näin: 'Maan kansat, lupaukset ovat toteutuneet. Iankaikkinen maailmanrauha on varmistettu... Sillä tästä lähtien on maan päällä keskusvalta, joka on vahvempi kuin muut vallat yksittäin tai yhdessä... Ja tästä lähtien ei mikään valta rohkene sanoa sota, kun minä sanon: rauha. Maan kansat! Rauha teille!'" (O. Markmann, Endzeit, Entrückung, Antichrist, s. 67).

Tällaiset sanat tulevat uskonnollisen ylijohtajan suusta, joka ratkaisevasti määrää politiikasta. Kun kristillisen uskon puolustajat puhuvat lopunajan "supermiehestä", ja yrittävät löytää hänet juutalaisuudesta tai islamista, todistaa se tietämättömyydestä. Tämä mies ei tule olemaan mikään ateisti, juutalainen, muslimi eikä myöskään mikään buddhalainen tai hindu. Hänen kohdallansa on kysymys kruunatusta miehestä, joka katsoo itsensä koko maailman hallitsijaksi. Sama mies, joka aikaisemmin esiintyy rakastettavana, on täyttävä synnin ja laittomuuden mitan X-hetkellä, niin pian kuin Saatana menee häneen Juudaksen tavoin ja ottaa hänet valtaansa.

Raamatullisen profetian toteutuminen ei ensisijaisesti koske Kiinaa, Yhdysvaltoja, tai Neuvostoliittoa, vaan "Yhdistynyttä Eurooppaa". Siitä pastori Markmann kirjoittaa: "Viimeisen sodan jälkeen on Vatikaani johdonmukaisesti asettunut puolustamaan yhdistynyttä Eurooppaa. Paavi Paavali VI on jatkuvasti alleviivannut erikoisella tavalla eurooppalaisia yhdistymisajatuksia. Jo hänen edeltäjänsä Pius XII ja Johannes XXIII puhuivat suprakansallisluonteisen Eurooppa-Unionin puolesta. Paavali VI korosti, että se on ollut katolinen usko, joka olisi 'tehnyt' Euroopan yhdeksi; sama voisi 'vertaansa vailla olevassa määrin auttaa henkäisemään hengellistä elinvoimaa tuohon yhteiseen kulttuuriin, jonka tulisi vallita sosiaalisesti ja poliittisesti yhdentyneessä Euroopassa.' Sen välttämättömyys, että Eurooppa yhdistyy, olisi päivästä toiseen tuleva kiireisemmäksi, selvitti hän 1963." (O. Markmann, Endzeit, Entrückung, Antichrist, s. 70).

Roomalaisten sopimusten synnylle oli Vatikaani toimeenpanevana voimana. Jo vuonna 1970 se loi diplomaattiset yhteydet EY:n komissioon Brysselissä. Kaikki ei ole jäävä vain Länsi-Euroopan yhdistymiseen, vaan tullaan päätymään yhdistyneeseen Koko-Eurooppaan. Monien korkealle arvostama ja koko maailman kunnioittama Michail Gorbatschow on uudelleen tuonut esiin käsitteen "Eurooppalaisen talon rakentamisesta", niin kuin jo Roomalaisten sopimusten syntymisen yhteydessä vuonna 1957 tuotiin julki. Nimekkäät poliitikot ja kirkonmiehet ovat ottaneet sen sanavarastoonsa. Kaikki arvovaltaiset äänet tuovat päättäväisyydellä julki koko Euroopan yhdistämisen ajatuksen juuri nyt.

"Paavi kehottaa 'rajattomaan Eurooppaan'. Paavi on kehottanut 'rajattoman Euroopan' rakentamiseen, Euroopan, joka ei kiellä kristillisiä juuriansa. Tämän 'rajattoman Euroopan projektin' hän uskoo Jumalanäiti Marian esirukousten varaan, sanoi hän noin 6000 ihmisen edessä maanantaina Covadongossa, Asturiassa, kolmipäiväisen Espanjanmatkansa viimeisessä vaiheessa" (Frankfurter Allgemeine Zeitung, 22.8.1989).

Jälleen se on paavi, jolle on tullut oivallus idän ja lännen välisen kuilun ylittämiseksi. Seuraava lainaus on sen suhteen valaiseva: "Paavin hellittämätön kiinnostus yhdistyneeseen Eurooppaan katolis- uskonnollisella perustalla tulee julki myöskin Euroopan suojelupyhimysten julistamisessa. Jo paavi Paavali VI oli julistanut 'Benedikt von Norcian' Euroopan suojelijaksi. Sittemmin on paavi Johannes Paavali II ilmoittanut katoliselle maailmankirkolle Euroopan lisäsuojelupyhimyksiksi pyhät veljet 'Kyrilloksen' ja 'Methodioksen', jotka 9. vuosisadalla vaikuttivat apostoleina ja opettajina slaavien keskuudessa."

"Johannes Paavali II halusi juhlallisella pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen Euroopan suojeluspyhimyksiksi julistamisellansa korostaa toisaalta heidän ratkaisevaa myötävaikutustansa Euroopan syntymiseen. Toisaalta hän halusi korostaa sitä, ettei Euroopan hengellinen ja kultturellinen profiili ole saanut leimaansa vain latinalais- roomalaisesta sivilisaatiosta ja länsimaiden hengellisistä traditioista, vaan yhtä paljon klassisesta kreikkalaisesta kulttuurista ja bysanttilaisista ja bysanttilais- slaavilaisista perimätiedoista."

Saksalaisen piispakonferenssin esimies, Kardinaali Josef Höffner selvitti lisäksi Kölnissä, että uusien suojelupyhimysten vaikutusta 'slaavien apostoleina' voitaisiin verrata siihen, mitä pyhä Benedikt sai aikaan Länsi- ja Keski-Euroopassa. Kaikki nämä kolme pyhää olisivat siten 'Euroopan hengellisiä rakentajia, koko Euroopan'.

Paavin ratkaisu olkoon kehoitus kaikille 'koko Euroopan uskomiseksi näiden kolmen suuren pyhän esirukouksien varaan, myöskin katolisen kirkon ja ortodoksisen kirkon täyteen yhteyteen johtavalla tiellä jo suoritettujen ratkaisevien askelien suhteen.'" (O. Markmann, Endzeit, Entrückung, Antichrist, s. 72-73).

Vatikaani näyttelee pääroolia Euroopan yhdentymisessä niin poliittisessa kuin uskonnollisessakin suhteessa. Ilman sitä ei voitaisi ajatella lopunajan profetiaa. Sen strategia on toisen maailmansodan jälkeen muuttunut perusteellisesti, mutta päämäärä on pysynyt samana. Asioista perillä olevat katsovat toisen maailmansodan yritykseksi luoda katolinen Eurooppa väkivalloin sotilaallisen vallan voimalla.

Vatikaani, ylipäätänsä koko paavin hovi ja läntiset hallitukset näkivät ateistisen bolsevismin suureksi vaaraksi kristillisille länsimaille. Mussolini asettui kirkon palvelukseen, kun hän 1929 luovutti nykyisen "Vatikaanivaltion" silloisen paavi Pius XI:n itsenäiseksi hallinta-alueeksi. Vatikaanista on todellisuudessa tuon ajan kuluessa jälleen tullut itsenäinen valtio.

Monet historioitsijat ovat käsitelleet kirkon roolia vuoteen 1945 asti. Seuraavassa joitakin lainauksia tri. Karlheinz Deschnerin kirjasta "Abermals krähte der Hahn", luvut 67 ja 68, joka mitä perusteellisimmin perustuu historiallisiin tosiasioihin.

"Ensimmäinen palvelus, jonka exsosialisti (Mussolini) suoritti Pyhälle Istuimelle, oli taloudellinen. Hän nimittäin pelasti konkurssilta 'Banko di Roman', jolle niin paavin huone kuin monet sen arvohenkilöt olivat uskoneet suuria summia, kun hän Italian valtion kustannuksella sijoitti noin 1,5 miljardia liiraa... Kardinaali Vannutelli, niinkutsutun pyhän kollegiumin dekaani, julisti jo silloin hänestä, että hän olisi 'valittu kansan pelastukseksi ja heidän onnensa ennalleenasettamiseksi'."

"Paavi Pius XI katsoi itsensä 13.helmikuuta 1929 vielä kerran velvolliseksi kutsumaan Mussolinia siksi mieheksi, 'jonka kohtalo on lähettänyt meille'... Lainausmerkeissä tulkoon huomautetuksi, että lateraanisopimuksen allekirjoittamisen jälkeen silloinen Kölnin ylipormestari Konrad Adenauer vakuutti Mussolinille onnittelusähkeessä, että hänen nimensä kirjattaisiin kultaisin kirjaimin katolisen kirkon historiaan'."

"Kun melkein koko maailma tuomitsi fasistisen hyökkäyksen (Abessiniaan), asettui katolinen kirkko, erityisesti korkea italialainen papisto, Mussolinin puolelle. 27. elokuuta 1935, kun sotavalmisteluja suoritettiin Italiassa suurella kiireellä, julisti paavi, että puolustussota (!) kasvavan väestön laajenemisen tarkoituksessa (!) voisi olla vanhurskas ja oikein. Vain muutamia päiviä sen jälkeen, neljä viikkoa ennen hyökkäystä, lähettivät 19 arkkipiispaa ja 57 piispaa Mussolinille 'Osservatore Romano':ssa julkaistun sähkeen, joka kuuluu: 'Katolinen Italia rukoilee rakastetun isänmaansa kasvavan suuruuden puolesta, joka hallituksensa ansiosta on yhtenäisempi kuin koskaan.'... Tarentin arkkipiispa kutsui hyökkäystä, luettuaan messun sukellusveneessä, 'pyhäksi sodaksi, ristiretkeksi'... Milanon arkkipiispa, kardinaali Schuster, joka syksyllä 1935 oli siunannut kentälle lähtevät joukot, vertasi Mussolinia Ceasariin, Augustinukseen ja Konstantiniin ja opetti italialaista koulunuorisoa, että Ducen teon kautta 'Jumala olisi vastannut taivaasta'. ... Vielä 12. tammikuuta vastaanotti Mussolini 72 piispaa ja 2340 pappia Palazzo Veneziassa, missä arkkipiispa Nogara eräässä puheessa pyysi Jumalaa kaikissa taisteluissa seisomaan Ducen rinnalla, kristillisen Italian menestymiseksi... 'Pyhässä innostuksessa, kansan äänellä ja sydämellä me huudamme: Heil Duce!'"

