Oodi autonrakkineelle

Sinä autoni, jota vaimoni kutsui 'rakkineeksi': 13 pitkää vuotta oli yhteinen taipaleemme jatkunut. Varmasti se olisi jatkunut pitempäänkin, jos ei odottamaton kolari olisi katkaissut ystävyyttämme.

Niin, Sinähän olit vain auto, mutta miksi tuntuu kuin Sinä olisit ollut yksi perheenjäsenistä? Luotettavasti olit kuljettanut meitä paikasta toiseen, et pelännyt lunta etkä tuiskua; myös auringon paahtava helle oli Sinulle tuttu. Aina olit yhtä uskollinen kuin ihmisen paras ystävä. Ja ymmärsimme toisiamme täydellisesti vaikka puhuitkin italiaa!

Tiesinhän minä, että Sinusta olisi pitänyt luopua ennemmin tai myöhemmin, ruostunut pohjasi alkoi jo aiheuttaa yllättäviä rahanmenoja katsastusajankohtana. Ja Sinut oli tehty käyttämään 99-oktaanista lyijyllistä bensiiniä, uudet autot kulkevat halvemmalla 95:lla. Mutta miksi luopuminen oli niin tuskallista? Oliko kuitenkin hyvä, että kolari katkaisi pitkään jatkuneen ystävyyssuhteemme?

Kun vein Sinua viimeiseen määränpäähäsi - olithan vieläkin jonkinlaisessa ajokunnossa, hyvin sisäänajettunakin - tuntui jotenkin haikealta. Mutta kuitenkin toisaalta tuntui helpottavalta. Pääsihän Sinusta vihdoin viimein eroon! Ei nyt aivan ilman kipuja, mutta kuitenkin...

Mutta elämä jatkuu. Ehkä Sinäkin palaat jossakin muodossa vielä luokseni, uusiokäytettynä, vaikka itse en tule sitä koskaan tietämään. En ehkä ikinä enää pysty hankkimaan yhtä hyvää autoa kuin Sinä olit; täytynee tyytyä pienempään ja halvempaan. Ja varmaan monesti tulen vielä muistelemaan hienoja ominaisuuksiasi, autoa kaikilla herkuilla. Tuntuu haikealta, mutta menneet ovat menneitä ja muistot ovat kuitenkin jäljellä. Uusi aika alkaa nyt, halusinpa sitä tai en.

JK. Kari Kuuva teki aikanaan laulun "Tango pelargonia" hupimielessä, mutta kansa otti sen omakseen ja aivan tosimielessä: se jotenkin kuvasti ihmisten syviä tunteita. Myös minä olen tehnyt tämän ylistysrunon - oodin, jos tätä proosaa nyt voi edes runoksi kutsua - aivan omaksi ja muidenkin huviksi (autoni Fiat Argenta 2000IE Automatic -83 nimittäin oli jonkinlainen legenda jo 'eläissään'), eikä tätä ole tarkoitettu otettavaksi liian vakavasti. Toki kaikki luopuminen vaatii oman suruaikansa, jota mm. tällä tavoin kirjoittamalla tunteitaan paperille voi käsitellä, mutta eihän tämä ole millään tavoin verrattavissa esim. puolison tai omaisen menetykseen. Mutta ehkä tästä on apua jollekin todellisen menetyksen kokeneelle.