"Jo 1933 vaativat espanjalaiset piispat paimenkirjeessä, ja paavi kiertokirjeessä 3. kesäkuuta 'pyhää ristiretkeä kirkollisten oikeuksien täydelliseksi ennalleenpalauttamiseksi'. ... Francos Schwager, Serrano Suner, katolisen nuoriso-organisaation sihteeri, myöhemmin espanjalainen sisä- ja ulkoministeri, oli Mussolinin ja Hitlerin ystävä; paavi kunnioitti häntä kesäkuun 1942 lopulla Pius IX:n veljeskunnan suurristillä. Kaksi kuukautta aikaisemmin oli Suner tanskalaisen sanomalehtikirjeenvaihtajan läsnäollessa tuonut julki, että jo 15.000 espanjalaista taisteli itärintamalla ja heidän lukumääränsä, Saksan tarpeen mukaisesti, voisi kohota miljoonaan... Saksalaiset piispat julkaisivat jo 30. elokuuta 1936 kardinaalisihteeri Pacellin suoranaisesta ohjeesta paimenkirjeen, jossa Espanjaan viitaten sanotaan: 'Millainen tehtävä siten on tullut kansamme ja isänmaamme osaksi, on itsestään selvää. Onnistukoon Johtajallemme Jumalan avulla suorittaa tämä valtavan raskas puolustuksen (!) työ horjumattomalla lujuudella ja kaikkien kansalaisten uskollisimmalla myötävaikutuksella.' Ja jo 3. tammikuuta 1937 muokkasivat saksalaiset piispat uskovaisiaan uudelleen Espanjaan viitaten: 'Rakkaat hiippakunnan asukkaat! Johtaja ja valtakunnan kansleri Adolf Hitler on laajakatseisesti nähnyt bolsevismin etenemisen ja suunnannut mielensä ja huolensa siihen, että tämä hirvittävä vaara käännetään pois saksalaisen kansamme ja länsimaiden puolesta'."

"Samana vuotena (1933) solmi katolinen von Papen konkordanssin Natsisaksan ja Vatikaanin välillä... Vuosina 1934-1938 valmisteli Papen saksalaisena lähettiläänä Wienissä natsien vallanottamista Itävallassa."

"Eivät milloinkaan kääntyneet saksalaiset piispat vastustajiaan kohtaavia monia tuhansia oikeusmurhia vastaan, liberaalien, demokraattien ja kommunistien vainoa vastaan, mitä he juuri toivoivatkin... Eivät milloinkaan he protestoineet raakamaisia juutalaisvastaisia julistuksia vastaan, he eivät vastustaneet enemmän kuin kahdensadan synagoogan hävittämistä, juutalaisten nöyryyttämistä, vapauden riistoa ja kaasuttamista, joita heidän oma kirkkonsa puolentoista vuosituhannen ajan yhä uudelleen oli vainonnut ja tappanut. Milloinkaan he eivät protestoineet kansallissosialismia vastaan sellaisenaan. Ennemminkin toivat julki korkeat hengenmiehet kuten kardinaali Faulhaber Mynchenistä, kardinaali Schulte Kölnistä, piispa Matthias Ehrenfried Würzburgista (vuonna 1935), täyden valmiutensa yhteistyöhön natsismin kanssa ja valittivat ulkopuolelle jättämistänsä."

"Maaliskuussa 1938 valloittivat Hitlerin joukot Itävallan. Kardinaali Innitzer Wienistä, joka neuvotteluissa Vatikaanin kanssa oli suositellut Schuschniggille antautumista ja oli selittänyt: 'Anschluss (liittäminen) on väistämätön asia', juhli Saksan armeijan maahanmarssia kirkonkellojen soitolla ja kirkoissa liehuvin hakaristilipuin ja käski papistoaan tekemään saman. 12.maaliskuuta hän velvoitti heidät kiitosjumalanpalveluksen pitämiseen. Kun Hitler 15. maaliskuuta otti kardinaalin vastaan ja varmisti hänelle kirkollisten oikeuksien säilymisen, vaativat kaikki itävaltalaiset piispat, Linzin piispaa lukuunottamatta, kansaa yhtymään Hitleriin, ja päättivät kehoituksensa tervehdykseen: 'Heil Hitler!'"

Silmätyksin sen tosiasian kanssa, että tämän maailmankirkon poliittinen päämäärä on pysynyt samana, täytyy menneisyyden tapahtumat ymmärtää varoituksena tulevaisuutta varten. Niin kutsuttu "Pyhä Roomalainen Saksan Kansakunnan Valtakunta" koostui uskonnollisesta ja poliittisesta vallasta. Tämä sanamuoto on oikeutettu siinä mielessä, että Vatikaani on aivan erikoisella tavalla käyttänyt saksalaisia hyväksensä päämääriinsä pyrkiessänsä. Myöskin Euroopan yhdentymisprosessissa on Saksasta jälleen tullut "Veturi koko junaa varten". Historioitsijat eivät ole viisaudesta tai pelosta sen paremmin kuvanneet kuin edes viitteellisesti panneet paperille tätä arkaa uskonnollista lukua.

Ennen toisen maailmansodan alkamista Vatikaani keskittyi Saksaan, joka tuli yhä mahtavammaksi. Se alkoi katolisessa Baijerissa, erikoisesti Münchenissä, missä Hitler vielä oli epäonnistunut puhdistusyrityksessänsä 1923. Vuonna 1924 Vatikaani solmi Baijerin maan kanssa konkordaatin. On jo huomionarvoista se, että myöhempi paavi Pius XII näinä vuosina oli paavin lähettiläs Münchenissä ja myöhemmin Berliinissä.

Neljässäkymmenessäviidessä saksalaisessa keskitysleirissä oli vuonna 1938 jo noin 40000 poliittista vastustajaa, ilman että kukaan arvohenkilö olisi korottanut äänensä häpäistyjen puolesta. Franz von Papen selitti: "...kansallissosialismi on kristillinen reaktio vuoden 1789 henkeä vastaan." (E. Paris, The secret history of the Jesuits, s. 130). Sillä hän viittasi yksiselitteisesti Ranskan vallankumoukseen, joka johti siihen, että valtio ja kirkko erotettiin ja johti "Pyhän Saksan kansakunnan roomalaisen valtakunnan" päättymiseen. Kun äänet ulkomailla kovenivat Saksan tapahtumia vastaan, puolusti niitä "Stürmerin" julkaisija, Julius Streicher, sanoin: "...se on anglosaksista protestanttien propagandaa meitä vastaan." Joka sai paavilta selustatukea, tunsi itsensä yksinkertaisesti ylenmäärin vahvaksi.

Asioista perillä olevat tietävät, että Vatikaani halusi voittaa bolsevismin poliittisena vastustajana. Samoin se halusi saada irrottautuneen kreikkalais- venäläis- ortodoksisen kirkon uskonnollisena kilpailijana oman määräysvaltansa alaiseksi. Kuinka moni on itseasiassa tietoinen siitä, että Hitlerin SS-joukot olivat erikoisesti asepukuisten jesuiittojen organisoimat ja johtamat? Näihin kuului muiden muassa myöskin Goebbels. Joka tietää tämän, se voi myöskin käsittää, miksi saksalaisten joukkojen marssiessa Venäjälle ei roomalaiskatolisessa Ukrainassa vahingoitettu yhtään uskonnollista rakennusta, kun taas muissa Venäjän osissa kaikki hävitettiin mistään piittaamatta. Seuraavassa vielä joitakin lainauksia kirjasta "Abermals krähte der Hahn (Vielä kerran kukko lauloi)" Dr. Karlheinz Deschner, luvut 67 ja 68:

"Saksalaisten Neuvostoliittoon tapahtuneen hyökkäyksen jälkeen vuonna 1941 osoitti katolinen kenttäpiispa (Franz Justus Rarkowski), josta itsestänsä katolisella puolella myönnettiin, että hänen paimenkirjeensä vain 'uhkuvat... kansallissosialistista sodan tukemista', paimenkirjeen katolisille Wehrmachtiin kuuluvien omaisille, jossa muun muassa sanotaan: 'Niin kuin jo usein historiassa on Saksa tässä ajassa tullut Euroopan pelastajaksi ja esitaistelijaksi ... Monet eurooppalaiset valtiot ... tietävät sen, että sota Venäjää vastaan on eurooppalainen ristiretki ... Tämä teidän panoksenne voimakas ja velvoittava kokemus idässä on tuova tietoisuuteenne sen, miten sanomattoman suuri on se onni, että me saamme olla saksalaisia'."

"Ja eräässä kaikkien Saksan katolisten piispojen asiakirjassa 10. joulukuuta 1941 tunnustavat kirkolliset arvohenkilöt: 'Tyydytyksellä me seuraamme taistelua bolsevismin valtaa vastaan, josta me katoliset piispat olemme lukuisissa paimenkirjeissämme varoittaneet Saksan katolisia vuodesta 1921 vuoteen 1936, ja kehottaneet valveutuneisuuteen, kuten valtakunnan hallitus tietää'."

"Tuo suuri rauhanpaavi vaikeni siis. Hän vaikeni myöskin, kun lähes kaksituhatta kirkkoa ja yli viisisataa synagoogaa tuhottiin. Hän vaikeni myöskin, kun lukuisia papiston jäseniä murhattiin sodan aikana idässä. Halusihan toki Vatikaani, niin kuin muillakin Hitlerin armeijan miehittämillä alueilla, myöskin ortodoksisella Venäjällä levittää katolismia ... Jesuiittojen yhteistyöstä SS:n ja Gestapon kanssa oli jo vuonna 1940 suoritettu keskusteluja jesuiittojen kenraalin, kreivi Ledochowskin (1866-1942, munkkikunnan kenraali vuodesta 1915) ja Hitleriläisen salaisenpalvelun edustajien välillä ... Vuodesta 1919, sanotaan dokumentissa, olisi Vatikaani yrittänyt syöstä vallasta kommunistisen hallituksen ... Vatikaanin tarkoituksena oli 'lähettää Venäjän miehitetyille alueille niin monia pappeja kuin mahdollista, valmistamaan maaperää vatikaanisen politiikan Venäjää koskevia laajakantoisia suunnitelmia varten'. 8.11.1941 neuvoi Wehrmachtin ylijohto idässä olevan saksalaisen armeijan kaikkia komentajia 'Huomioimaan Vatikaanin kanssa tehty sopimus ... helpottamaan miehitetyillä alueilla katolisten pappien lähetystoimintaa' ... Ja eräs saksalaisen salaisen palvelun johtaja, SS-ylijohtaja Schellenberg, kirjoittaa eräässä viisisivuisessa selvityksessä ulkoasiainministeriölle keskustelusta paavin kanssa: 'Paavi on tekevä kaiken mahdollisen varmistaaksensa saksalaisen voiton. Hänen päämääränsä on Venäjän tuhoaminen'."

"... Dr. Adenauer 20 vuotta myöhemmin: 'Sentähden me olemme mitä suurimmassa määrin varuillamme tämän (itäisen) maailman suhteen, joka pohjimmiltaan ottaen on meidän perivihollisemme' ... 'Mutta ei ole kysymys yksinomaan Neuvostoalueesta, vaan on kysymys koko rautaesiripun takaisen Itä-Euroopan vapauttamisesta' ...'Saksa ei tule olemaan ateistisen kommunismin saalis, vaan on saava sen lankeamaan'."

Saksalaisten joukkojen marssiessa Jugoslaviaan huhtikuussa 1941 säästettiin täysin roomalaiskatoliset kroaatit, kun taas sitävastoin ortodoksiset serbit murhattiin massoittain. Fasistis- katolinen Kroatian liike, Ustashit, oli yhteistyössä valloittajavoimien katolisen sotajohdon kanssa. Tiedetään, että arkkipiispa Stepinac oli järjestelemässä asioita. Hän itse saattoi kertoa paaville, että 250.000 serbiä oli väkivaltaisesti käännytetty roomalaiskatolilaisuuteen. Siihen aikaan noin kaksimiljoonaisesta Kroatian ortodoksisesta väestöstä murhattiin virallisten tietojen mukaan 600.000. Jotkut arvioivat murhattujen lukumäärän olevan jopa 800.000. Mistään piittaamattoman teurastuksen uhriksi eivät joutuneet ainoastaan juutalaiset ja muut etniset ryhmät, vaan myöskin vähemmistöt, jotka lukeutuivat samaan kansallisuuteen.

Saksalaisten joukkojen marssiessa Puolaan kohtasi verilöyly saksalaisia protestantteja. Niinkutsutusta "Brombergin verilöylystä" on tullut käsite. Siihen aikaan puhuttiin siitä, että yli 40.000 - pääasiassa miehiä - teurastettiin puolalaisen hallinnon alla olevilla alueilla. Kehoitus siihen oli lähtenyt myöskin saarnastuoleista. Nykyisin arvioidaan kuolleiden luvut kuitenkin olennaisesti vähäisemmiksi.

Ei ole vaikeata arvata, mitä Hitler tarkoitti lausuessaan: "Mutta minä tarvitsen suuren poliittisen liikkeen rakentamiseen niin Baijerin katoliset kuin preussin protestantit. Muu tulee sitten myöhemmin" (K. Deschner, Ein Jahrhundert der Heilsgeschichte, Bd. I, s. 360). Myöskin johtavat evankeliset teologit toimivat mukana vastakohtana "tunnustavalle kirkolle". Jumalan iankaikkisen siunauksen sijasta heidän yllänsä on siten ajallinen kirous. Mitä myöhemmin olisi tullut, sen olisimme kokeneet Hitlerin voiton myötä. Juutalaisten, etnisten vähemmistöjen ja poliittisten vastustajien puhdistusaktiota olisi seurannut toinen, eli protestanttien hävittäminen.

Vielä 9. huhtikuuta 1945, kuukausi ennen sodan loppumista, teloitettiin luterilainen pastori Dietrich Bonhoeffer kaksivuotisen vangitsemisen jälkeen katolisen Himmlerin henkilökohtaisesta käskystä Flössenbergissä. Kaikki protestanttiset nuorisoryhmät olivat kielletyt kolmannessa valtakunnassa. Ensimmäiseksi olisivat puhdistusoperaation saaneet kokea tunnustavan kirkon johtomiehet, jotka olivat avoimesti puhuneet kansallissosisialistista diktatuuria vastaan, ja seuraavaksi kaikki vapaakirkkoihin ja yhteisöihin kuuluvat uskovaiset. Roomalaisen kirkon näkemys, nimittäin vakuuttuneisuus siitä, ettei sen ohella millään muulla uskolla ole olemassaolon oikeutta, on kaikille muille kuolettava.

Tosiasioiden perusteella voidaan ilman muuta kysyä, olisiko vielä tänään oleva hitler-saksalaisesti hallitun Euroopan keskellä jokin protestanttinen kirkko. Halusivathan toki erikoisesti asiaan sekaantuneet jesuiitat ja heidän organisaationsa lopultakin esitellä paaville "yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon", niin kuin katolisessa uskontunnustuksessa on sanottu. "Paavi Benedikt XV kuvaa 1915 (!) keskellä linnarauhaa 'evankelisen lahkon' tunnustajat 'Saatanan sanantuojiksi', jotka pystyttivät 'ruttosaarnatuoleja', heidän hengellisiä viranhaltijoitansa 'roistoiksi ja varkaiksi'." (O. Markmann, Irrtümer der katholischen Kirche, s. 22). Aivan käsittämätön on jokaiselle seuraava lainaus: "Jesuiitta Mayrhofer Ingolstadista opetti 'Saarnaajan Peilissä': 'Meitä ei tulla tuomitsemaan, jos me vaadimme protestanttisten tappamista; aivan yhtä vähän kuin se tapahtuisi meille, jos me vaadimme kuolemanrangaistusta varkaille, murhaajille, väärentäjille ja vallankumouksellisille'" (E. Paris, The secret history of the Jesuits, s. 35).

Katolisen kirkon asenne ja käyttäytyminen toisessa maailmansodassa ilmenee monista asiakirjoista, kuten seuraavastakin lainauksesta. Toukokuun 3. 1945 antoi Vatikaani Hitlerin kuoleman johdosta julkaista paljon puhuvan kenraali Francon Madridissa julkituoman selvityksen: "Adolf Hitler, katolisen kirkon poika, kuoli puolustaessaan kristinuskoa. On sen tähden ymmärrettävää, ettei voida löytää sanoja hänen kuolemansa murheellisuuden julkituomiseksi, sillä on niin monia, jotka ylistävät hänen elämäänsä. Hänen kuolevaisten jäännöstensä yllä lepää hänen voittoisa moraalinen hahmonsa. Jumala antakoon Hitlerille marttyyrien palmun ohella hänen voittonsa laakeriseppeleen" (E. Paris, The secret history of the Jesuits, s. 163).

Monet, jotka olivat huutaneet 'Heil Hitler!', eivät todellakaan tienneet, mitä he tekivät. Mutta eikö johtohenkilöiden olisi tullut tietää se siihen aikaan? Ja kuitenkin he ojensivat käsivartensa ja todistivat 'Heil Hitler' tervehdyksellä, että nyt pelastus (Heil) tulisi Hitleriltä Jumalan sijasta. Vuonna 1933 syntyneenä jouduin kokemaan sen tietoisesti. Kuinka usein seurasinkaan joukkojen paraatimarssia! Se toki kuulosti niin valtavalta, kun niin moniäänisesti huudettiin "Sieg Heil! Sieg Heil!"

Viimeistään Hitler-diktatuurin luhistumisen yhteydessä en ollut ainoa, joka tiedosti meidän kuuluvan harhaan johdettuun, salakavalasti petettyyn sotasukupolveen. Raakamaisuuksien julkistaminen ja Holocaustin paljastaminen sai monet sanattomiksi. Vielä tänään on olemassa ihmisiä, jotka kieltävät sen yksinkertaisesti siksi, koska he eivät pysty mieltämään sellaista raakamaisuutta. Jumalan ja Saksan kansan nimessä on 20. vuosisadalla suoritettu mitä kauhistuttavimmat rikokset. Vielä tänään kaikuvat natsiajan propagandasanat monien korviin. Jotkut muistavat myöskin sen, miten suuressa innostuksessa julistettiin: "...ja koko maailman yksi usko..." Sotilaiden vyönsoljessa luki "Jumala meidän kanssamme!" Millaista jumalanpilkkaa!

Toisessa maailmansodassa hävitettiin yli 55 miljoonaa ihmistä, mutta itseasialliset sodanlietsojat säästyivät. "Kardinaali Frings Kölnistä, joka jo eräässä radiopuheessa 16. joulukuuta 1945 kaipasi yksinomaan kristillisyyden, mikä tarkoittaa luonnollisesti roomalaiskatolisuutta, leimaamia länsimaita, vaati ensimmäisenä julkisesti Saksassa katolilaisuudenpäivänä Bonnissa 23. kesäkuuta 1950 saksalaisten uudelleenvarustamista ja 'Jumalan- järjestyksessä' lepäävää rauhaa! ... Niin kannatti piispa Muench, kuten Pius XII, 1945 eräässä paimenkirjeessä 'suopeaa ymmärtäväisyyttä' saksalaisia sotarikoksia kohtaan. 1951 hän sai saksalaiselta liittovaltionpresidentiltä suuren ansioristin ja paavi Johannes XXIII nimitti hänet kardinaaliksi." (K. Deschner, Abermals krähte der Hahn, s. 647-650).

Hyvin paljastava on myöskin seuraava lainaus: "Katolisen hallinnon luhistumisen jälkeen tulivat ratkaisevalla tavalla juuri ulkomaiset fransiskaaniluostarit massamurhaajien pakopaikoiksi; Itävallassa Klagenfurt, Italiassa Modena, ja myöskin Ranskassa." (K. Deschner, Abermals Krähte der Hahn, s. 625). On ilmeistä että he olivat selvillä asioista ja tiesivät, missä heillä ei ainoastaan ole avoimet ovet, vaan myöskin avoimet sylit. Jopa massamurhaaja Klaus Barbien, Lionin teurastajan, ranskalainen avustaja otettiin kiinni toukokuussa 1989 katolisessa luostarissa, jossa hän monet vuodet oli elänyt mukavaa elämää.

Saksan armeijan tappion jälkeen Stalingradin luona yritti paavi vetää Yhdysvallat puolellensa taistelemaan bolsevismia vastaan. Presidentti Rooseveltin ainoa vaatimus oli Hitlerin peräytyminen. Paavi anoi häntä antamaan periksi asian tähden. Mutta tällä kertaa hän puhui vallanriivaaman diktaattorin kuuroille korville. Katoliset piispat, jotka Fuldan konferenssissa maaliskuussa 1933 olivat julkituoneet solidaarisuutensa, sanoivat 1945 jotakin aivan muuta ja ottivat käyttöön aivan uuden strategian saavuttaaksensa uskonnollis -poliittisesti yhdistetyn Euroopan asetetun päämäärän.

Mikä ei onnistunut sodan voimalla, on hyvin pian tuleva todellisuudeksi diplomaattisin keinoin. Kun vielä miljoonien ihmisten, pakolaisten, sotavankien, työleireille raahattujen, täytyi kärsiä sodan seurauksista, ei papiston omaatuntoa vaivannut yhtään se, että he tekivät käännöksen ja asettivat lipun heilumaan uudelleen tuulen mukaisesti. Viattomat ovat kärsineet ja todella syylliset olivat turvassa ja jatkoivat osaansa suurella antaumuksella.

Toisen vatikaanisen konsiilin (1962-1965) jälkeen on vaihteet asetettu uudelleen. Protestanttisia kirkkoja ei enää kirota ja kutsuta luopioiksi, vaan toivotetaan avosylin tervetulleiksi eronneina veljinä. Vastauskonpuhdistus on lopetettu. Omalaatuista on vain se, ettei ainuttakaan niistä monista kirouksista, jotka pääasiassa Trientin kirkolliskokouksessa muotoiltiin protestantteja vastaan, ole peruutettu. Tähän päivään mennessä ei paavi ja kirkko ole esittänyt yhtään ainutta anteeksipyynnön sanaa juutalaisille, protestanteille ja toisin uskoville.

Ei milloinkaan merkinnyt Rooman hallitsijoille mitään toisten elämä. Joka oli valtavaatimusten tiellä, samantekevää aikuinen vai lapsi, poliittinen tai uskonnollinen vihollinen, kaikki raivattiin pois tieltä. Nero, Diokletian, Konstantin ja muut aloittivat sen. Tätä suuntausta ovat myöhemmin jatkaneet roomalaiset paavit. Joka ei mukautunut, joutui vainottavaksi ja murhatuksi, riippumatta siitä oliko kysymys pakanoista, juutalaisista, muhamettilaisista tai toisinuskovista kristityistä. Heidän ainoa rikkomuksensa perustui siihen, etteivät he tunnustautuneet roomalaiskatoliseen kirkkoon.

Konstantin keksi "valtionkirkon" ja sen brutaalin vallanharjoituksen. Hänen sanotaan nähneen taivaalla tulisen ristin ja sen vierellä kirjoituksen: "Tässä merkissä sinä olet voittava." Tämä murhaaja antoi tappaa omassa perheessänsä molemmat lankomiehensä Liciniuksen ja Bassaniuksen, veljenpoikansa, Liciniuksen pojan, appensa Maximilianin, hänen poikansa Crispuksen ja hänen puolisonsa Faustan. Samanaikaisesti hän oli taitava poliitikko. Hänelle kirkko oli valtatekijä, jota hän käytti hyväksensä. Kuitenkin hän antoi aluksi pakanoidenkin olla. Tuolta ajalta periytyy vainojen ja murhien leimaama pakanallis- kristillinen valtionkirkko. Kirkkoruhtinas Augustinus ylisti kirkkoa jo 70 vuotta myöhemmin "Jumalavaltioksi". Kuka voisi kuvitella jotain sellaista?! Hänelle Saatana oli nyt sidottu. Kuitenkin oli päinvastoin: Nyt hänet vasta oli todella päästetty irti!

Auringonjumalan syntymäpäivä julistettiin Jumalan Pojan syntymäpäiväksi. Jupiter, Diana ja muut jumalat ja jumalattaret syrjäytettiin, Pietari, Maria ja muut julistettiin pyhiksi ja korotettiin. Pohjimmaltaan ottaen tapahtui tuona aikana syntyneessä "kristinuskossa" täydellinen kreikkalais-roomalaisen jumalakultin omaksuminen ja jatkaminen. Pakanalliset jumalat ainoastaan korvattiin pyhillä ja suojeluspyhimyksillä. Koko väestö pakotettiin väkivalloin tämän poliittis-uskonnollisen vallan alle. Joka ei halunnut tai omantunnon tähden ei voinut, raivattiin pois tieltä. Valtion ja kirkon yhteistyö ei suonut toisinuskoville mitään mahdollisuutta. Oli sitten kysymys liike-elämästä, ammateista, ammattikunnista - kaikkialla kuului päiväjärjestykseen boikotti ja vainot.

Vasta kun paavi ja roomalainen kirkko on pyytänyt anteeksi niiden miljoonien ihmisten kuolemaa, jotka sen toiminnan kautta ovat menettäneet henkensä, on sillä oikeus puhua "syntymättömän elämän suojelemisesta". Nyt tulisi yhtäkkiä suojella syntymätöntä elämää, kun syntynyt elämä koko ajan on ollut vapaata riistaa! Eivätkö juuri paavit ole vaatineet suorittamaan ristiretkiä ja eivätkö juuri paavit ole siunanneet palkkasotilaat, joiden elämästä he eivät mitään piitanneet? Välitettiinkö näiden ristiretkien tai uskonnollisten sotien aikana mitään raskaanaolevista tai lapsista, tai ylipäänsä ihmiselämästä? Kuinka kohtalokasta onkaan, että erään luostarin läheisyydestä yhä edelleen löydetään lasten luurankoja!

"Katolisessa aikuisten katekismuksessa", sivu 256, julistetaan kirkko sakramentiksi. Että roomalaisessa kirkossa on seitsemän sakramenttia, on kaikkien tiedossa, mutta että kirkko itse olisi sakramentti, lienee uutta. Lainaus: "Kirkko Hengen sakramenttina. Vaikeudet kirkon kanssa. Kysymykseen Pyhän Hengen paikasta vastaa kirkon uskontunnustus sanoessaan: 'Minä uskon yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon'. Kirkko tunnustaa siis, että siinä ja sen kautta Jeesuksen Kristuksen Henki vaikuttaa edelleen historiassa. Se uskoo, että se on se paikka, niin sakramentti, mikä tarkoittaa että se on Pyhän Hengen vaikutuksen merkki ja työväline."

Huulten tunnustuksen ja todellisuuden välillä on toki taivaanlaajuinen ero. Se ei ollut Kristuksen Henki, joka niin raa-alla tavalla vaikutti kirkkohistoriassa. Koska myöskin tässä kirkossa on tiedostettu, mitä kaikkea tapahtui, täytyi siihenkin ottaa kantaa samalla Katolisen aikuisten katekismuksen sivulla: "Tuskin mikään muu uskonkappale aiheuttaa niin paljon väärinymmärtämystä, vastustusta ja vihamielisyyttä, kuin tämä. Myöskin monilla käytännön katolisilla kristityillä on vaikeuksia kirkon kanssa. Useat sanovat: 'Jeesus, kyllä - kirkko, ei!' Pääväite kirkkoa kohtaan kuuluu, että se olisi kieltänyt Jeesuksen alkuperäisen sanoman historiansa aikana. Sillä Jeesus, niin kuin väitetään, oli köyhä ja puolusti köyhiä; kirkko sensijaan olisi rikas, olisi rikkaita ja mahtavia varten ja olisi epäonnistunut sosiaalisessa kysymyksessä. Jeesus saarnasi rakkautta vihollisten rakastamiseen asti; kirkko sen sijaan on suvaitsematon ja vainoaisi, niin kuin ennen kaikkea inkvisitio osoittaa, vastustajiansa epäinhimillisellä raakuudella... Mitä tulisi katolisen kristityn sanoa tästä 'syntilistasta'? Ei tarvitse kaunistella tai vähätellä mitään. Juuri tämä kirkko, joka julistaa syntien anteeksiantamusta, voi luottamuksessa Jumalan anteeksiantamukseen tunnustaa omat syntinsä kuten Paavi Hadrian VI Nürnbergin valtiopäivillä (1522/1523) tai paavi Paavali VI vatikaanisen kirkolliskokouksen aikana (1962-1965). Kristityn ei siis tarvitse kieltää kirkkohistorian varjopuolia."

Niin yksinkertaisesti, kuin se katolisessa katekismuksessa lukee, ei se varmastikaan ole tapahtuva Jumalan edessä. Anteeksiantamus voi tapahtua vain siellä, missä todellinen katumus saa sijan. Näitä raakamaisuuksia ei tulla antamaan anteeksi, vaan aiheettomasti vuodatettu veri tullaan kostamaan (Ilm. 6:9-10; 18:7-8)), sillä se tapahtui tarkoituksella. Jos ei edessämme olisi vielä yksi raamatullisesti uskovien kristittyjen vaino, voitaisiin tuo luku katsoa selvitetyksi. Mutta ilmestyskirjallisen profetian mukaisesti tulee nyt uskonnollis-poliittinen yhteenliittymä ja sen jälkeen boikotti ja vaino "...ettei kukaan muu voisi ostaa eikä myydä..." (Ilm. 13:17). Niin kuin kävi juutalaisille kolmannessa valtakunnassa ja jo eri aikoina aikaisemminkin, niin on käyvä raamatullisesti uskovaisille kristityille lyhyenä vainon aikana. Heidän rikkomuksensa on perustuva siihen, etteivät he kuulu johonkin kirkkokuntaan ja siten kirkkojen maailmanneuvostoon, eli roomalaiseen kirkkoon. Heidät tullaan katsomaan kerettiläisiksi ja yhteisöön sopimattomiksi. Kun työhön haettaessa täytyy ilmoittaa uskonto, voidaan toki esimerkiksi heti ratkaista, saako joku työn vai ei. Onnistuneeko poliitikkojen silloin vielä suojella erikoisesti toisinajattelijoiden ja toisin uskovien elämää ja arvoa?

Kirjoitukset todistavat, että tämä "pedoksi" kutsuttu valtakunta sai kuolettavan miekanhaavan (Ilm. 13:14). Tuo miekka on Jumalan Sana, ja Jumalan Sanalla uskonpuhdistajat aikaansaivat tälle vallalle kuolettavan haavan. Sen tähden heidät täytyi kaikenkaikkiaan katsoa Saatanan palvelijoiksi, koska he merkitsivät häiriötä, jopa uhkaa tälle maailmanvallalle. Niin kuin raamatullisessa profetiassa julistetaan, parantuu tuo haava kuitenkin jälleen, mitä koko maailma hämmästelee (Ilm. 13:12). Tämä parantumiskehitys on jo pitkällä.

Kaikki protestanttiset kirkot ja vapaakirkot asettivat alussansa Evankeliumin julistuksen keskipisteeksi. Tänään kuitenkin todellisuudessa myöskin useimpien niiden kohdalla on kysymys vain perityistä traditioista. Yksittäisten kirkkokuntien johtajat ovat hengellisesti sokeita eivätkä huomaa, mihin se tie johtaa, jolle on astuttu. Myöskään sellaisilla, jotka lukeutuvat fundamentalisteihin, ei ole selvää näkökykyä, että voisivat oikealla tavalla nähdä edessänsä toteutuvan raamatullisen profetian paljastetun Sanan valossa. Toiset ovat joutuneet demythologian teorian uhriksi, toiset liberaalisen vapautusteorian uhreiksi. Myöskin protestanttisella puolella jäljelle on jäänyt kansan- ja nimikristillisyys, kaste- ja vihkitodistus- kristillisyys. Vain häviävän pieni joukko on kokenut Kristuksen ja voi tulla katsotuksi raamatullisesti uskovaisiksi.

"Vaticanum Secundumin" kirkolliskokouksen valmistelujen yhteydessä perusti vuonna 1960 paavi Johannes XXIII toimiston ekumeenisille kysymyksille, jonka johtoon tuli kardinaali Augustin Bea. On tehty melkoinen määrä töitä; sanamuodot on laadittu jokaiselle eronneelle kirkolle sillä tavoin, että he ilman muuta kuulevat omaa kieltänsä ja katsovat pois ylittämättömistä eroista. "Sanakirja teologialle ja kirkolle" -teoksessa, osa 13, s. 12-26, kirjoittaa Herder II vatikaanisesta kirkolliskokouksesta aiheena "Ekumeenisuus ja yhtenäisyys" seuraavaa:

"Sihteeristötoimisto on paavillisen arvovallan luoma kanava kommunikaatiota varten ja väline, joka auttaa kaikin ajateltavissa olevin yhteistyön muodoin aikaansaamaan täysi yhteys ... Sellaisesta ymmärryksestä on myöskin Paavali VI lähtenyt liikkeelle, kun hän vielä kardinaalina ollessaan Johannes XXIII:n vihkimistilaisuudessa Milanon tuomiokirkossa 7.6.1963 puhui 'Katolisen uskon yliopistosta' ja 'Roomalaisen kirkon ekumeniasta'... Hänelle merkitsi 'katolisuuden sisäinen ekumenia' yhteyttä monipuolisuudessa suurine kehityksen mahdollisuuksinensa kirkkohistorian uudessa vaiheessa."

"Muiden kristillisten yhteisöjen suhteen on tässä kysymys eronneiden veljien kristillisen perinnön todellisesta tunnustamisesta. Tämä merkitsee kirkon kaikkien 'jälkien' tai 'elementtien' aitoa huomioonottamista, jotka Jumalan armosta ovat säilyneet tai ovat eläviä erossa olevien veljien keskuudessa, ja sen kautta tapahtuu se, että nämä - joskin eriasteisesti - jo todellisesti, joskin epätäydellisesti ja vajavaisesti kuuluvat Kirkkoon."

"Seuraavassa (§ 7) puhutaan nyt eroavaisuuksista ja jakaantumisista. 'Inhimillisestä vajavaisuudesta' tultiin riitaisuuksiin, molemminpuoliseen tuntemuksen puutteeseen ja vieraantumiseen Jeesuksen Kristuksen lauman sisällä, niin että osa kirkoista on eronnut ja muodostunut riippumattomiksi ryhmiksi. Sen johdosta on Kristuksen Kirkko raa'asti silvottu. Koska kirkko voi olla vain yksi, ei ole Pietarin seuraajien hallitseman Kirkon rinnalla 'mitään muuta kirkkoa, joka voisi tunnustautua todelliseksi ja ainoaksi'. Mikään Pietarin istuimesta erossa oleva kirkko ei ole samalla tavalla samaan, samanaikaisesti näkyvään ja taivaalliseen, kirkkoon kuuluva. - § 8 painotetaan sitä, ettei tämä välttämätön yhteys pään kanssa sulje pois monipuolisuutta ruumiin sisällä. Liian suuri samamuotoisuus vaikuttaisi ruumiin kauneuteen. Siihen perustuu oman tradition merkitys, erikoisesti se tulee julki Itämaiden kunnianarvoisissa kirkoissa. Mutta mitä enemmän annetaan sijaa erilaisuuksille, siltä enemmän vaaditaan yhtä arvovaltaa."

"Joka hyvässä uskossa elää jossakin erossa olevassa kirkossa, sitä ei totinen kirkko katso vieraaksi (§ 9). Mutta hän jää siten vaille monia armonvälineitä, erikoisesti opetusviran johdatusta, joka auttaa täydellisesti säilyttämään uskon ja tavat. Erossa oleminen on vahingoksi niin sisäiselle kuin ulkonaisellekin Kristuksen perheen kasvulle. Sen tähden on kirkolliskokouksen toivomus, että kaikkien 'eriuskoisten' kohdalla huolehdittaisiin Kristuksen lauman täydellisestä ykseydestä ja että he tulisivat yhteen ja samaan lammastarhaan (§ 10). Kaikessa kuitenkin tulee aina tarkata yhteistä perintöä ja vielä olemassa olevaa hengellistä sidoksellisuutta: 'Me olemme pysyneet veljinä'."

"Menneisyydessä tapahtuneiden erehdysten johdosta, joita on tehty molemmin puolin, ovat yhden kristillisen kansan veljet eronneet toisistansa eri puolille, heidän tiensä ovat eronneet. Kaikkien kristittyjen puolelta tapahtuvan parannuksen ja sovituksen hengessä on tapahtuva se, että kaikki yhdistyvät yhdessä isänkodissa (§ 31)."

"Kristittyjen tulee muodostaa yhtenäinen rintama etenevää ateismia ja kommunismia vastaan (§ 35)."

"Kirkon kaikkien samanarvoisten osien tulee kasvaa yhteen yhden pään hallinnassa, joka ei ole länsimaalainen eikä itämaalainen, vaan kaikkien isä (§ 47)."

"Seuraavassa mainitaan konkreettiset jälleenyhtymisen edellytykset, ja kuvataan tie siihen. Itämaalaisten tulee tietää: Kun he liittyvät mukaan ja haluavat jälleen ottaa paikkansa, niin ei kotiin palaavilta vaadita enempää kuin mitä on tarpeen kirkon jäseneksi tulemiseksi (§ 48). Heidän tulee yksinkertaisessa muodossa esittää uskontunnustus, johon sisältyy kirkon ykseyden tunnustaminen, ilman luopumista erehdyksistä. Itämaalaisille suodaan oikeus säilyttää oma järjestyksensä (§ 50). Heidän pappisasteensa ovat pätevät ja niitä voidaan harjoittaa edelleen (§ 51)."

"Puhukaamme siis veljiemme kanssa tätä evankelista puhetta, jota he ymmärtävät ja joka koskettaa heitä. Sanokaamme heille, että Pietarin primaatti ensinnäkin on diakonia, paimenellinen tehtävä, palvelustehtävä, jonka apostolien johtaja oli vastaanottanut Kristukselta, ei vallan harjoittamiseksi tai hallitsemiseksi, vaan Kristuksen lauman paimentamiseksi, sillä lopultahan on Pietarin juridinen täysvalta perustuva hänen pastorilliseen tehtäväänsä... Tämä on kirkon suvereenin paimenen aito kuva, joka erikoislaatuisella tavalla harjoittaa viehätysvoimaansa erossa oleviin veljiin, jotka vain rakkauden kautta lujalla kädellä johdetaan Kristuksen ainoaan majaan, joka on katolinen kirkko."

"Tänään kaikkialla kristittyjen erossa oleville yhteisöille Jumalan antama toive kaikkien ykseydeksi osoittakoon todellisen päämääränsä: kirkko on ainoa pelastuksen laitos kaikille."

"Seuraava katkelma (§ 50) osoittaa kokoonkutsun jokaiselle yksittäiselle kristitylle äitikirkon seuraamiseksi. Kirkon elementtien olemassaolo heidän keskuudessaan katsotaan vain kutsuksi astua mukaan katolisen kirkon ykseyteen. Tämä koskee erikoisesti Pyhiä Kirjoituksia ja sakramentteja, jotka kuuluvat Kristuksen kirkolle ja ovat välikappaleita ykseyteen. Kristittyjä ei siinä katsota vain yksittäisinä, vaan myöskin 'yhteisöissänsä yhtyneinä'."

"Täytyy kuitenkin, 'joka koko sydämestänsä haluaa kuunnella Kristuksen tahtoa ja haluaa kasvaa ekumeenisuuden asteessa, Kristuksen Hengen johdatuksessa enemmän ja enemmän liittyä tuohon kirkkoon, joka on Jumalan talo erilaisine asumuksineen, uskon ykseydessä, johdatuksessa ja yhteydessä, Kristuksen käskynhaltijan hallinnassa', roomalaisen paavin."

"Kaikki kastetut muodostivat nyt jo yhteisön Kristuksessa. Myöskin katolisten tulee tunnustaa syyllisyytensa jakaantumisiin ja pyytää Jumalaa, että hän omalla tavallansa johtaisi jaetun kansansa täydelliseen ykseyteen."

"Välttämättömyys todelliseen ja yhteen kirkkoon kuulumiseksi, olkoon tuotu julki 1. luvussa katolisesta ekumeniasta perusperiaatteena ja sellaisella tavalla esitettynä, jonka tulisi voittaa erossa olevien veljien vaikeudet ja huolet."

"Ekumeeninen liike on vain tekemisissä teiden 'valmistamisen' kanssa, joiden lopulta tulee johtaa kaikkien Kristuksen laumassa olevien kristittyjen ykseyden ennalleenpalauttamiseen."

On hyvin mielenkiintoista lukea jo aikaisemmin mainitusta Herdenin teoksesta koko toisen vatikaanisen kirkolliskokouksen dokumentit ja tiedonannot. Sivulla 747 sanotaan sitten lopuksi: "Rooma, St. Peter, 7. joulukuuta 1965. Minä Paavali, katolisen kirkon piispa." Kaikki on niin täydellisesti sillä mallilla, että erossa oleville kirkoille ovat ovet ja portit avoinna ja äitikirkon kädet ojennettuina. Kaikki, jotka on kastettu kolminaisen kaavan mukaisesti, tämä kirkko tunnustaa pätevällä tavalla kastetuiksi. Näin ei vielä joitakin vuosia sitten ollut.

Ratkaisun hetki on tullut, lähellä on silmänräpäys, josta ei ole mitään paluuta. Viimeinen varoitus taivaasta kuuluu: "Lähtekää siitä ulos, te minun kansani, ettette tulisi hänen synteihinsä osallisiksi ja saisi tekin kärsiä hänen vitsauksistansa" (Ilm. 18:4). Joka tuona täydellisen uskonnollisen yhteenliittymän hetkellä on tuossa suuressa "ykseyskirkossa", ei voi kuulua Jeesuksen Kristuksen Seurakuntaan. Tämä koskee myöskin kaikkia niitä, jotka ovat vapaakirkkojen ja protestanttisten uskonsuuntien jäseniä, joiden kirkkokunnat kirkkojen maailmanneuvoston kautta palaavat takaisin roomalaisen kirkon helmaan. Jokainen kirkkokunta kantaa automaattisesti tuota merkkiä - "äitikirkon" tunnusmerkkiä. Joka tunnustaa roomalaiskatolista kolminaisuusoppia ja on kastettu kolminaisuuden kaavan mukaisesti, kuuluu kirkon käsityksen mukaan siihen, ilman mitään erikoista liittymistä.

Nykyinen yhtenäisyyden ajatus tukeutuu väärinymmärrykseen: Ylipapillisessa rukouksessa Lunastaja rukoili lunastettujen ykseyttä. Hän tarkoitti sillä omiansa, ei erilaisten uskonsuuntien ykseyttä Rooman kirkossa ja paavin hallinnassa. Näin kuuluvat Hänen rukouksensa sanat: "...että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä - MINÄ heissä, ja SINÄ MINUSSA - että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut" (Joh. 17:22-23). Vain joka on todella uudestisyntynyt, voi tulla tähän jumalalliseen ykseyteen. Tässä on kysymys toisaalta raamatullisesta ykseydestä Kristuksen ja Hänen Seurakuntansa kanssa, toisaalta epäraamatullisesta ykseydestä Rooman kirkon kanssa. Jokainen ratkaiskoon itse mihin hän haluaa kuulua.


28. Luku

Johtopäätökset

ja salaperäinen luku 666

Miten on mahdollista se, että koko "papisto" kieltää tämän todistetun historiallisen kehityksen, ei ole käsitettävissä mitenkään muuten, kuin että se tarkoituksella sulkee silmänsä siltä tai ei ole kiinnostunut löytämään totuutta. Konstantinuksen aikainen ja sen jälkeinen kehitys, ja siten myöskin roomalaisen valtionkirkon kehitys, on kuvattu niin laajasisältöisesti, ettei todellakaan ole mitään tarvetta lisäopetukselle. Keisarit nimittivät paavit viidenneltä yhdennelletoista vuosisadalle asti. Sen jälkeen otti niinsanottu "papisto" asiat hallintaansa.

"Estääksensä roomalais-saksalaisen keisarin ja roomalaisen kaupunginaatelin vaikutuksen paavin valintaan, antaa paavi Nikolaus II pääsiäissynodissa 1059 paavinvaalimääräyksen, joka asettaa vaalin yksinomaan kardinaalikollegion käsiin" (B. Harenberg, Chronik der Menscheit, s. 287). Paavit olivat pian ylivoimaisia maailmallisille valtiaille, koska heillä oli kansanjoukot takanansa helvetin pelosta. Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt: pian asia ratkaistiin kirkon eduksi. Lopulta eivät enää keisarit asettaneet paaveja, vaan paavit keisarit. "Rooma, maaliskuu 1075. Paavillinen käsky. Niinkutsutussa Dictatus Papae:ssa roomalaisen paastosynodin aikana julistaa paavi Gregor VII Rooman piispan maailmankirkon rajoittamattomaksi hallitsijaksi. Paavi yksinomaan olisi oikeutettu kantamaan keisarillisia arvomerkkejä, voisi panna viralta keisarin ja vapauttaa epävanhurskaan hallitsijan alamaiset uskollisuudenvalasta ja eikä kukaan saisi tuomita häntä" (B. Harenberg, Chronik der Menscheit, s. 288). Mitä on näillä kaikilla maailmallisilla, poliittisilla ja uskonnollisilla valta-asemilla tekemistä Jeesuksen Kristuksen Evankeliumin julistuksen ja Jumalan Valtakunnan kanssa? Nämä hallitsijat olivat kaikki tyranneja, olivat he sitten puetut siviilivaatteisiin tai papilliseen kaapuun.

Paavit valitaan korkeaan virkaan, jonka he itse ovat keksineet. Sen jälkeen heidät asetetaan kannettavalle valtaistuimelle (Sedia gestatoria) ja heitä kannetaan. Nyt koko maailma katsoo heihin, etsii heidän suosiotansa, mieltymystänsä, välittäjänä olemistansa. Kun nyt on varmaa ja mitä selvimmin todistettu, että tässä maailmanlaajuisessa kirkossa ei mikään, ei kerrassaan mikään, pidä yhtä Pyhien Kirjoitusten kanssa, niin tulisiko tästä vaieta julkisuudessa ja siten tulla syylliseksi Jumalan edessä? Tässä ei moitita niitä monia ihmisiä, jotka kuuluvat tähän maailmanlaajuiseen kirkkoon, eikä myöskään rakastettavaa paavia ihmisenä, vaan tuota instituutiota ja järjestelmää itsessänsä. On tutkittava perusteellisesti, eikö todellakin ole kysymys mitä suurimmasta eksytyksestä ja vääristelmästä, mitä ihmiskunnan historiassa milloinkaan on ollut -ehkä tahattomasti?

Raamatullisen ajankulun mukaisesti me olemme nyt suurimman hengellisen välienselvittelyn edessä. Kaikkina aikoina oli kirkkohistoriassa miehiä, jotka käsittelivät tätä aihetta. Tohtori Martti Luther puhui aikanaan hyvin kovalla tavalla paaviutta vastaan. Hänen karkea ilmaisutapansa ei sovi tähän aikaan, ja me pahoittelemme sitä. Hänessä asettuivat vastakkain molemmat maailmat, protestanttinen ja katolinen. Hän ei ottanut asioita kevyesti, ja aivan ilmeisesti hän oli Jumalan kutsuma sitä varten, ja hän korotti äänensä vanhatestamentillisten profeettojen esikuvan mukaisesti. Esipuheessansa profeetta Danielille toisessa parannetussa Raamattu-painoksessa viittasi hän määrättyihin jakeisiin ja kirjoitti: "Tässä kuvataan selvästi paavia, joka häpeämättömästi mylvii saastoissansa, että hän tuomitsisi kaikki kirkot ja valtaistuimet, mutta häntä ei kukaan voisi tuomita... Niinkuin aurinko on ylitse kuun, niin on paavi keisarin ylitse. Mutta missä on esivalta, siellä on valta käskeä, toiset ovat velvollisia olemaan kuuliaisia... Jos paavi johtaisi lukemattomia sieluja helvettiin, niin ei kenenkään kuitenkaan tulisi sanoa: Mitä sinä teet? Tätä kaikkea ei ole yksinomaan opetettu näin, vaan käytännössä tehty: sillä keisari ei ole keisari, vaan paavi, jota hänen alamaisena kuin orja tulee myöskin suudella jalkoihin kaikkine oikeuksinensa. Sellaista on Pyhä Pietari 2. epistola 3:3 julistanut tulevaksi; jotka omien himojensa ja halujensa mukaisesti ovat elävä. Sillä hän halusi selvittää tätä Danielin sanaa. Nyt jakeeseen 36:

"...ja korottaa itsensä ja uhittelee jokaista jumalaa, itse jumalien Jumalaa vastaan hän puhuu kauheita. Ja hän menestyy, kunnes vihan aika on lopussa."

Niinpä antaa paavi ymmärtää itsestänsä, kun hän kerskaa saastoissansa, että hän olisi Pyhien Kirjoitusten yläpuolella, ja niiden tulisi tulla hänen istuimensa vahvistamiksi ja saada arvonsa. Mutta paljon voimakkaammin hän harjoittaa sellaista teoissansa, sillä kaikki, jotka milloinkaan ovat puhuneet häntä vastaan Kirjoitusten perusteella, ne hän on kironnut, polttanut kerettiläisinä ja paholaisen lapsina, ja tekee sitä vielä päivittäin. Hän ja hänen omansa kiljuvat vielä nyt ja aina, että kirkko (paavi) olisi yli Kirjoitusten. Tässä Danielissa se sanotaan, että itse jumalien Jumalaa vastaan hän puhuu kauheita...

Sillä muut tyrannit, jotka ovat vainonneet Jumalan Sanaa, ovat tehneet sen ymmärtämättömyyttään. Tämä tekee sen tietoisesti ja kutsuu Pyhiä Kirjoituksia ja Jumalan Sanaa, joiden ylitse hän haluaa olla herra, ja tuomitsee sen paholaisen opiksi, missä ja milloin hän haluaa. Lisäksi hän antaa kutsua itseänsä maanpäälliseksi jumalaksi, niin jumalain jumalaksi, herrojen herraksi, kuninkaitten kuninkaaksi, ei paljasta ihmistä, vaan jumalalla sekoitettua tai jumalihmistä, niin kuin Kristus itse on Jumala ja ihminen, jonka sijainen hän haluaa olla ja vielä kohottautuu senkin yläpuolelle.

Myöskin on Pyhä Paavali 2.Tess. 2:3-4 ottanut tämän Danielin tekstin: ...ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi. tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala. Sillä Jumalan luonnollisen olemuksen ja majesteetin ylitse ei kukaan voi korottautua, vaan mainitun, saarnatun, kunnioitetun Jumalan, mikä tarkoittaa ylitse Jumalan Sanan ja jumalanpalveluksen...

Sillä synnin ihminen ja kadotuksen lapsi ei tässä tarkoita yksinomaan sitä, joka itsessänsä on syntinen ja kadotettu, yksilönä, persoonallisena syntisenä, vaan yleisesti, mikä tarkoittaa, että hän muita johtaa mukanansa syntiin ja kadotukseen... Sellaista synninvirkaa on paavi harjoittanut kahdella tapaa.

Ensinnäkin, että hän on keksinyt paljon uutta jumalanpalvelusta, niin kuin aneet, vihkivesi, pyhäinpalvonta, pyhiinvaellusmatkat, veljeskunnat, munkkeus, messu, paastoaminen, juhliminen jne. Sen ohella hän tuhoaa ja häpäisee oikeat jumalanpalvelukset, Jumalan Sanana, uskona...

Toiseksi, että hän painaa kristityt alas lukemattomilla laeilla, ja siten aikaansaa syntiä sinne, minne Jumala ei sitä lainkaan halua, ja kaiken tuloksena hän on kaikki Jumalan luomat tuhrinut synnillä, nimittäin missä ja milloin hän on halunnut. Niinpä on voin, munien, juuston, maidon, lihansyönnin täytynyt olla syntiä, jotka kuitenkin Jumala on antanut nautittavaksemme vapaasti, puhtaasti ja ilman syntiä. Myöskin hän on ajan ja päivät töhrinyt: sillä missä ja milloin hän on halunnut, niin on täytynyt paastota ja juhlia, ja samana aikana on kaikenlaisen ruuan, myöskin rakkaan leivän syömisen ja juomisen täytynyt olla syntiä.

Myöskin hän on tuhrinut paikat ja esineet synneillä: sillä kirkot ja vihityt paikat hän on myöskin pyhittänyt, niin ettei sen paremmin kiveä kuin puutakaan ole saanut koskettaa, erikoisesti alttareita ja alttariesineitä. Kauhistuttavaa oli, jos jokin maallikko paljaalla kädellä kosketti maljaa, ehtoollisleipäastiaa, corporalia. Kun se piti pestä, ei sitä saanut pestä edes mikään pyhä nunna, vaan papin täytyi se ensin pestä: niin täynnä lakeja ja syntiä oli malja... Myöskin täytyi Jumalan vapaaksi säätämien häiden olla syntiä, kun ne pidettiin väärään aikaan. Niinpä täytyi aviovuoteen olla synnin alaista, mihin aikaan hän vain halusi.

...Ja ettei hän jättäisi mitään hävittämättä, on hän myöskin repivä Jumalan kolmannen hierarkian, nimittäin aviosäädyn, jota hän ei ainoastaan ole kieltänyt papeilta, vaan jota hän läpikotaisin on pilkannut, häpäissyt, halveksinut ja tehnyt tyhjäksi, jotta hän aikaansaisi saastaisen, lihallisen ja jumalattoman olemuksen, jossa Jumalaa ei voitaisi palvella. Välittämättä siitä, että Jumala on siunannut aviosäädyn, luvannut liittonsa ja mieltymyksen, ja syntien anteeksiantamuksen kautta julistaa aviovuoteen puhtaaksi ja oikeaksi, eikä ole siinä näkevä pahaa lihan himoa. Myöskin täytyy antikristuksen kirota se, minkä Jumala on siunannut, repiä se, minkä Jumala sitoo, häpäistä se, mitä Jumala ylistää: lopputuloksena tehdä kaikki ylitse ja vastoin Jumalaa, hävittää ja tuhota. Sellaista avioliiton kieltämistä hän ei tee rakkaudesta siveyteen tai vain näön vuoksi, vaan että hän vapaasti ja kenenkään estelemättä voisi tehdä mitä haluaa... (M. Luther, Bibel, II. Ausgabe, s. 836). Mitä Martti Luther tässä on tuonut julki, ei ole mitään uutta eikä ole peräisin vasta uskonpuhdistuksen ajalta, vaan aina ovat Raamatun tuntevat enemmän tai vähemmän tunnistaneet sen:

"Buechnerin raamatullisessa käsikonkordanssissa tuodaan tähän julki seuraavaa: 'Sitä että paavia on pidetty antikristuksena, mikä vanhemmissa protestanttisissa kirkoissa oli hallitsevana, ja mikä jopa reformoidussa kirkossa Ranskassa otettiin mukaan heidän uskontunnustukseensa,... sitä ei saisi niin suuressa määrin laskea protestanttien tiliin, koska se ilmenee jo kauan ennen uskonpuhdistusta, jo yhdeksännellä vuosisadalla... ja kautta kaikkien vuosisatojen, kunnes se jälleen toistuu Lutherissa'." (O. Markmann, Endzeit, Entrückung, Antichrist, s. 62).

Verrattaessa Pyhiin Kirjoituksiin tulee mitä ilmeisimmin esiin, että koko sananjulistus ja koko jumalanpalvelus on perusteellisesti muutettu. Alkuperäisestä, siitä uskosta, "joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu" (Juuda 3), ei siinä ole enää mitään jäljellä. Jokaisen opin perustamisvaiheessa on ensin asetuttu Jumalan Sanan yläpuolelle välittämättä siitä mitään. Jotta oma asia olisi voitu saada uskottavaksi, täytyi se saada pois voimasta. Sen todistaa se, kun verrataan Kirjoituksia ja itsekeksittyjä julistuksia. Esimerkiksi: "Ei kukaan ole noussut ylös taivaaseen, paitsi hän, joka taivaasta tuli alas, Ihmisen Poika..." (Joh. 3:13). Välittämättä tästä selvästä ja ilman väärinkäsityksen mahdollisuutta olevasta Sanasta julistettiin jopa aivan viime aikoina opinkappale Marian ruumiillisesta taivaaseenastumisesta vastoin Jumalan Sanaa. Eikö tulekin antaa Jumalalle oikeus ja sanoa, että kaikki paavien julistamat opinkappaleet ja säädökset ovat antikristillisiä, koska ne ovat absoluuttisessa ristiriidassa (anti) Kristuksen opetusten kanssa?

Julistus: "Kenellä ei ole kirkkoa äitinä, sillä ei ole Jumalaa isänä" on saanut ihmiset pelon valtaan, sillä lopultahan on ihminen luotu yhteyteen Jumalan kanssa. Mutta kun sitten opetetaan, että tämä kirkko olisi itsensä Kristuksen perustama ja että niinsanotusti kaikki olisivat olleet katolisia, jopa Mariakin, niin silloin se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Sen vahvistaa koko historiankirjoitus. Ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina ei ollut, niin kuin jo toisaalla tässä kirjassa on tuotu julki, mitään yhtenäisesti organisoitua roomalaiskatolista kirkkoa, ei mitään muutakaan. Jälkiapostolinen aika tuntee ainoastaan erilaiset uskonsuunnat, mutta ei mitään yhtenäistä kirkkoa, joka vasta Konstantinin päivistä lähtien muodostui. Ei ollut olemassa mitään paaveja, ei mitään kardinaaleja jne. Valitettavasti ei myöskään protestanttinen tutkimus ensimmäisiä vuosisatoja koskien ole kyllin tarkka, koska tämän ajatuksen esiintuomista pyrittiin välttämään. Tämä tapahtui ehkä yhtenäisyyden ajatuksen johdosta eikä siten rehellisesti otettu huomioon todellista kehitystä. Protestantit, jotka tulivat ulos roomalaiskatolisesta kirkosta, ovat myöskin suurimmalta osaltaan sitä mieltä, että siinä oli kysymys Jeesuksen Kristuksen kirkosta, eivätkä sen tähden lainkaan vaivautuneet valaisemaan ensimmäisiä vuosisatoja. Puhutaan vain poikkeamisista ja vääryyksistä menneisyydessä.

Paavit esittelevät itsensä omahyväisesti Pietarin seuraajiksi, piispat apostolien seuraajiksi, mutta ovatko he sitä todella? Ei ole milloinkaan ollut jotakin Pietarin istuinta sen paremmin Jerusalemissa kuin Roomassakaan. Myöskään ei ole ollut mitään Pietarin 'primaattia', erityisasemaa. Jerusalemin apostolien kokouksessa tai seurakunnankokouksessa oli ilmeisestikin Jaakob puheenjohtajana, sillä sen jälkeen kun Pietari, Barnabas ja Paavali olivat puhuneet, otti puheenvuoron Jaakob ja Pyhän Hengen johdatuksessa, profeetallisen Sanan mukaisesti, teki yhteenvedon kuullun perusteella (Apt. 15:13-). Jakeessa 28 sanotaan: "Sillä Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi..." Jumala otti aina kenet Hän halusi, milloin kenetkin. Oli tilanteita, joissa Herra käytti Pietaria, Paavalia tai muita. Mutta mitä ei ollut olemassa, eikä ole nytkään, on erityisasema, primaatti. Tämä ajatus tuli esiin vain omien ajatusten pönkittämiseksi, mutta sillä ei ole mitään raamatullista perustusta.

Kulloinenkin paavi väittää olevansa Kristuksen sijainen, vaikka sellaiseen ei ole edes viitattu Pyhissä Kirjoituksissa; hän julistaa itsensä universaaliksi piispaksi, jollaista ei myöskään ole Jumalan Valtakunnassa. Apostoli Pietari tarkoitti Kristusta, eikä jotakin paavia, kun hän kirjoitti: "Sillä te olitte eksyksissä niinkuin lampaat, mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan (piispa) tykö" (1.Piet. 2:25). Paavi väittää olevansa "ylipaimen" tai "ylipää". Kuinka ylipäätänsä voidaan kuvitella jotakin sellaista? Kristuksesta me tiedämme, että Hän antoi elämänsä Hyvänä Paimenena lampaiden puolesta (Joh. 10), samoin kuin sen, että Hänet on tehty kaiken ylittäväksi pääksi Seurakunnalle (Ef. 1:22). Missä silloin olisi vielä tilaa jollekin "ylipäälle"? Ei varmastikaan Jeesuksen Kristuksen Seurakunnassa; korkeintaan paavin omassa kirkossa!

Paavit antavat kaiken maailman puhutella itseänsä kunnioittaen "pyhäksi isäksi". Mutta on kuitenkin kirjoitettuna: "Ja isäksenne älkää kutsuko ketään maan päällä, sillä yksi on teidän isänne, hän, joka on taivaissa!" (Matt. 23:9). Miljoonat ihmiset pilkkaavat Jumalaa, kun he antavat yksinomaan Jumalalle kuuluvan nimityksen jollekin ihmiselle. Missä nyt sitten on pyhä Isä, onko Hän taivaassa vai Roomassa? Kaikkien jumalanlasten Isä on taivaassa, pyhitetty olkoon Hänen nimensä.

Kirkolliset arvohenkilöt ottavat kaikkialla kunniapaikat ja antavat juhlia itseänsä. Suotakoon se heille, sillä Kirjoitusten mukaisesti myöskin heidän täytyy eräänä päivänä huutaa vuorille ja kallioille: "Langetkaa meidän päällemme ja kätkekää meidät hänen kasvoiltansa, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsan vihalta!" (Ilm. 6:16).

Roomalaisen kirkon on onnistunut tehdä maailmalle uskottavaksi, että se on jumalallinen laitos maan päällä, nimittäin Kristuksen itsensä kutsuma seurakunta, joka yksinomaan tekee autuaaksi. Mutta se ei pidä paikkaansa, sillä sitä vastustaa kristillisen ajanlaskun ensimmäisten kolmen vuosisadan historia. Herra ei myöskään perustanut mitään muuta kirkkoa instituutiona, joka voisi tehdä autuaaksi. Eri oppikäsitykset, jotka vallitsivat jo ensimmäisinä vuosisatoina, yhdistettiin pakolla yhdeksi kirkkoinstituutioksi. Uskonpuhdistuksen ajasta lähtien nämä eri opetukset tulivat sitten jälleen esiin monien erilaisten uskonnollisten virtausten vaikutuksesta. Nyt ei enää ole kysymys yksimielisyydestä opissa ja käytännössä, vaan ainoastaan siitä, että kaikki, hengellisestä laadusta riippumatta, tulee yhteen. Kaiken tämän kehityksen keskellä Jeesus Kristus itse rakentaa Seurakuntaansa. Hän kutsuu Evankeliuminsa julistuksen kautta ulos kaikista kansoista, kielistä ja kansakunnista ne ihmiset, jotka seuraavat Hänen ääntänsä. Tämä kutsu on ulos kaikista kirkoista, niin että Hän voi saattaa heidät sopusointuun Sanansa kanssa, ja niin Hän vie Seurakuntansa päätökseen kunniakkaan paluunsa päiväksi.

Jeesuksen Kristuksen Seurakunta ei ole maallisesti rikas, se ei omista kultaa ja hopeaa, niin kuin Pietari aikanaan sanoi, vaan on hengellisesti runsaasti rikas. Saatana tarjosi Jeesukselle tämän maan rikkauksia. Hän hylkäsi ne, sillä Hän tiesi, että Hän kaiken täytyttyä on oleva kaikkien maailman valtakuntien hallitsija. Tämän väitteen esittää paavi; hän nimittäin väittää olevansa hallitsija maan ääriin asti. Myöskin siinä tulee julki Kristusta vastaan oleminen. Ihmiskunnan historia olisi varmastikin kulunut aivan toisin ilman paaveja. Ei olisi ollut ristiretkiä, monia sotia, vainoja ja miljoonia marttyyrejä. Myöskin orjuus menee heidän tiliinsä, sillä vasta niinkutsutut lähetyssaarnaajat tasoittivat tien orjakauppiaille.

Eivät edes liikenerot kykene arvioimaan Vatikaanin rikkautta. Joka katselee Pietarin kirkon aarrekammioita, häneltä salpaavat hengen kaikki kulta, jalokivet, helmet (Ilm. 17:4) ja muu valuutta. Rooma on ulkonaisesti hurskas kaupunki! Joka laskeutuu lentokentälle, kohtaa heti "Banco di Santo Spirito:n" (Pyhän Hengen Pankki). Tavattomat rikkaudet eivät ole siellä väestön taloissa, vaan ne voidaan löytää Vatikaanista.

Roomalainen kirkko on poliittis- uskonnollinen maailmanvalta, joka toimii ja vaikuttaa kaikilla alueilla, erikoisesti sille täydellisesti omistautuneen Jesuiitta-järjestön kautta. Sen jäsenet ovat jo vallanneet kaikki avainpaikat. He istuvat hallituksissa ja viroissa, yliopistoissa, sosiaalisella alalla, sairaaloissa, lastentarhoissa, kouluissa jne. Heidän suurin panoksensa ja innokkuutensa koskee roomalaiskatolisen "valtionuskonnon" edistämistä, mihin käytetään kaikkia virallisia kanavia. He ovat idän ja lännen tärkeimpien poliitikkojen neuvonantajia ja käsikirjoittajia. "Opus Dei" on kaikkialla; myös protestanttien ja kommunistien keskellä. Ja yhä vielä entiseen tapaansa he pitävät kiinni iskulauseestansa: Tarkoitus pyhittää keinot.

Vaikka katolinen kirkko väittää olevansa yksin autuuttava, päätyvät heidän jäsenensä kuitenkin - vaikka he koko elämänsä ajan osallistuivat kaikkiin sakramentteihin - kuolemansa jälkeen niinsanotusti kiirastuleen. Kuinka autuaaksi tämä kirkko oikein tekee, että heidän täytyy antaa lukea messuja myöskin kuolleidensa puolesta? Raamatussa ei ole kirjoitettuna mitään siitä. Siunauskappeleissa sanotaan: "Herraa miellytti ottaa meidän veljemme tai sisaremme luoksensa kirkkauteen", ja se tuodaan julki myöskin hautakivissä: "Tässä lepää rauhassa..." tai: "Tässä lepää Jumalassa..." Mutta kuitenkin sitten hautajaisissa Herraa ei miellyttänytkään ottaa kotiinmennyttä luoksensa, koska hänen ensin täytyy kulkea kiirastulen lävitse! Joka ajattelee tarkemmin yksinomaan tätä asiaa, sen täytyy tajuta, että jokin ei voi olla kohdallaan.

Jeesus Kristus kysyi aikanaan: "...oliko Johanneksen kaste taivaasta vai ihmisistä?" (Luuk. 20:4). Tänään Hän kysyy: "Oliko uskonpuhdistus ja kaikki sitä seuraavat herätykset taivaasta vai ihmisistä?" Siihen aikaan kirjanoppineet eivät pystyneet vastaamaan tähän kysymykseen. Miten on tämän ajan kirjanoppineiden suhteen? Millaisen vastauksen he antavat? Ei minkäänlaista! Kaikkien niiden marttyyrien veri, jotka joutuivat antamaan henkensä sen puolesta, että Raamattua saadaan lukea ja siihen sisältyvät totuudet ovat uudelleen näkyvissä tänään, on viimeisenä päivänä puhuva tämän sukupolven hengellisiä johtajia vastaan, jotka nyt tekevät kaikkensa protestanttisen maailman takaisin johtamiseksi roomalaiseen äidinhelmaan. Mestarillisella tavalla on johdettu harhaan niin protestanttiset kirkot kuin vapaakirkotkin. Kun vielä joitakin vuosia sitten niinkutsutussa nikealaisessa uskontunnustuksessa sanottiin: "...pyhä, yleinen, apostolinen kirkko", niin kuuluu se myöskin heidän keskellänsä: "...pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko."

Kuka on se mies, joka Casablancan jalkapallostadionilla puhuu 85.000 muslimille ja Abidjanissa jakaa siunauksiansa fetissi-ihmisille; joka astuu esiin YK:ssa New Yorkissa tai Kirkkojen Maailmanneuvostossa Genevessä, Strasbourgin Eurooppaparlamentissa, skandinaavisissa maissa ja melkein kaikkialla maailmassa; myöskin siellä, minne hän ei ole tervetullut?

Tämä virka ja siihen liittyvä valta kuvataan Pyhissä Kirjoituksissa, etenkin Ilmestyskirjassa sellaisella tavalla, ettei siitä voi erehtyä. Sen merkitys tuodaan julki luvussa 666 (Ilm. 13:17-18). Siellä sanotaan meille selvästi: "...sillä se on ihmisen luku. Ja sen luku on kuusisataa kuusikymmentä kuusi." Tämä todellakin syntyy hänen latinankielisen tittelinsä lukuarvosta, jota ei ole kenelläkään muulla maan päällä:

JUMALAN POJAN SIJAINEN

V I C A R I V S F I L I I D E I

5+1+100.. +1+5 . .+1+50+1+1+500. +1= 666

Ei ole mikään sattuma, että roomalaiset hallitsijat ovat käyttäneet nimitystä "LATINUS REX SACERDOS", mikä merkitsee "latinalainen pappikuningas". Pakanallisesta Roomastahan tuli paavillinen Rooma. Eriskummallisella tavalla on myöskin tällä nimityksellä lukuarvo 666.

L A T I N V S R E X S A C E R D O S

50 . . +1 . +5 . . . +10 . . +100 . . +500 . . = 666

Ilm. 17 tätä maailmaninstituutiota kuvataan osuvasti äidiksi. Koska koko ihmiskunta mitä hurskaimmalla tavalla on tullut petetyksi, lumotuksi, harhaanjohdetuksi, lausuu Herra itse tuomion tämän maailmanpääkaupungin ylle. Ilm.18 meille sanotaan useampaan kertaan, että yhdessä ainoassa hetkessä on tuho tuleva tämän niinkutsutun "iankaikkisen kaupungin" ylle. "Niin paljon kuin hän on itselleen kunniaa ja hekumaa hankkinut, niin paljon antakaa hänelle vaivaa ja surua. Koska hän sanoo sydämessään: 'Minä istun kuningattarena enkä ole leski enkä ole surua näkevä', sentähden hänen vitsauksensa tulevat yhtenä päivänä: kuolema ja suru ja nälkä, ja hän joutuu tulessa poltettavaksi, sillä väkevä on Herra Jumala, joka on hänet tuominnut" (Ilm. 18:7-8). Tähän asti on jokainen Jumalan sana täyttynyt sille määrättynä aikana.

Yksin pätevän ja aina ratkaisevan ja sitovan Jumalan Sanan arvovallalla kehotetaan täten kaikkia vilpittömiä asettumaan Jumalan Sanaan ja uskomaan, mitä Kirjoitukset sanovat.

Tämän ei missään tapauksessa tule olla jokin kiistelyn aihe. Lopullinen tuomio on yksin Jumalan käsissä, joka on on tuomitseva kaikki Sanansa perusteella. Mutta on kysymys maailmanlaajuisesti yli 700 miljoonasta katolisesta, jotka uskovat kaiken sen, mitä heille opetetaan, tietämättä, ettei tämä maailmaninstituutio ole Kristuksen synnyttämä, eikä milloinkaan ole ollut Jeesuksen Kristuksen Seurakunta, ja lähes yhtä monesta protestanttisesta, joista monet vilpittömästi haluaisivat tulla autuaiksi. Nämä ihmiset luottavat siihen, että he tulevat autuaiksi kirkkoonsa kuulumisen kautta. He eivät tiedä, että heitä petetään, ja he lähtevät tästä elämästä iankaikkisesti pettyneinä. Jos tällainen petos tapahtuisi jossakin uskonnossa Kristukseen vetoamatta, niin se olisi paha. Mutta kun se tapahtuu Kristuksen nimessä, niin silloin se on anteeksiantamatonta. Pätee ainaisesti se, mitä Jumala kutsutun suun kautta antoi sanoa tuona uusitestamentillisen seurakunnan perustamispäivänä: "Ja on tapahtuva, että jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu." (Apt. 2:21; Jooel 2:32). Aivan ilmeisesti otetaan autuaaksitekeminen pois Herralta ja annetaan jollekin instituutiolle ja sen uskonnollisille toimenpiteille.

Protestanttiset kansan- ja maankirkot väittävät pitäytyvänsä yksinomaan Pyhiin Kirjoituksiin. Pitääkö tämä paikkansa, on aivan toinen asia, sillä myöskin he ovat suurimmaksi osaksi asettaneet tradition ja käytännön Raamatun rinnalle. Katoliset perustautuvat molempiin: Kirjoituksiin ja traditioon. Tarkemman tutkimuksen perusteella voidaan löytää ainoastaan raamatunlausein koristeltua traditiota. Mitä tulee sellaisiin perittyihin asioihin, niin Herra kohdistaa tällaisten niinkutsuttujen jumalanpalvelusten" osanottajille hyvin voimakkaan "turhaan" -sanan. "...mutta turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä... Ja hän sanoi heille: 'Hyvin te kumoatte Jumalan käskyn noudattaaksenne omaa perinnäissääntöänne'." (Mark. 7:7,9). Tämän ja muiden sanankohtien mukaisesti on kaikki uskonnollinen toiminta turhaa, jos se ei tapahdu Jumalan tahdon mukaisesti. Turha on jokainen rukousnauharukous, turha jokainen Ave Maria, turhat kaikki uskonnolliset toimenpiteet, turhat kaikki pyhiinvaellusmatkat! Kaikki turhaa! Paavit eivät halunsa ja mielialansa mukaan määrää Jumalan tahtoa, vaan se on jo talletettuna Pyhiin Kirjoituksiin profeettojen ja apostolien välityksellä ikuisesti pätevästi.

Mitä nyt sitten? Voiko joku vielä jäädä puolueettomaksi ja välinpitämättömäksi, sen jälkeen kun totuus on tullut esiin ja petokset on paljastetun Sanan valossa tuotu näkyviimme? Paljastumisen hetkellä on jokaiselle tullut vastuu Jumalan edessä. "Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus" (Apt. 17:30). Ei kukaan tämän kirjan lukenut ole löytävä minkäänlaista veruketta viimeisenä päivänä. Todellinen Jumalan palvonta voi tulla vain niiden taholta, joille Hän on paljastanut itsensä, joille Hän on ilmoittanut Sanansa, Nimensä ja tahtonsa, ihmisiltä, jotka armosta ovat kokeneet henkilökohtaisen pelastuksen.

Mahdollisuus siihen, että paavi ja papisto saisivat rohkeuden edes vuoropuheluun totuuden kanssa, on hyvin vähäinen, mutta kukaan niistä viranhaltijoista kyläpappiin asti, jotka ovat lukeneet tämän kirjamme, ei tästä hetkestä lähtien enää voi jatkaa hyvällä omalla tunnolla. Uskonnollisesti alaspainetuilla, holhotuilla ja petetyillä ihmisillä on oikeus siihen, että heille annetaan takaisin inhimillinen arvo, ja että he voivat tehdä henkilökohtaisen ratkaisunsa Kristuksen puoleen ja siten myöskin Totuuden puoleen. Imeväisiltä, jotka automaattisesti kastetaan johonkin tunnustukseen, ei toki voida kysyä, haluavatko he kuulua tähän kirkkoon vai ei. Heistä tehdään tietämättänsä ja ilman heidän suostumustansa pakkojäseniä. Tällaisilta näyttävät ihmisoikeudet ja ihmisarvo vielä 20. vuosisadalla! Tämä on mitä ankarimmassa ristiriidassa uskonnonvapauden kanssa, ja on ainoastaan jatko enemmän kuin 1500 vuotta sitten alkaneelle "kristillistämiselle". Myöskin kaikki muut valtion- ja kansankirkot ovat omaksuneet epäraamatulliset tavat, ja ovat siten yhtä lailla syyllisiä Jumalan edessä. Tämä on hetki ratkaisulle, jonka jokainen on pakotettu tekemään henkilökohtaisesti Jumalan edessä.

Tämän selvityksen tarkoitus on antaa lukijalle tarvittava tieto. Kenenkään ei ole tarpeen vain yksinkertaisesti uskoa esitettyjä asioita, vaan jokaisen tulisi tutkia Pyhiä Kirjoituksia ja historiaa ja sitten luoda oma arvionsa asiasta.


"Viisaat löytävät totuuden

eksytyksenkin lävitse,

eksytyksessä viipyvät

tekevät itsensä naurettaviksi."


Loppusanat

Poliittiset ja hengelliset kehitykset kulkevat usein rinnakkaisesti. Yksityisten ja kansojen itsenäisyysmieliala viimeisimpinä aikoina on ollut erikoisella tavalla esillä. Ihmiset haluavat vapautta, he haluavat itse ratkaista, eivätkä enää halua antaa painostaa ja holhota itseänsä. Kaikkialla vaaditaan avoimmuutta ja uudistuksia, mielipiteen vapautta ja päätöksiin osallistumista.

Olisi toivottavaa, että tämä tilanne voitaisiin viedä myöskin hengelliselle alueelle, niin että kaikki etsisivät itsellensä Raamatulliset totuudet huolimatta siitä missä kirkkokunnassa he ovat. Mahdollisesti tämä epämukava kirja osaltaan auttaa siihen, että sellainen kehitys saa alkunsa.

Tietoisena vastuustani olen tehnyt parhaani tuodakseni totuuden kanssaihmisteni silmien eteen. Ehkä tämän julkaisun välityksellä kaikuu Jumalan viimeinen kutsu armonajan lopulla. Jolla on korva, hän kuulkoon mitä Henki seurakunnille sanoo. Jatkon minä jätän Herralle, joka Henkensä kautta voi vaikuttaa vielä puuttuvan kaikissa, jotka uskovat Häneen. Hän suokoon siunaustensa tulla kaikkien lukijoiden ylle. Amen.

"Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan; huutakaa häntä avuksi, kun hän läsnä on. Jumalaton hyljätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin hän armahtaa häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta. Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne. Sillä niinkuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin." (Jes. 55:6-11).


Copyright © 2000 FREIE VOLKSMISSION Finland ry. Kaikki oikeudet pidätetään.